Onko yleistä, että pelottaa, kun yrittää saada lasta?

No kyllä mua ainakin hirvitti, ja vielä plussan jälkeenkin. Varsinkin esikoisen kohdalla kyse on kuitenkin niin valtavasta elämänmuutoksesta. Toisesta jo haaveillaan, mutta raskaus oli niin vaikea että pelottaa melkein enemmän.

Kyllä mua ainakin jännitti, enkä tosiaan ollut pissaamassa tikkuun heti ovulaation jälkeen. Eka kerta yritystä oli vielä onneksi juuri ennen kuukautisia, oli helppoa jättää ehkäisy pois, kun tiesi että tuskin nyt ekalla tärppää. Eikä tärpännytkään, pari kuukautta vain meni.

Testin tein vasta sitten, kun kuukautiset oli viitisen päivää myöhässä, mulla heittelee vähän kierto enkä aiemmin halunnut tietää.

Kyllä on pelottanut. Oikeastaan se, mitä olen eniten aina pelännyt raskaudessa, on keskenmeno. Eikä se pelko siitä yhtään vähentynyt, että kaksi ekaa raskautta päättyi keskenmenoon. Sain sitten kuitenkin lapsiakin, mutta keskenmenon pelko kasvoi kerta kerralta. Kuopusta odottaessani päätin jo ihan alussa, että kävi miten kävi, mutta se on viimeinen raskauteni. Onneksi se raskaus päättyi lopulta onnellisesti (vaikka kaikki ei suinkaan mennyt hyvin).

Kyllä varmaan usein ainakin arveluttaa. Se on kuitenkin niin suuri elämänmuutos se raskaus jo. Voin hyvin kuvitella itsekin vaikka en lisääntymässä olekaan.

Kyllä, ja olin ihan hämmentynyt! Olen siis halunnut lasta koko ikäni, ja avioliitossakin odotin kuumeisena ne sovitut pari vuotta, että mies kypsyy ajatukseen. Kun sitten vihdoin alettiin yrittää, iskikin yhtäkkiä kamala pelko, että mitä ihmettä me nyt ollaan menty tekemään. Varsinkin, kun sitten vielä tärppäs heti ekasta kierrosta, olin siis ajatellut sitäkin että onneksi siinä plussaa ootellessa kuitenkin sitten on vielä aikaa totutella ajatukseen.. no plussan jälkeen alkoi sitten uudet murheet: mitä jos tää menee kesken. Kun viikot kului, tajusin ajattelevani: no eikö tää nyt meekään kesken. Oishan se tavallaan ollut helpompaa, ois voinut surra ja syyttää huonoa tuuria, ilman sitä valtavaa elämänmuutosta. No nyt kun ekat ultratkin on jo takana, uskaltaa asiasta jo vähän iloitakin, mutta kyllä mä luulen että sellainen tietty huoli ja murhe on tästälähin mukana sinne hautaan asti.

Tulkitsen niin, että raskausaikana huoli kertoo vaan siitä, että oikeasti ymmärtää kuinka valtavasta asiasta on kyse.

Aivan varmasti, kun ei sitä koskaan tiedä vaaniiko poliisi kulman takana.

On ja pelkään vieläkin, mut erilailla. Lapsi jo 1,5-vuotias...

Just viime yönä mietin, kuinka silloin kun yritettiin (meillä lapsettomuustausta/sanottiin ettei tulla onnistuun) pelkäsin, että ei onnistuta koskaan tai menee aina kesken. Pelkäsin myös, mitä jos onnistutaankin. Sitten plussasin ja pelkäsin, että on vain tuulimuna. Sit oli ultra ja se konkretisoitui. Pelkäsin yhä, jos menee kesken. Alkoi potkut, ne vähän helpotti. Lopussa tuli komplikaatioita ja piti joka päivä laskea potkuja. Heti sairaalaan, jos niitä ei tunnu. Pelkäsin kohtukuolemaa, joka tuossa raskauden aikaisessa sairaudessa oli riskinä. Vauva syntyi lopulta ennenaikaisena, mutta terveenä. Pelkäsin edelleen, että jos on jotain, mikä mun pitäisi huomata, mut mitä en huomaa. Menettämisen pelko on kova. Nykyään pelkään, jos teen kasvatuksessa jotain väärin, jos mokaan jotain tosi pahasti. Jos lapseni joutuu takiani psykiatriseen hoitoon, masentuu, yrittää itsemurhaa tai meillä menee välit. Sekin pelottaa, että miten tämä oma heikko pääni vaikuttaa lapsen kehitykseen. :,-( Tällä kaikella murehtimisella varmasti tuleekin olemaan vaikutuksensa, jos en pääse tästä eroon.

Olen tajunnut, että nämä pelot johtuu ainakin osittain oman veljeni itsemurhayrityksestä ja meidän ei aina niin hyvästä lapsuudesta sekä siitä, etten enää ole äitini kanssa tekemisissä (ja osittain niistä lapsettomuusvuosista, keskenmenoista ja siitä raskauden lopun sairaudesta) . Tai tavallaan vanhempamme kyllä yrittivät parhaansa, mutta me olemme molemmat kärsineet masennuksesta ja ahdistuksesta. Pelottaa, että se periytyy, jos nyt ei geneettisesti, niin ympäristön vaikutuksesta. Meille aina toitotettiin, että "miten kuvittelet osaavasi...", "miten kuvittelet pärjääväsi sitten kun..." jne.

Vaikka rakastan lastani yli kaiken ja hän on niin toivottu kuin olla voi, enkä pois ikimaailmassa halua antaa, niin silti itkettää, kun välillä iskee pakokauhu, että osaanko, pystynkö, onnistunko vain pilaamaan hänet, jos en osaakaan olla äitiäni parempi? Elämässäni olen aina pelännyt toistavani äitini virheet. :,-(

up

Onko joku päässyt jotenkin eroon tällaisista peloista? Psykoterapiaan yritän tällä hetkellä päästä.

t. 7

Pelko on melen tapa varoittaa sinua jostakin. Kannattaisi painaa jarrua ja miettiä, minkälaista elämää oikeasti haluaa elää. Pelkkä "Haluan lapsen" -ajatus ei takaa, että olet sellaisen saamassa.