Lue keskustelun säännöt.
En ole hyvä ammatissani ja se ahdistaa
10.03.2017 |
Voi kunpa en olisi lähtenyt alalle, johon minulla ei ole luontaisia kykyjä. Ainakin toivon, että jollain muulla alalla olisin voinut loistaa... En kuitenkaan tiedä millä, sillä minulla ei ole erityistä kiinnostusta tai intohimoa mitään kohtaan.
Yliopistossa pärjäsin vielä keskitasoisesti, kun opiskelu oli lähinnä ulkoa opettelua ja piti hallita aina pieni asiakokonaisuus kerrallaan. Työelämä onkin sitten osoittautunut joksikin aivan muuksi. Olen ollut alalla jo pari vuotta, joten valitettavasti kyse ei voi olla siitäkään että olisin vain itseltään liikoja vaativa vastavalmistunut.
En viitsi tarkentaa mitä teen työkseni, mutta tilannettani voi verrata esim. siihen, että lakimies osaisi alaltaan vain perusasiat ja olisi aivan sormi suussa kaiken vähänkin vaikeamman kanssa. Sellainen minä olen. Pärjään perustason tehtävissä, mutta vaikka kokemusta kuinka karttuisi, ovat uudet tilanteet aina kauhistuttavia. Joudun aina aloittamaan alusta, sillä kykyni soveltaa aiemmin oppimaani uudenlaisiin tilanteisiin on surkea. On kamalaa, kun en töissä koskaan onnistu ainakaan tekemään vaikutusta sillä, että keksisin ratkaisuja joita muut eivät ole ajatelleet. Jos jotain, niin nolaan itseni aina, jos rohkaistun sanomaan jotain "omaperäistä". Olen AINA jättänyt huomiotta jonkin ilmiselvän seikan, ja vaikutan idiootilta kun avaan suuni. Siispä yritän puhua mahdollisimman vähän, mutta pelkään myös sitä, että alisuoriutumalla menetän lopulta työni jollekin paremmalle. Ymmärrän kyllä kaiken mitä minulle selitetään, ja muiden ihmisten ajatuksenkulun, mutta itse en kykene luomaan mitään uusia ratkaisuja.
Töissä tämä on kamalaa ja noloa, mutta ulottuu tämä muuhunkin elämään. Ystävät kysyvät silloin tällöin minulta asiantuntevia neuvoja, enkä käytännössä ikinä osaa vastata. Ainakaan oikein. Minun pitäisi perehtyä asiaan syvemmin, uskaltaakseni sanoa edes jotain. Kollegoilla ei tällaisia ongelmia ole. He pystyvät vastaamaan kysymyksiin sormia napsauttamalla tuosta vain. En ymmärrä, miten kaikki tuntevat alan sääntöviidakot, poikkeukset ja poikkeusten poikkeukset niin paljon paremmin kuin minä!
Tilanne rassaa ja ahdistaa jatkuvasti, sillä haluaisin toimia tällä alalla ja haluaisin olla työssäni hyvä. Mutta en vain ole, enkä usko edes kehittyväni. En vain ikinä saa punaisesta langasta kiinni.
Kiitos, kun sain kertoa tämän. Oli pakko purkaa nämä ajatukset. Tänäänkin koin taas sellaisen nöyryytyksen että huh... Töissä oli kokous, jossa suoraan minulta kysyttiin asiaa johon olisin halunnut osata vastata, mutten osannut. Kollega pelasti ja vastasi. Eikä hänen pitäisi tietää siitäkään asiasta sen enempää kuin minä tiedän. Olen varmaan edelleen häpeästä punainen :(
Kommentit (35)
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sulla on vain huono itsetunto tai vastaavaa ja susta vaan tuntuu ettet osaa.
Ei se ole vain tunne, vaan fakta, jos minä olen aina se joka ei osaa sanoa mitään, kun muut osaavat...
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja jos joskus sanonkin jotain mikä ei ole suoranaisesti väärin, niin yleensä se on jotain niin ilmiselvää että muut eivät ole edes pitäneet tarpeellisena mainita koko asiaa. Outoa, etten pääse tästä ongelmasta eroon. Minulla ei tosiaan ole vaikeuksia ymmärtää asioita kun muut sanovat ne ääneen. En vaan keksi mitään itse.
ap
Itselläni on vähän samat fiilikset. Olen tutkimusryhmässä tekemässä laboratoriotöitä. Pitäisi olla pikkutarkka ja kätevä käsistään ja vielä ymmärtää kaikki menetelmät perinpohjin. Minä sählään vähän väliä ja joudun siksi uusimaan töitäni usein sekä saatan jopa hajottaa työvälineitä. Menetelmistä en osaa kertoa mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sulla on vain huono itsetunto tai vastaavaa ja susta vaan tuntuu ettet osaa.
Ei se ole vain tunne, vaan fakta, jos minä olen aina se joka ei osaa sanoa mitään, kun muut osaavat...
ap
Jos kuitenkin oot vaan lukossa ja siksi et osaa sanoa mitään? Sosiaalista jännitystä? Mulla on ollut sellaista. Sitä tarkkailee niin paljon ympäristöään ja on niin jännitteisessä tilassa ihan huomaamattaankin, että omassa päässä ei "ehdi liikkua" mitään.
Hei ap ja myös sinä labratyöskentelijä, ei hätää!
On jo puoli voittoa tunnistaa ja tunnustaa heikkoutensa. Te tiedätte, mitä ette vielä osaa tai missä on kehitettävää. Paljon huolestuttavampia ovat ne, jotka eivät tiedä tai ainakaan myönnä huonoja puoliaan.
Ei turhaan sanota, että työ tekijäänsä opettaa. Niin se opettaa teitäkin. Se varsinainen pätevyys ei tule vielä koulutuksen vaan työn myötä. Ei aikaakaan, kun huomaatte, että ohhoh, olettekin oman alanne osaajia ja asiantuntijoita!
Tsemppiä,
t. Mummeli
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sulla on vain huono itsetunto tai vastaavaa ja susta vaan tuntuu ettet osaa.
Ei se ole vain tunne, vaan fakta, jos minä olen aina se joka ei osaa sanoa mitään, kun muut osaavat...
ap
Jos kuitenkin oot vaan lukossa ja siksi et osaa sanoa mitään? Sosiaalista jännitystä? Mulla on ollut sellaista. Sitä tarkkailee niin paljon ympäristöään ja on niin jännitteisessä tilassa ihan huomaamattaankin, että omassa päässä ei "ehdi liikkua" mitään.
Osittain kyse on varmaan tuosta. Pärjään yksin paremmin, eli en sekoile ihan niin paljoa kun saan ajatella omaan tahtiini. Mutta siltikään en ole mikään vahva osaaja. Suurimmaksi ongelmaksi olen tunnistanut kyvyttömyyden soveltaa aiemmin oppimaani. Siispä jokainen uusi tilanne saa minut hämmennyksiin.
ap
Jaa-a. Ensimmäinen askel on tosiasioiden tunnustaminen. Sen olet jo kai tehnyt.
Toinen askel on tehdä asialle jotain. Hyväksi tuleminen vaatii paljon. Aivan järkyttävän paljon. Tärkeintä on oppia joka päivä töissä jotain ja pistää itseään likoon häpeilemättä erityisesti sitä, että kyselee ja on suuna päänä kaikessa. Niin, ja aikaa ja aitoa innostuneisuutta se vaatii kanssa.
Jos jatkuvaa oppimista pystyy ylläpitämään, niin ennen pitkää on hyvä. Ja se on tärkeämpää kuin olla parin vuoden jälkeen valmistuttuaan erityisen hyvä: suuri osa nimittäin ei opi töissänsä enää juuri mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän fiiliksesi! Harmittaa, kun tuli opiskeltua vuosikausia ja sitten työelämässä huomaa, että onkin keskinkertaisuus tai jopa täysin tehtäviin sopimaton. Itse olen opettaja ja olen aika lapanen pitämään kuria. Sitten onkin aika sama, kuinka hyvin hallitsen opetettavan asian, kun lapset meluavat ja touhuavat omiaan. Tähän joku nyt tulee heti kommentoimaan, että pistä herranjestas ne kakarat ojennukseen. Vaan sepä onkin minun kohdalla se mysteeri ja puuttuva palanen... olen miettinyt alanvaihtoa, mutta opintotuet on käytetty ajat sitten, asuntolainaa on ja työmarkkinatilanne ei suoranaisesti houkuttele hyppäämään tuntemattomaan. En ole mikään uraohjus, mieluiten leipoisin pullaa kotona, vaan siitäkös se kiukku nousisi, lompakkoloinen/yhteiskunnan elätti jne. Ei kai tässä auta kuin olla itselle armollinen, ei se työ kaikkea elämässä merkitse ja on ihan ok olla tumpelo.
Vierailija kirjoitti:
Hei ap ja myös sinä labratyöskentelijä, ei hätää!
On jo puoli voittoa tunnistaa ja tunnustaa heikkoutensa. Te tiedätte, mitä ette vielä osaa tai missä on kehitettävää. Paljon huolestuttavampia ovat ne, jotka eivät tiedä tai ainakaan myönnä huonoja puoliaan.
Ei turhaan sanota, että työ tekijäänsä opettaa. Niin se opettaa teitäkin. Se varsinainen pätevyys ei tule vielä koulutuksen vaan työn myötä. Ei aikaakaan, kun huomaatte, että ohhoh, olettekin oman alanne osaajia ja asiantuntijoita!
Tsemppiä,
t. Mummeli
Kiitos näistä lohdutuksen sanoista. Tiedän että niitäkin on, jotka eivät myönnä etteivät osaa kaikkea. Minä en kyllä voisi osaavaa edes teeskennellä, sillä totuus paljastuisi liian nopeasti... Olen vaan niin kyllästynyt ja väsynyt nolaamaan itseni uudestaan ja uudestaan :( Se on aika rankkaa, kun tilanne jatkuu vuosia.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Auttaisiko psykologi jonka kanssa voisi tehdä ammatinvalinta -testin? Et vain ole vielä löytänyt vahvuuksiasi. Ei kaikille kaikki työt sovi. Hyvä kun tunnistat ongelman :) Toivottavasti et kuitenkaan ole lääkäri :D
Kurja juttu, olen oikeasti pahoillani. Mulla on kaltaisiasi työkavereita, ap.
Itse taas olen se, joka koulussa ei koskaan loistanut, mutta käytännössä työ tulee jotenkin luonnostaan, selkärangasta, teen asiat luonnostaan ja pinnistelemättä, pääsen työn imuun ja ideat vaan tupsahtelevat, samoin sanat mitä milloinkin tarvitaan jne. Saan paljon aikaan ja pärjään työssäni hyvin. Olen tästä erittäin kiitollinen. Kateellisia kollegoita tosin riittää, jotka on ihan avoimen ilkeitäkin osa mulle. Ei kannattaisi, koska elämäni ei työssä loistamisestani ole helppoa ollut. Koulunkäynti takkusi aikanaan, olin kiusattukin, vapaa-ajallani en ole suosittu todellakaan vielä nykyäänkään vaan enemmänkin sellainen huomaamaton harmaahiiri jne.
Ehkä tuo työ ei vaan ole niin sinun juttusi. Itsekin luulen, että jossain muussa työssä olisin tumpelo.
Entä olisiko mahdollista keskittyä pienempään osa-alueeseen alkuun ja opetella se kunnolla?
Vuosien vieriminen ja työn tekeminen kyllä harjaannuttaa, mutta totta sekin, ettei kaikki ole yhtä lahjakkaita. Ei sille oikein mitään voi.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama ongelma. Mutta olen 45 ja alkanut tajuta, että se on vain mun päässä. Jos siis suhtaudut työhösi suunnilleen tunnollisesti ja teet mitä pitää, en usko että olet huono työssäsi!
Vierailija kirjoitti:
Auttaisiko psykologi jonka kanssa voisi tehdä ammatinvalinta -testin? Et vain ole vielä löytänyt vahvuuksiasi. Ei kaikille kaikki työt sovi. Hyvä kun tunnistat ongelman :) Toivottavasti et kuitenkaan ole lääkäri :D
En ole lääkäri :D Työssäni ei ole kenenkään henki vaakalaudalla. Mutta eivät hoitamani asiat ihan kevyitäkään ole. Nyt kun mietin, niin on minulla vahvuuksiakin. Esim. laatimistani raporteista saan kehuja, ja syystä. Tiedän että teen ne hyvin, paremmin kuin moni muu. Se vaan, että tämä työn osa-alue ei ole sitä varsinaista työtä, vai raportoimista jälkeenpäin. Periaatteessa sitä tekemään voisi palkata jonkun vähemmän koulutetunkin. Työn varsinaisessa ytimessä minun pitäisi pystyä kehittymään.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sä kehityt ja kehityt työelämässä jatkuvasti. Kokoajan kohtaat uusia haasteita ja saat uusia kokemuksia ja itseluottamusta! :)
Avauksessa ilmenevä ongelma on yleistä juuri naisille ,ei luovaa eikä omaa ajattelua. Tämä on tietysti yleistys, mutta niinhän kaikki puhe on. Miehiä enemmän yliopistoon ja sassiin.
Googlettakaa huijarisyndrooma. Tunnollisten naisten ongelma.
Olisiko siitä apua, että kirjoittaisit jälkikäteen itsellesi muistiin ne tapaukset, joissa koet sössineesi ja samalla ratkaisut (esim. kollegan vastaus). Kun kertaat tapahtuneen tarkasti, saatat huomata, että olisit ehkä keksinyt ratkaisun itsekin. Ja sitten kun sulla alkaa kertyä näistä muistiinpanoista "tietokantaa", voit niitä myöhemmin selailemalla löytää asiayhteyksiä ja riippuvuussuhteita, mikä helpottaa soveltamista jatkossa.
Täällä sama tunne. Työskentelen taloushallinnon perustason hommissa kolmatta vuotta ja hallitsen oman tehtäväalueeni hyvin, mutta en vain osaa suurempia kokonaisuuksia. Kirjanpidon hahmottaminen ylipäätään on minulle vaikeaa, eikä se oikeastaan edes kiinnosta. Olen kyllä etsinyt omaa kiinnostusta vastaavia töitä, mutta toistaiseksi ei ole tärpännyt. Tähänkin työpaikkaan päädyin varmaan innokkuuden ja tuurin yhteissummana.
Minäkin haluaisin olla innovatiivinen ja keksiä uusia kehitysideoita, mutta niitä ei vain tule. Osaamattomuuden lisäksi se johtunee myös kiireestä, väsymyksestä ja motivaation puutteesta. Koskaan ei vaan ehdi eikä jaksa pysähtyä pohtimaan asioita syvemmin, ja työarjen pääpaino onkin lähinnä ydintehtävistä selviytymisessä.
Lisäksi tuntuu, että ulosantini on aina epäselvää ja muutenkin olen taantunut sosiaalisissa taidoissani johonkin teinivuosien tasolle, varmaankin juuri osaamattomuuden takia. Senkään takia en halua olla äänessä esim. palavereissa, ja saatan vastailla kysymyksiin hyvinkin ympäripyöreästi, jotta tietämättömyyteni ei kävisi niin räikeästi ilmi. Omalla kohdallani ei liene muuta vaihtoehtoa kuin etsiä uusi työ, jossa osaankin jotain :(
Voin sentään lohduttautua sillä, ettei näissä hommissa ole kenenkään henki tai terveys vaarassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei ap ja myös sinä labratyöskentelijä, ei hätää!
On jo puoli voittoa tunnistaa ja tunnustaa heikkoutensa. Te tiedätte, mitä ette vielä osaa tai missä on kehitettävää. Paljon huolestuttavampia ovat ne, jotka eivät tiedä tai ainakaan myönnä huonoja puoliaan.
Ei turhaan sanota, että työ tekijäänsä opettaa. Niin se opettaa teitäkin. Se varsinainen pätevyys ei tule vielä koulutuksen vaan työn myötä. Ei aikaakaan, kun huomaatte, että ohhoh, olettekin oman alanne osaajia ja asiantuntijoita!
Tsemppiä,
t. Mummeli
Kiitos näistä lohdutuksen sanoista. Tiedän että niitäkin on, jotka eivät myönnä etteivät osaa kaikkea. Minä en kyllä voisi osaavaa edes teeskennellä, sillä totuus paljastuisi liian nopeasti... Olen vaan niin kyllästynyt ja väsynyt nolaamaan itseni uudestaan ja uudestaan :( Se on aika rankkaa, kun tilanne jatkuu vuosia.
ap
ota rennosti ja tee työtäsi hyvillä mielin siten kuin se sinulta luonnistuu. Pari vuotta on suht lyhyt aika asiantuntija-alalla. Kokemus karttuu vuosien saatossa ja sitten alkaa syntyä niitä omiakin visioita ja kehittämisideoita. Itse huomasin n. nelisen vuotta työssä oltuani, että minulla alkaa olla kokonaisvaltainen kuva alastani ja ideoita sen kehittämiseen. Älä.vaadi itseltäsi liikoja ja iloitse pienistäkin onnistumisista. Lue alan kirjallisuutta. Muutamia vuosia kun vielä menee niin huomaat, että olet kehittynyt työssäsi eteenpäin.
Ehkä sulla on vain huono itsetunto tai vastaavaa ja susta vaan tuntuu ettet osaa.