Jatkoa ystäväkeskusteluun: Millaisen ihmisen ystävystymisyrityksiä itse toppuuttelet, vai käykö koskaan niin?

Tarkoittaa esim uskovaisia jotka tuputtavat arvojaan ja omia elämäntapojaan. Suurin osa uskovaisista on varmasti muuten hienoja ihmisiä, mutta mä en halua kuulla selostuksia siitä kuinka mun pitäisi mennä naimisiin yms

Sellaisen ihmisen jouduin heivaamaan, jolle olin viikossa maailman tärkein ihminen. Hän hoki koko ajan, ettei hänellä ole muita ystäviä ja että olen hänelle hyvin tärkeä. Soitti joka päivä, olisi halunnut tavata joka päivä ja syyllisti minua minkä ehti, jos en halunnut nähdä vain häntä. " No sulla onkin niitä muita kavereita, mutta mä saan olla yksin vaan kun säkään et ehdi mua näkeen."



En vain kestänyt sitä, että olin yksin vastuussa hänen mielenterveydestään ja ainoa sosiaalinen kontakti. " Mä en voi puhua näistä kenellekään muulle" hän aina vetosi ja minä sitten kuuntelin tunteja ja puhelimessa vielä illalla kun en kehdannut sanoa, että ole hiljaa välillä. Minusta hän ei ollut kiinnostunut mitenkään muuten kuin kuuntelijana. Välillä hän puhui uskomattomalla katkeruudella ihmisistä, jotka ovat hänet hylänneet.

Alkuun säälin häntä, mutta sitten tajusin, että hän vain imee energiaa muista ihmisistä antamatta itse mitään. Niin että ei ihme jos ei ole ystäviä.

ilmaisee lukevansa Seiskaa ja viittaa siihen keskusteluissa auktoriteettinä: " Seiskassakin sanottiin, että..." Jostain syystä mulla nousee karvat pystyyn: tällainen ihminen ei voi olla kovin fiksu... Kokemukseni mukaan tämä on jopa pitänyt paikkansa.

Arvomaailmojen, mielipiteiden tms. ei tarvitse olla yhtenevät, kunhan kumpikin ymmärtää antaa toisen pitää mielipiteensä. Mitään käännytystä en kauaa jaksaisi.



Yksi asia, minkä huomaan karsineen potentiaalisia ystäviä on se, että mä olen tosi laiska ystävystymään. Vaikka olen pitänyt todella paljonkin esim. monista hiekkalaatikolla tapaamistani äideistä, ei tuttavuus ole syventynyt, koska en ole alkanut treffailla useammin. Mä olen tosi kotikissa ja perheihminen, ja lisäksi mulla on suht laaja lapseton ystäväpiiri (koulu- ja opiskeluajoilta), ja voin olla hyvin uusien tuttavien kanssa kuukausiakin " hiljaa" , vaikka pidän heistä kovasti ja haluaisin tutustua paremmin. Varmasti monet tulkitsee tän niin, etten haluakaan tutustua.

MInua ahdistaa liika suunnittelu. Täytyyhän sitä jäädä yllätyksillekin tilaa. Eli semmoista rentoa saa olla. Ei pikkuasioihin takerruta.



Yksi ystävyys kaatui tähän eroon. Miten jollain voi olla korkeempi tieto siitä miten kaiken pitää maailmassa mennä.



MInusta maailma menee niinkuin menee. Thats' it.

Tapaan paljon ihan potentiaalisia ystäviä, mutta ... olen niin laiska. Minulla ei ole tarvetta tavata niin paljon ihmisiä. Kaikki ystävyysreseptorit on jo käytössä. Tykkään vaan olla kotona ja itsekseni. Viihdyn erinomaisesti. Olen kotikissa.

tasolla, mutta syvempää ystävyyttä rajoittaa minun kohdalla, jos kaikki jutut liikkuvat lastenhoidon ja oman omaisuuden kartuttamisen ympärillä. Tästä kirjoitti joku muukin jo. Minusta on ihan ok puhua vähän ruuanlaitosta, nukkumaanmenoasioista ja sellaisesta, mutta jos ei pysty keskustelemaan asioista, joilla on laajempaa merkitystä ja jos huomaan, että toista ei kiinnosta maailman asiat, niin eipä mulla ole siihen suhteeseen paljoa annettavaa (väliaikainen oman elämän kapeneminen esim. vauvan syntymän johdosta on OK).



Mutta molemminpuolistahan tämä on. Olen kyllä huomanut, että eivät nämä ihmiset mitenkään erikoisesti minua hingu ystävikseen. Riittää kun yhteisissä ympyröissä silloin tällöin vähän jutustellaan.

Kuten tuossa jo joku mainitsikin, niin sellainen " kaikkien asiat tietävä" toisten asioita eteenpäin puhuva ihminen on aivan vääränlaista ainesta minun ystäväksi. Ja niitä on kyllä nähty.

tai että toinen yrittää jollain lailla " ripustautua" . En oikein osaa sanoa, miksi joidenkin seurassa tulee ahdistunut olo ja toisten ei. Joskus olen lopettanut ystävyyden siihen, kun on tuntunut siltä, että yhteyden pito on enemmän taakka.



Joskus olen huomannut kyllä myös toisinpäin, eli joku ihminen, jonka kanssa tekisi mieli ystävystyä enemmän, ei sitten innostukaan. Silloin yleensä otan harvemmin yhteyttä ja annan aikaa. Jos ystävyys syttyy, niin vaikka sitten hitaammin. Toista täytyy kunnioittaa.



Ehkä joillekin ajankohta on väärä (liikaa muutenkin tekemistä) tai sitten hänellä on erilaiset käsitykset ystävyydestä. Joidenkin naisten mielestä aikuisella naisella ei tarvitsekaan olla ystäviä, oma aviomies ja perhe riittävät. Joskus on paras antaa olla. Kuka ties myöhemmin elämässä tilanne muuttuu?

Ei sillä, että haluaisin koko ajan vaan jutella lapsistani, vaan niin että, usein tämä lapseton ei ymmärrä että itse en ole vapaa menemään ja tulemaan miten vaan. Kyllähän se mieskin lapsia katsoo, mutta rajansa kaikella. En oikein jaksa näistä baarijutuistakaan pahemmin kiinnostua ja muo ei edes huvita siellä pahemmin riekkua. Tuntuu vaan elämäntilanne olevan niin paljon erilainen että, ystävyys ei ota tulta alle.