Oletko päässyt eroon muiden miellyttämisestä?

Itseäni ei moinen ole koskaan vaivannut; osaan sanoa ei vaikka kuolemansairaalle äidilleni, jos se on tarpeen. En tunne syyllisyyttä siitä. Olen hyvin rationaalinen, lämmin ja mukava ihminen, mutta en hae muiden hyväksyntää tai halua miellyttää ketään jos se ei tunnu sillä hetkellä hyvältä.

Eräs ystäväni on nyt 35v. Koko ikänsä elänyt muita miellyttäen; lapsena äitinsä oli perhepäivähoitaja. Ystäväni ei pitänyt siitä, että suuren osan lapsuuttaan hänen piti jakaa äitinsä hoitolasten kanssa, mutta oli hiljaa, kiltti ja tunnollinen. Huonoon ja pitkään parisuhteeseen ajautui jo yläasteella. Ero tuli vasta pari vuotta sitten. Oli päättänyt, että ei harrasta seksiä kuin yhden kanssa ja oli päättänyt, että tämä yläasteen bensalenkkari oli "se oikea". Vuosien saatossa bensalenkkarista kasvoi kunnon juoppo, jolla jo kolmekymppisenä meinaa viina viedä hengen. Ja lapsikin toki tehtiin koulujen jälkeen, kun niin oli luvattu.

Sitten tuli se masennus. Kun oli koko elämänsä elänyt muiden kautta, muita miellyttäen. Tuli lääkkeet (jopa diapamit ahdistukseen), aivojen sähköhoidot jne.

Mikään ei poistanut sitä paskaa fiilistä taikaiskusta, kuten tämä kaveri vissiin odotti. Ongelman ydin kun on siinä, että tyyppi ei edes tiedä kuka on ja paskassa parisuhteessa sekä oudossa äitisuhteessa on kasvanut auttamattomasti kieroon.

Nyt on siis 35v ja asuu lapsensa ja uuden miesystävänsä (jolla kolme lasta käy silloin tällöin aiemmasta liitosta) oman äitinsä nurkissa. Työkyvytön ja elämänhallintataidoton.

Itse olen omia lapsia koulinut siihen, että toisia ei tarvitse omalla kustannuksella miellyttää. Ilkeä ei saa tahallaan olla silti. Esimerkiksi neljävuotiaana poikani serkku pyysi jotain lelua lainaan. Poika sanoi, että ei anna kun edellinenkin oli jäänyt sille tielleen ja mennyt rikki. Kehuin lasta jälkeenpäin, että hienosti perusteli asian ja piti puolensa.

Kuulostaa kyllä pahalta tuo kaverisi tarina. Pelkään että olen vielä joskus samassa tilanteessa. Olen 28, enkä käytä mitään lääkkeitä. Minulla on lääkekammo, ja uskon ettei niistä olisi minulle pidemmän päälle hyötyä. Haluaisin selvitä tästä omin voimin, mutta en tiedä onko se mahdollista.

Pahinta on juuri tuo oman itsensä kadottaminen. Olen hyvin lahjakas kameleontti, eli erilaisiin porukoihin ja ympäristöihin soluttautuminen on todella vaivatonta. Tämä on siis todella raskasta, koska tuntuu että esität käytännössä aina jotain miellyttääksesi muita. Vähitellen alkanut mennä sekaisin asiat, enkä tiedä enää mistä pidän oikeasti ja minä on vain esittämistä. :(

-ap

Olen päässyt eroon mieheni tuella. Hän huomautti asiasta ja alkoi tietoisesti kannustaa minua pois siitä. Tärkeimpiin ja lähimipiin ihmissuhteisiin on vaikuttanut vain positiivisesti alun hämmästyksen jälkeen. Loiset on kaikonneet ja hyvä niin. On paljon "helpompi" elämä. Tahtoa se vaatii ja keskittymistä muutokseen, mutta lopussa kiitos seisoo! Tsemppiä sinulle matkaan joka kestää jonkin aikaa.

Enää en välitä paskaakaan. No fucks left anymore.

Vierailija kirjoitti:

Olen päässyt eroon mieheni tuella. Hän huomautti asiasta ja alkoi tietoisesti kannustaa minua pois siitä. Tärkeimpiin ja lähimipiin ihmissuhteisiin on vaikuttanut vain positiivisesti alun hämmästyksen jälkeen. Loiset on kaikonneet ja hyvä niin. On paljon "helpompi" elämä. Tahtoa se vaatii ja keskittymistä muutokseen, mutta lopussa kiitos seisoo! Tsemppiä sinulle matkaan joka kestää jonkin aikaa.

Ihana kuulla! Tämä tulikin juuri uuden kumppanin kanssa puheeksi. Tuli ilmi että olen lupautunut moneen asiaan johon en olisi halunnut. En vain ole halunnut tuottaa hänelle pettymystä. Sanoi ettei häntä tarvitse mielistellä, mutta kyllähän minä heti mietin että pitääkö hän minusta enää. Ystäville osaan jo aika hyvin sanoa ei, mutta kyllä siinäkin on parantamisen varaa.

-ap

Pääsin eroon, mutta kesti pitkään. Uusliberaslistisuuteen kuuluu se, että hyödytään toisista ja kotiopetuskin oli sitä, että piti miellyttää muita vaikka miten olisi vituttanut. Elin tavallaan valkoisessa valheessa koko ajan. Nykyisin voin sanoa mielipiteeni välittämättä siitä, miltä se muissa tuntuu. En tahdo loukata ketään, mutta haluan pitäytyä mieluummin totuudessa kuin elää harhassa. Pukeudun miten haluan, ostan mitä haluan ja milloin haluan. En elä muita miellyttääkseni, vaan itselleni. Todella vapauttavaa, vaikka osa ihmisistä kaikkoaakin sen vuoksi ympäriltä. Ehkä ositttain siksi, etteivät voi enää hyötyä minusta.

Olen päässyt siitä eroon, terapian avulla. Muiden miellyttäminen ja itseni unohtaminen johti uupumukseen, joka muuttui lopulta masennukseksi ja täydelliseksi romahdukseksi. Aloitin lääkityksen ja sain päätöksen Kelan tukemasta terapiasta, jonka aloitin kun löysin itselleni sopivan terapeutin. Ensimmäisen vuoden kävin terapeutilla kaksi kertaa viikossa ja seuraavat puolitoista vuotta kerran viikossa, kunnes oli aika lopettaa. Terapiaprosessi oli varsinkin ensimmäisinä kuukausina todella rankka ja ilman masennuslääkkeitä en olisi ehkä jaksanut käydä kaikkea läpi, mutta terapian avulla sain itseni kuntoon. Nyt uskallan olla oma itseni ja elää sellaista elämää kuin haluan, vaikka joku toinen olisi asioista eri mieltä.

Tiedostin tämän miellyttämispakkomielteen oikeastaan vasta nykyisessä, ensimmäisessä pidemmässä parisuhteessani. Siihen liittyy myös pelko siitä, että jos olen jotenkin ikävä tai ärsyttävä, minut hylätään. Olen siis läheisriippuvainen alkoholistiperheen lapsi. Mutta olen yrittänyt opetella siitä aktiivisesti eroon sen jälkeen kun tiedostin tämän piirteen. Näin kolmen vuoden jälkeen olen myös alkanut luottaa parisuhteen kestävyyteen ja turvallisuuteen, mikä tietysti helpottaa työskentelyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen päässyt eroon mieheni tuella. Hän huomautti asiasta ja alkoi tietoisesti kannustaa minua pois siitä. Tärkeimpiin ja lähimipiin ihmissuhteisiin on vaikuttanut vain positiivisesti alun hämmästyksen jälkeen. Loiset on kaikonneet ja hyvä niin. On paljon "helpompi" elämä. Tahtoa se vaatii ja keskittymistä muutokseen, mutta lopussa kiitos seisoo! Tsemppiä sinulle matkaan joka kestää jonkin aikaa.

Ihana kuulla! Tämä tulikin juuri uuden kumppanin kanssa puheeksi. Tuli ilmi että olen lupautunut moneen asiaan johon en olisi halunnut. En vain ole halunnut tuottaa hänelle pettymystä. Sanoi ettei häntä tarvitse mielistellä, mutta kyllähän minä heti mietin että pitääkö hän minusta enää. Ystäville osaan jo aika hyvin sanoa ei, mutta kyllä siinäkin on parantamisen varaa.

-ap

Kuullostaa siltä, että uusi kumppani on valmis tukemaan sinua muutoksessa. Puhukaa yhdessä siitä sinun muutoshalusta ja pyydä häneltä tukea ja sitä että huomauttaa heti jos yritätä kääntyä taas mielistelyn tielle. Minä pidän sinulle virtuaalipeukkua pystyssä ja lähetän voimaannuttavia ajatuksia sinulle muutokseen. :)

Vierailija kirjoitti:

Olen päässyt siitä eroon, terapian avulla. Muiden miellyttäminen ja itseni unohtaminen johti uupumukseen, joka muuttui lopulta masennukseksi ja täydelliseksi romahdukseksi. Aloitin lääkityksen ja sain päätöksen Kelan tukemasta terapiasta, jonka aloitin kun löysin itselleni sopivan terapeutin. Ensimmäisen vuoden kävin terapeutilla kaksi kertaa viikossa ja seuraavat puolitoista vuotta kerran viikossa, kunnes oli aika lopettaa. Terapiaprosessi oli varsinkin ensimmäisinä kuukausina todella rankka ja ilman masennuslääkkeitä en olisi ehkä jaksanut käydä kaikkea läpi, mutta terapian avulla sain itseni kuntoon. Nyt uskallan olla oma itseni ja elää sellaista elämää kuin haluan, vaikka joku toinen olisi asioista eri mieltä.

Minulla menossa kovaa vauhtia tuohon uupumiseen. Työstressin lisäksi kumppanin ja ystävien miellyttämisestä johtuva stressi on ahdistava yhdistelmä. Pitäisi itsekin harkita terapiaa, millaista se oli? Millä tavalla se oli rankkaa?

Ihanaa että sait itsesi kuntoon! :)

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen päässyt eroon mieheni tuella. Hän huomautti asiasta ja alkoi tietoisesti kannustaa minua pois siitä. Tärkeimpiin ja lähimipiin ihmissuhteisiin on vaikuttanut vain positiivisesti alun hämmästyksen jälkeen. Loiset on kaikonneet ja hyvä niin. On paljon "helpompi" elämä. Tahtoa se vaatii ja keskittymistä muutokseen, mutta lopussa kiitos seisoo! Tsemppiä sinulle matkaan joka kestää jonkin aikaa.

Ihana kuulla! Tämä tulikin juuri uuden kumppanin kanssa puheeksi. Tuli ilmi että olen lupautunut moneen asiaan johon en olisi halunnut. En vain ole halunnut tuottaa hänelle pettymystä. Sanoi ettei häntä tarvitse mielistellä, mutta kyllähän minä heti mietin että pitääkö hän minusta enää. Ystäville osaan jo aika hyvin sanoa ei, mutta kyllä siinäkin on parantamisen varaa.

-ap

Kuullostaa siltä, että uusi kumppani on valmis tukemaan sinua muutoksessa. Puhukaa yhdessä siitä sinun muutoshalusta ja pyydä häneltä tukea ja sitä että huomauttaa heti jos yritätä kääntyä taas mielistelyn tielle. Minä pidän sinulle virtuaalipeukkua pystyssä ja lähetän voimaannuttavia ajatuksia sinulle muutokseen. :)

Kiitos kannustuksesta! :) Yritän nyt hahmottaa mihin lupaamistani menoista haluan oikeasti mennä ja mihin en. Tuntuu vaan hankalalta, kun kumminkin alitajuisesti sitä ajattelee miten toinen pahoittaa mielensä jos en lähdekään. Sitä alkaa automaattisesti vähättelemään omia tarpeitaan, "eipä minulla mitään parempaa tekemistä olisikaan". Tästä tulee vaikeaa.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Pääsin eroon, mutta kesti pitkään. Uusliberaslistisuuteen kuuluu se, että hyödytään toisista ja kotiopetuskin oli sitä, että piti miellyttää muita vaikka miten olisi vituttanut. Elin tavallaan valkoisessa valheessa koko ajan. Nykyisin voin sanoa mielipiteeni välittämättä siitä, miltä se muissa tuntuu. En tahdo loukata ketään, mutta haluan pitäytyä mieluummin totuudessa kuin elää harhassa. Pukeudun miten haluan, ostan mitä haluan ja milloin haluan. En elä muita miellyttääkseni, vaan itselleni. Todella vapauttavaa, vaikka osa ihmisistä kaikkoaakin sen vuoksi ympäriltä. Ehkä ositttain siksi, etteivät voi enää hyötyä minusta.

Uskon, että vain yksi kaverini "käyttää" minua. Ehkä tiedostamattaan, mutta monen mielestä aika törkeästi. Ikävää tässä on kun hän on aina voinut luottaa että minä autan häntä yhdessä asiassa, niin mitäpä sitten kun sanon ensimmäisen kerran ei. Hän varmaan ymmärtää, mutta se "ei"n sanomisella on todella iso kynnys vielä.

-ap

Minä olen aina sanonut, että selkärankani on erittäin taipuisa, mutta se ei katkea helposti. Lähes aina joustan ja miellytän muita. Pyrin muokkaamaan sitä mitä olen sen mukaan millainen keskustelukumppanini on. Tästä syystä en tykkää siitä, että joudun olemaan kahdessa porukassa yhtäaikaa, joissa minulla on eri roolit. 

Minulla on vahvojakin mielipiteitä, mutta yleensä osaan olla niitä sanomatta silloin kun niiden aika ei ole. Sopu on yleensä tärkeämpää kuin totuus jos puhutaan jostain kavereiden kanssa jutustelusta harrastusten ohella. En viitsi alkaa väittämään vastaan pienistä asioista, vaan ennemmin vaihdan aihetta.

Kuitenkin jos koen, että joku asia on tärkeä ja minun pitää pitää puoleni, niin osaan senkin tehdä. Olen väitellyt moniakin kertoja ihmisten kanssa, enkä pelkää sitä, että joku ei sen seurauksena pidä minusta. Usein vain on helpompaa joustaa kuin lähteä vääntämään. Jos toinen osapuoli vaikuttaa liian typerältä keskusteluun, niin aika turhaa on lähteä luomaan konfliktia, josta ei voi seurata mitään hyvää. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen aina sanonut, että selkärankani on erittäin taipuisa, mutta se ei katkea helposti. Lähes aina joustan ja miellytän muita. Pyrin muokkaamaan sitä mitä olen sen mukaan millainen keskustelukumppanini on. Tästä syystä en tykkää siitä, että joudun olemaan kahdessa porukassa yhtäaikaa, joissa minulla on eri roolit. 

Minulla on vahvojakin mielipiteitä, mutta yleensä osaan olla niitä sanomatta silloin kun niiden aika ei ole. Sopu on yleensä tärkeämpää kuin totuus jos puhutaan jostain kavereiden kanssa jutustelusta harrastusten ohella. En viitsi alkaa väittämään vastaan pienistä asioista, vaan ennemmin vaihdan aihetta.

Kuitenkin jos koen, että joku asia on tärkeä ja minun pitää pitää puoleni, niin osaan senkin tehdä. Olen väitellyt moniakin kertoja ihmisten kanssa, enkä pelkää sitä, että joku ei sen seurauksena pidä minusta. Usein vain on helpompaa joustaa kuin lähteä vääntämään. Jos toinen osapuoli vaikuttaa liian typerältä keskusteluun, niin aika turhaa on lähteä luomaan konfliktia, josta ei voi seurata mitään hyvää. 

Pidin aikaisemmin kameleontin taitojani hyvänä ominaisuutena, josta oli paljon hyötyä eri tilanteissa. Minua pidetään varmasti huippuhyvänä kaverina ja tyyppinä yleisesti. Esitän aina roolia, eikä varmaan kukaan tunne "oikeaa" minua. En nimittäin minäkään enää :( Minäkin pidän pintani minulle tärkeissä asioissa, niitä on vain hyvin vähän. Olin mielestäni ihan hyvin kasassa ennen tätä parisuhdetta, nyt olen sitten täysin romahtamassa. Haluan parantua tästä, ja kokonaan tällä kertaa.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen päässyt siitä eroon, terapian avulla. Muiden miellyttäminen ja itseni unohtaminen johti uupumukseen, joka muuttui lopulta masennukseksi ja täydelliseksi romahdukseksi. Aloitin lääkityksen ja sain päätöksen Kelan tukemasta terapiasta, jonka aloitin kun löysin itselleni sopivan terapeutin. Ensimmäisen vuoden kävin terapeutilla kaksi kertaa viikossa ja seuraavat puolitoista vuotta kerran viikossa, kunnes oli aika lopettaa. Terapiaprosessi oli varsinkin ensimmäisinä kuukausina todella rankka ja ilman masennuslääkkeitä en olisi ehkä jaksanut käydä kaikkea läpi, mutta terapian avulla sain itseni kuntoon. Nyt uskallan olla oma itseni ja elää sellaista elämää kuin haluan, vaikka joku toinen olisi asioista eri mieltä.

Minulla menossa kovaa vauhtia tuohon uupumiseen. Työstressin lisäksi kumppanin ja ystävien miellyttämisestä johtuva stressi on ahdistava yhdistelmä. Pitäisi itsekin harkita terapiaa, millaista se oli? Millä tavalla se oli rankkaa?

Ihanaa että sait itsesi kuntoon! :)

-ap

Terapia itsessään oli mukavaa kun terapeutti oli sellainen ihminen, johon pystyin luottamaan. Lähes aina lähdin terapeutin vastaanotolta mieli keventyneenä ja hyväntuulisena. Rankkaa se oli siinä vaiheessa kun olin käynyt jo jonkun aikaa läpi erilaisia elämässäni kohtaamiani vaikeuksia ja sitä, millainen olen ihmisenä. Yhtäkkiä näin kokonaisvaltaisesti miten surkeassa jamassa olin ollut jo vuosia. Näin jälkeenpäin ajateltuna oma surkea jamani ei ollut mitenkään erityisen hirveä muihin ihmisiin verrattuna, mutta muutaman viikon ajan tunsin oloni todella huonoksi. Samaan aikaan onneksi tiesin, että tilanne on jo muuttumassa parempaan, mutta surin sitä ettei aikaisempi elämäni ollut sujunut niinkuin olisin halunnut. Kun surut oli surtu, keskityimme terapeutin kanssa tulevaisuuteen ja nyt elämäni on ihan erilaista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen aina sanonut, että selkärankani on erittäin taipuisa, mutta se ei katkea helposti. Lähes aina joustan ja miellytän muita. Pyrin muokkaamaan sitä mitä olen sen mukaan millainen keskustelukumppanini on. Tästä syystä en tykkää siitä, että joudun olemaan kahdessa porukassa yhtäaikaa, joissa minulla on eri roolit. 

Minulla on vahvojakin mielipiteitä, mutta yleensä osaan olla niitä sanomatta silloin kun niiden aika ei ole. Sopu on yleensä tärkeämpää kuin totuus jos puhutaan jostain kavereiden kanssa jutustelusta harrastusten ohella. En viitsi alkaa väittämään vastaan pienistä asioista, vaan ennemmin vaihdan aihetta.

Kuitenkin jos koen, että joku asia on tärkeä ja minun pitää pitää puoleni, niin osaan senkin tehdä. Olen väitellyt moniakin kertoja ihmisten kanssa, enkä pelkää sitä, että joku ei sen seurauksena pidä minusta. Usein vain on helpompaa joustaa kuin lähteä vääntämään. Jos toinen osapuoli vaikuttaa liian typerältä keskusteluun, niin aika turhaa on lähteä luomaan konfliktia, josta ei voi seurata mitään hyvää. 

Pidin aikaisemmin kameleontin taitojani hyvänä ominaisuutena, josta oli paljon hyötyä eri tilanteissa. Minua pidetään varmasti huippuhyvänä kaverina ja tyyppinä yleisesti. Esitän aina roolia, eikä varmaan kukaan tunne "oikeaa" minua. En nimittäin minäkään enää :( Minäkin pidän pintani minulle tärkeissä asioissa, niitä on vain hyvin vähän. Olin mielestäni ihan hyvin kasassa ennen tätä parisuhdetta, nyt olen sitten täysin romahtamassa. Haluan parantua tästä, ja kokonaan tällä kertaa.

-ap

Riippuu tietenkin kuinka  vahvaa tuo muiden miellyttämisesi on, mutta itse näen ainakin tämän hyvänä ominaisuutena. Jos olisin periaatteellisempi ja taipumattomampi, niin minulla olisi paljon enemmän hankaluuksia kuin minulla nyt on. Aika harvoin koen, että minun ylitseni kävellään, enkä yleensä salli sitä. 

Itse tunnistan itsessäni läheisriippuvuuden piirteitä. Se ilmenee mm. miellyttämisen tarpeena. Kuten asiasta kirjoittava Mari Huusko on todennut, niin jollain tavalla omana itsenä oleminen pelottaa. Sitä luulee, ettei kukaan hyväksy minua sellaisena kuin olen. Olen työstänyt näitä ongelmia jo kauan. Välillä jo tuntuu, että olen edistynyt, mutta sitten taas yllättävissä paikoissa teen just niitä samoja virheitä kuin joskus aikaisemmin. Mutta ehkäpä kuitenkin menen eteenpäin. 

Miten minulle on kehittynyt tällainen ongelma. Syitä löytyy varmasti lapsuudesta. Olin aika näkymätön lapsi. Usein huomiota sai vain silloin, kun jollakin oli jotain moitittavaa käytöksestäni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen päässyt siitä eroon, terapian avulla. Muiden miellyttäminen ja itseni unohtaminen johti uupumukseen, joka muuttui lopulta masennukseksi ja täydelliseksi romahdukseksi. Aloitin lääkityksen ja sain päätöksen Kelan tukemasta terapiasta, jonka aloitin kun löysin itselleni sopivan terapeutin. Ensimmäisen vuoden kävin terapeutilla kaksi kertaa viikossa ja seuraavat puolitoista vuotta kerran viikossa, kunnes oli aika lopettaa. Terapiaprosessi oli varsinkin ensimmäisinä kuukausina todella rankka ja ilman masennuslääkkeitä en olisi ehkä jaksanut käydä kaikkea läpi, mutta terapian avulla sain itseni kuntoon. Nyt uskallan olla oma itseni ja elää sellaista elämää kuin haluan, vaikka joku toinen olisi asioista eri mieltä.

Minulla menossa kovaa vauhtia tuohon uupumiseen. Työstressin lisäksi kumppanin ja ystävien miellyttämisestä johtuva stressi on ahdistava yhdistelmä. Pitäisi itsekin harkita terapiaa, millaista se oli? Millä tavalla se oli rankkaa?

Ihanaa että sait itsesi kuntoon! :)

-ap

Terapia itsessään oli mukavaa kun terapeutti oli sellainen ihminen, johon pystyin luottamaan. Lähes aina lähdin terapeutin vastaanotolta mieli keventyneenä ja hyväntuulisena. Rankkaa se oli siinä vaiheessa kun olin käynyt jo jonkun aikaa läpi erilaisia elämässäni kohtaamiani vaikeuksia ja sitä, millainen olen ihmisenä. Yhtäkkiä näin kokonaisvaltaisesti miten surkeassa jamassa olin ollut jo vuosia. Näin jälkeenpäin ajateltuna oma surkea jamani ei ollut mitenkään erityisen hirveä muihin ihmisiin verrattuna, mutta muutaman viikon ajan tunsin oloni todella huonoksi. Samaan aikaan onneksi tiesin, että tilanne on jo muuttumassa parempaan, mutta surin sitä ettei aikaisempi elämäni ollut sujunut niinkuin olisin halunnut. Kun surut oli surtu, keskityimme terapeutin kanssa tulevaisuuteen ja nyt elämäni on ihan erilaista. 

Hieno juttu! :) Terapeutille meneminen tuntuu minulle aika isolta kynnykseltä, varsinkin kun pitää todellakin löytää se oikea. Pitää arvioida selviänkö tästä kumppanin tuella.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen aina sanonut, että selkärankani on erittäin taipuisa, mutta se ei katkea helposti. Lähes aina joustan ja miellytän muita. Pyrin muokkaamaan sitä mitä olen sen mukaan millainen keskustelukumppanini on. Tästä syystä en tykkää siitä, että joudun olemaan kahdessa porukassa yhtäaikaa, joissa minulla on eri roolit. 

Minulla on vahvojakin mielipiteitä, mutta yleensä osaan olla niitä sanomatta silloin kun niiden aika ei ole. Sopu on yleensä tärkeämpää kuin totuus jos puhutaan jostain kavereiden kanssa jutustelusta harrastusten ohella. En viitsi alkaa väittämään vastaan pienistä asioista, vaan ennemmin vaihdan aihetta.

Kuitenkin jos koen, että joku asia on tärkeä ja minun pitää pitää puoleni, niin osaan senkin tehdä. Olen väitellyt moniakin kertoja ihmisten kanssa, enkä pelkää sitä, että joku ei sen seurauksena pidä minusta. Usein vain on helpompaa joustaa kuin lähteä vääntämään. Jos toinen osapuoli vaikuttaa liian typerältä keskusteluun, niin aika turhaa on lähteä luomaan konfliktia, josta ei voi seurata mitään hyvää. 

Pidin aikaisemmin kameleontin taitojani hyvänä ominaisuutena, josta oli paljon hyötyä eri tilanteissa. Minua pidetään varmasti huippuhyvänä kaverina ja tyyppinä yleisesti. Esitän aina roolia, eikä varmaan kukaan tunne "oikeaa" minua. En nimittäin minäkään enää :( Minäkin pidän pintani minulle tärkeissä asioissa, niitä on vain hyvin vähän. Olin mielestäni ihan hyvin kasassa ennen tätä parisuhdetta, nyt olen sitten täysin romahtamassa. Haluan parantua tästä, ja kokonaan tällä kertaa.

-ap

Riippuu tietenkin kuinka  vahvaa tuo muiden miellyttämisesi on, mutta itse näen ainakin tämän hyvänä ominaisuutena. Jos olisin periaatteellisempi ja taipumattomampi, niin minulla olisi paljon enemmän hankaluuksia kuin minulla nyt on. Aika harvoin koen, että minun ylitseni kävellään, enkä yleensä salli sitä. 

Niin. Minun kohdallani yleisimmäksi ongelmaksi on muodostunut se että lupaan lähteä periaatteessa kaikkeen mukaan mihin vain pyydetään vaikka ei kiinnostaisi. Ja sitten se ahdistaa todella paljon jos joudun valitsemaan kahden ystävän auttamisen välillä. Pitäisi päästä näistä tuntemuksista eroon. :(

-ap

Vierailija kirjoitti:

Itse tunnistan itsessäni läheisriippuvuuden piirteitä. Se ilmenee mm. miellyttämisen tarpeena. Kuten asiasta kirjoittava Mari Huusko on todennut, niin jollain tavalla omana itsenä oleminen pelottaa. Sitä luulee, ettei kukaan hyväksy minua sellaisena kuin olen. Olen työstänyt näitä ongelmia jo kauan. Välillä jo tuntuu, että olen edistynyt, mutta sitten taas yllättävissä paikoissa teen just niitä samoja virheitä kuin joskus aikaisemmin. Mutta ehkäpä kuitenkin menen eteenpäin. 

Miten minulle on kehittynyt tällainen ongelma. Syitä löytyy varmasti lapsuudesta. Olin aika näkymätön lapsi. Usein huomiota sai vain silloin, kun jollakin oli jotain moitittavaa käytöksestäni. 

Tämä oli kuin minun kirjoittamaani. Luulin että olin edistynyt huomattavasti aikaisemmasta, mutta uuden parisuhteen kautta olen ajautunut samoihin virheisiin. Minusta tuntuu että pelkään myös näyttää oman itseni, niin paljon että se tuntuu katoavan vähitellen kokonaan. En haluaisi olla muille vain matto jota polkea. Tsemppiä sinulle!

-ap