On todella julmaa kertoa pienelle kuolemansairaalle lapselle lähestyvästä kuolemasta

Minusta on itsekästä olla kertomatta lapselle, kyllä lapsenkin täytyy saada tietää mitä hänelle on tapahtumassa. Sitä paitsi pienet lapset eivät edes suhtaudu kuolemaan samalla tavalla kuin aikuiset jos niitä ei ole vielä opetettu pelkäämään ja pitämään sitä epäluonnollisena.

Tuo ei olekaan ihan helppo kysymys. Yleensä kuolema kyllä ahdistaa pieniä lapsia, joten veikkaan että jos joutuisin tuohon tilanteeseen niin en puhuisi siitä. Pitäisin asiat mahdollisimman normaaleina loppuun asti. En näe sitä itsekkäänä, vaan nimenomaan suojelisin lasta turhalta pelolta. Kuolemaa ei tahdo aikuinenkaan ymmärtää, miksi lapsen pitäisi sitä taakkaa kantaa.

Vierailija kirjoitti:

Minusta on itsekästä olla kertomatta lapselle, kyllä lapsenkin täytyy saada tietää mitä hänelle on tapahtumassa. Sitä paitsi pienet lapset eivät edes suhtaudu kuolemaan samalla tavalla kuin aikuiset jos niitä ei ole vielä opetettu pelkäämään ja pitämään sitä epäluonnollisena.

Miten se on itsekästä?! Miten siitä itse muka hyötyisi. Itse ymmärrän molemmat. Miksi kuormittaa mahdollisella pelolla pientä lasta, toisaalta lapsella on oikeus tietää... hmm. Mut väitettä itsekkyydestä en allekirjoita. Olishan se lapselle parasta elää huolesta vapaana.

Toivottavasti en ikinä joudu moiseen tilanteesen.

Amen.

Tämä on sellainen asia, joka riippuu lapsesta. Tuntuu taas, että av:lla sorrutaan yleistämään kaikki lapset ja unohdetaan, että lapsetkin on yksilöitä.

Jokainen tuntee oman lapsensa parhaiten ja selittää lapselleen asiat niinkuin parhaaksi näkee. Toisille voi olla ok olla kertomatta, mutta ei pidä tuomita jos toiset vanhemmat kertoo mitä tuleman pitää. Ei välttämättä tarvi käyttää sanaa 'kuolema' sen raakalaismaisessa merkityksessä, vaan esimerkiksi lapselle, jolla on kipuja ja vaikea olla, voi puhua pois pääsemisestä ja helpotuksesta. Ihan yhtä lailla lapselle voi tuoda lohtua ajatus siitä, että kohta tuska loppuu..

Älä tuomitse, lapset on erilaisia! Ja monesti vahvempia kuin aikuiset edes tajuaa..

Itse en kertoisi kuolemansairaalle lapselle, että hän on kuolemassa, sillä jos kävisikin niin, että lapsi jäisi jotenkin ihmeen kautta eloon niin hän ei enää varmastikaan luottaisi minuun ollenkaan sen jälkeen, kun olisin valehdellut hänelle, että hän muka kuolee mutta hän ei sitten kuollutkaan.

En näe tilannetta julmana, vaan välttämättömänä. 

Lapsi tietää, mitä on tulossa ja voi puhua asiasta läheisten kanssa. 

Elämä ei aina mene, kuten haluaisi, mutta kuolevallakin lapsella pitää olla tuki ja turva.

Asioitaon vaikeaa pitää normaaleina jos esim. on paljob sairaalakäyntejä, toimenpiteitä, lääkkeitä, kipuja. Yleensä lapset vaistoavat herkästi, jos jotain salataan ja on monesti paljon ahdistavampaa kuin salattava asia.

Sairaalassa kyllä neuvotaan miten kertoa ja mitä kertoa lapselle.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on sellainen asia, joka riippuu lapsesta. Tuntuu taas, että av:lla sorrutaan yleistämään kaikki lapset ja unohdetaan, että lapsetkin on yksilöitä.

Jokainen tuntee oman lapsensa parhaiten ja selittää lapselleen asiat niinkuin parhaaksi näkee. Toisille voi olla ok olla kertomatta, mutta ei pidä tuomita jos toiset vanhemmat kertoo mitä tuleman pitää. Ei välttämättä tarvi käyttää sanaa 'kuolema' sen raakalaismaisessa merkityksessä, vaan esimerkiksi lapselle, jolla on kipuja ja vaikea olla, voi puhua pois pääsemisestä ja helpotuksesta. Ihan yhtä lailla lapselle voi tuoda lohtua ajatus siitä, että kohta tuska loppuu..

Älä tuomitse, lapset on erilaisia! Ja monesti vahvempia kuin aikuiset edes tajuaa..

Monesti lapset on myös vahvempia aikuisten silmissä kuin mitä aikuiset tajuaa. Lapset on niin lojaaleja ja miellyttämishaluisia omia vanhempiaan kohtaan. Lapset aistii vanhempien mielipahan ja huolen älyttömän herkästi ja tekevät usein kaikkensa suojellakseen vanhempansa tältä. Se on surullista mutta totta.

Pienelle lapselle pahin pelko on joutua eroon omasta vanhemmastaan. Ja sitähän se kuolema merkitsee.

Minulla ei ole kokemusta tuollaisesta valintatilanteesta enkä ole ammattilainenkaan, mutta varmaan lapsen iästä ja subjektiivisesta kehitystsosta riippuen parempi on pyrkiä siihen, että ylläpitää toivoa loppuun asti, vaikkei toivoa olisikaan. Eli että lapsen kuullen ei puhu kuolemisesta.

Toisaalta jos lapsi itse alkaa puhua siitä (sekin on mahdollista), eli on vaikka niin varhaiskypsä, niin silloin taas vanhemmat saattavat tehdä huonon valinnan, jos eivät puhu siitä avoimesti. En tiedä.

Vaikka vanhemmat eivät itse olisikaan uskossa, varmaan olisi paras heille puhua lapselle kuolemasta, jos se on välttämätöntä, taivaaseen menemisenä. Ateistisille vanhemmille se olisi pelkkä eufemismi.

Katsoin kerran uutisjutun (video netissä) jossa kerrottiin amerikkalaisperheestä, jossa oli joku 4-5 -vuotias tyttö, joka oli kuolemassa harvinaiseen sairauteen. Lapsi sai itse päättää, 'meneekö taivaaseen' kotona vai sairaalassa. Lapsi oli innoissaan taivaaseen menemisestä. Kun vanhempia haastateltiin siten, että lapsi ei ollut kuulemassa, he käyttivät keskenäänkin 'taivaaseen menemistä' 'kuolemisen' sijaan. Myös uutistoimittaja käytti ilmausta 'mennä taivaaseen'. No, se taisi olla Fox-kanavan uutisjuttu, mutta kuitenkin...

Näin on kirjoitti:

Itse en kertoisi kuolemansairaalle lapselle, että hän on kuolemassa, sillä jos kävisikin niin, että lapsi jäisi jotenkin ihmeen kautta eloon niin hän ei enää varmastikaan luottaisi minuun ollenkaan sen jälkeen, kun olisin valehdellut hänelle, että hän muka kuolee mutta hän ei sitten kuollutkaan.

Eihän tarkoitus ole lapselle kertoa " JOO SÄ TUUT KUOLEMAAN!  Kun sulla on paha sairaus. "

Vaan sanoa " Sinä saatat kuolla ja syy on sairautesi. Ei kenenkään ja sitten sinulla ei ole enään kipuja tai hoitotoimenpiteitä. Ja olet aina äitin sekä isän! No et sinä vielä kuole! "

Lapsellekin pitää kertoa totuus koska muksut ovat aika hemmetin älykkäitä. Vakavasti sairas ihminen olkoon lapsi tai aikuinen jostain kumman syystä tajuaa mitä ehkä tapahtuu.

T: Keskiviivan Mies.

Ei ne lapsetkaan ihan tyhmiä ole. Kyllä ne sen tajuaa jossain vaiheessa. Tai ainakin aistii vanhemmista ja muista läheisistä, että nyt ei ihan hyvin mene. Eivät ehkä ymmärrä mitä se kuolema on, sen lopullisuutta, mutta kuitenkin. Kyllä siitä pitää jotenkin pystyä lapselle kertomaan. Todella vaikeaa ja surullista, mutta eihän tuollaisessa tilanteessa voi muuta.

Tuli itku tästä keskustelusta

Lapseni kuoli onnettomuudessa. Kaikki tapahtui heti.

Jäljelle jäi tunne, että sanottiinhan riittävästi arjessa. Kun lapsen kuoleman jälkeen on puhunut muiden saman kokeneiden kanssa niin siinä on hyvä puoli myös että voisi jättää jäähyväiset.

Kuolema on osa elämää. Jotenkin jäätävää lukea näitä spekulaatioita miten "itse toimisi".

Lapsen kuolema on näyttänyt sen ettei siihen voi valmistautua ja luultavasti toimisi toisin kuin ajattelisi.

http://www.dailymail.co.uk/news/article-4323094/Bury-mummy-s-coffin.html

Vierailija kirjoitti:

Tuli itku tästä keskustelusta

Olen pahoillani, että aihe surettaa sinua.

Minä sain aikuisena syöpädiagnoosin ja erittäin huonon ennusteen. Voin jo paremmin rankkojen hoitojen jälkeen.

Olen joka kerta murheissani lasten sairastumisesta ja kuolemasta, koska vaikeita sairauksia ei saisi tulla lapsille. Jokaisella pitäisi olla oikeus elää terveenä ja mahdollisimman pitkään. Näin ei kuitenkaan ole.

Jos minä saisin päättää, niin kukaan ei koskaan sairastuisi tai vain aikuiset ja mielellään vasta iäkkäät ihmiset saisivat vakavia sairauksia.

Mielestäni lapsen kanssa pitää puhua, koska sairas lapsi usein tietää oman tilanteensa ja haluaa keskustella asiasta. Ei kuolema välttämättä ole samanlainen mörkö lapselle, kuin joillekin aikuisille.

Syöpäsairaalassa hoidettavat lapset leikkivät keskenään, käyvät koulua ja elävät omaa elämäänsä. Ei heidän elämänsä ole niin murheellista, kuin me aikuiset luulemma. He elävät omaa arkeaan sairaalakavereiden kanssa ja ovat iloisia hyvistä asioista elämässään. 

Kertoisin, koska yllättävän pieni lapsikin ymmärtää paljon ja salailun nyt ainakin kokee pelottavaksi. Hän voi myös koska tahansa kuulla esim. hoitohenkilökunnan puhuvan asioita jotka sitten tuntuvat vielä pelottavammilta kuin niiden tarvitsisi. Tai joku hänen osastokavereistaan kuolee ja se herättää huolta ja kysymyksiä mutta hän ei uskalla puhua vanhempien kanssa kun vanhemmat eivät selvästi halua puhua kuolemasta.

En sanoisi että kuolema on ihan kamalaa, vaan kertoisin yksinkertaisesti että hän saattaa kuolla mutta että äiti, isä, sisarukset ja muut läheiset ovat hänen lähellään koko ajan. Kertoisin että kuolemista ei tarvitse pelätä, mutta moni pelkää kuitenkin ja että jos pelottaa, siitä voi puhua joko vanhempien tai vaikka jonkun hoitohenkilökunnan jäsenen kanssa. Voisin kysyä, haluaako hän jotain erityistä. Voisin ehkä kysyä myös hänen mielipidettään jäljellä olevista hoidoista, ikätasoon sopivalla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on sellainen asia, joka riippuu lapsesta. Tuntuu taas, että av:lla sorrutaan yleistämään kaikki lapset ja unohdetaan, että lapsetkin on yksilöitä.

Jokainen tuntee oman lapsensa parhaiten ja selittää lapselleen asiat niinkuin parhaaksi näkee. Toisille voi olla ok olla kertomatta, mutta ei pidä tuomita jos toiset vanhemmat kertoo mitä tuleman pitää. Ei välttämättä tarvi käyttää sanaa 'kuolema' sen raakalaismaisessa merkityksessä, vaan esimerkiksi lapselle, jolla on kipuja ja vaikea olla, voi puhua pois pääsemisestä ja helpotuksesta. Ihan yhtä lailla lapselle voi tuoda lohtua ajatus siitä, että kohta tuska loppuu..

Älä tuomitse, lapset on erilaisia! Ja monesti vahvempia kuin aikuiset edes tajuaa..

Monesti lapset on myös vahvempia aikuisten silmissä kuin mitä aikuiset tajuaa. Lapset on niin lojaaleja ja miellyttämishaluisia omia vanhempiaan kohtaan. Lapset aistii vanhempien mielipahan ja huolen älyttömän herkästi ja tekevät usein kaikkensa suojellakseen vanhempansa tältä. Se on surullista mutta totta.

Pienelle lapselle pahin pelko on joutua eroon omasta vanhemmastaan. Ja sitähän se kuolema merkitsee.

Lapset ovat myös fiksumpia kuin usein kuvitellaan. Pahimmassa tapauksessa lapsi kyllä ymmärtää lähestyvän kuoleman muttei saa asian käsittelyyn tukea, koska aikuiset kieltäytyvät myöntämästä sitä.

Toivon, etten moista tule kokemaan, eikä kukaan tässä ketjussakaan, mutta itse kertoisin, jos lapsi suoraan kysyisi. Ehkä muuten en.