Kertokaa nuoremmalle: miten ja miksi aloitte toivoa ensimmäistä lasta?

Eikö kukaan osaa sanoa?

Meillä oli vahinkoraskaus...

Tässähän kallistuu kohta siihen, että kukaan ei osaa perustella lastenhankintaansa. AP

Ei se ole noista mikään. Se on tunne siitä, että haluan jättää jälkeeni jotain, mikä jatkaa ajatuksiani ja arvojani, jotain, minkä olen kasvattanut ja joka siksi jakaa saman ajatusperustan kuin minä, joka rakastaa (ainakin osin) samoja ihmisiä kuin minä ja huolehtii heidtä, joka nauttii samoista paikoista ja huolehtii niistä, jne.

Ei tullut vauvakuumetta ei. Olin 36v ja edelleen odottelin sita tunnetta. Sitten vaan miehen kanssa paatettiin, etta yritetaan vauvaa, kun paatettiin  keskustelujen jalkeen etta haluttiin sekin kokea. Kahden kuukauden kuluttua olin raskaana. 'Vauva' on nyt 15v ja siis ainokaiseni ja paras paatos elamassani. On tuonut niin paljon iloa elamaani ja oman rakkauden suuruus hanta kohtaan on jotain aivan uskomatonta ja mahtava kokemus. 

Vakiintunut parisuhde, vakityö, matkustelua... kaikkia näitä useamman vuoden ajan. Ja sitten tuli sellainen tyhjyyden tunne, että tässäkö kaikki, koko elämä. Lapset oli jotenkin luonteva juttu tässä kohden. Ei mitään vauvakuumetta vaan sellainen realistinen seuraavan askeleen otto.

Ei mitään varsinaista vauvakuumetta ollut, mutta kun täytin 30 niin ajattelin nyt se lapsi on tehtävä jos sen aikoo tehdä. Ajattelin myös, että voisi asettua vihdoinkin aloilleen ja vakiintua. Olin siihen sinkkuelämään ja bilettämiseenkin kyllästynyt. Sitten vaan piti etsiä sopiva mies ja siitä se sitten lähti etenemään.

4-5 vuotiaana ajatettelin, että minusta tulee vielä äiti. Sitten en ajatellut asiaa kovinkaan paljoa. 23 vuotiaana aloin taas ajattelemaan, mutta elämäntilanteeni ei ollut sopiva. 26 vuotiaana ajattelin, että nyt on biologisesti jo aika saada vauva ja kauaa en voi enää odottaa. Silloin ystäväni sai esikoisensa myös ja sain pitää vastasyntynyttä sylissäni useita tunteja. Vauva tuoksui ihanalta ja oli salaperäisellä tavalla ihana, omanlaisensa. En kokenut koko aikaa mitään vauvakuumetta, mutta tiesin, että jos tulisin raskaaksi, niin siinä olisi iso fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja HORMONAALINEN muutos minulle naisena. Se olisi elämäni mittainen, sitoutumista vaativa, seikkailu, jonka tahtoisin. 28 vuotiaana elämäntilanteeni alkoi olla sopiva ja kun mieskin oli suostuteltuna, niin jo ekalla yrittämällä lapsi sai alkunsa. Synnytysairaalassa opettelin siotten vauvanhoitoa käytännössä. Oikeita otteita, kun vaihdoin vaippaa ja imetin. 

Muistan ikävaiheeni oikein hyvin, koska kyse on minulle todella merkittävästä pohdinnasta ja sen lopputuloksista, lapsistani.

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole noista mikään. Se on tunne siitä, että haluan jättää jälkeeni jotain, mikä jatkaa ajatuksiani ja arvojani, jotain, minkä olen kasvattanut ja joka siksi jakaa saman ajatusperustan kuin minä, joka rakastaa (ainakin osin) samoja ihmisiä kuin minä ja huolehtii heidtä, joka nauttii samoista paikoista ja huolehtii niistä, jne.

Mulla nimenomaan ei näin. Haluan tutustua uuteen ihmiseen, seurata mielenkiinnolla hänen persoonansa kehittymistä ja millainen hänestä tulee, jakaa ilot ja surut ja olla läsnä, ei todellakaan ole tarkoitus tehdä mitään kopiota itsestäni jatkamaan mun päämääriä, vaikka toki samankaltaiset arvot saisi tulla niin mieluummin niihin saisi lapsi päätyä itse pohdinnalla ja itsetutkiskelulla eikä kasvatuksen johdosta. (Ja jos nyt kuulostaa että emme opeta lapselle käytöstapoja niin en tarkoita sitä.) mun mielestä ajatuksena lapsen kasvun tukeminen ja tutkiskelu samalla mukana eläen ja rakastaen on vain äärimmäisen kiehtova ajatus. Mulla ikää 24 vuotta ja esikoinen 3 kk tossa tississä kiinni.