Lue keskustelun säännöt.
Parisuhde solmussa
24.02.2017 |
Kaipaisin kipeästi muiden, samankaltaisessa tilanteessa olleiden/olevien kokemuksia... Hyvä parisuhteeni on umpisolmussa enkä tiedä, miten tästä tulisi edetä.
Tilanne on siis sellainen, että olen seurustellut mieheni kanssa yli kuusi vuotta ja vajaan vuoden seurusteltuamme muutin hänen perässään monen sadan kilometrin päähän. Vaikka suhteemme varrella on ollut hankaliakin hetkiä, olemme kuitenkin olleet onnellisia yhdessä. Kuvailisin tätä suhdetta erittäin hyväksi siinä mielessä, että olemme toistemme parhaita ystäviä, jotka kunnioittavat toisiaan. Olemme aina pystyneet puhumaan vaikeimmistakin asioista ja mieheni kanssa olen nähnyt, kuinka hyviäkin suhteita on olemassa (verrattuna aikaisempaan, pitkähköön teini-aikojen suhteeseen). Olemme kumpikin iältämme 25+.
Kun aikoinaan tänne kauas muutin, puhuimme siitä, että suuntaisimme tulevaisuudessa opintojen jälkeen etelämmäs, mahdollisesti pääkaupunkiseudulle, josta itse olen kotoisin. Työmahdollisuuksien suhteen se olisi todennäköisesti paras valinta. Vuodet vierivät, opiskelin ja yritin luoda tähän uuteen kaupunkiin jonkinlaista sosiaalista verkostoa siinä onnistumatta. Nyt olen päättämässä opintoni, eikä minulla ole tässä kaupungissa mitään muuta kuin puolisoni. Hän taas on löytänyt mukavan työpaikan täältä, joskin työ imee hänestä voimat. Töiden kautta hänellä on myös kavereita, toisin kuin minulla, ja hänen perheensä asuu lähellä. Huomasin äskettäin, että tämä yksinäisyys on saanut minut muuttumaan huomattavasti ilottomammaksi ihmiseksi, vaikka yksin viihdynkin. Lähikuukausien aikana mieleeni ovat hiippailleet ajatukset erosta, vaikkakin sen ajatteleminen tuntuu todella kipeältä. Intohimo ei ole varsinaisesti koskaan ollut suhteessamme isoa, ja olenkin sitä alkanut kaipaamaan. Puolisoni mielenkiinnon kohteet ovat lähivuosina muuttuneet, eikä hän koe pystyvänsä jakamaan tätä uutta elämäntapaa minun kanssani.
Olemme nyt keskustelleet suhteen jatkosta ja tilanne on ajautunut umpikujaan. Mieheni ei enää suhtaudukaan täältä muuttamiseen samalla tavalla kuin aikoinaan, mikä on ihan ymmärrettävääkin. Minun tulevaisuuteni taas ei ole tässä kaupungissa, vaan nyt tahdon elämääni jotain uutta. Olenkin jo katsellut työpaikkoja Etelä-Suomesta. En voi jäädä kotiin istumaan ja toivomaan, että puolisoni innostuisi muuttoajatuksista.
Koska minä tulen joka tapauksessa muuttamaan täältä viimeistään kesällä, tuntuvat kaikki ratkaisut vaikeilta. Pohdimme, olisiko meidän mahdollista erota ystävinä. Toisaalta taas mietin, onko mahdollisuutta kasvattaa tämän suhteen liekkiä niin, että tuntisimme ehdottomasti olevamme ainoat toisillemme. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että minun on pakko saada elämääni muutakin sisältöä kuin nyt. Tällaisen periaatteessa hyvän suhteen tuhoaminen vain tuntuu niin kauhealta.
Olen niin sekaisin tunteideni kanssa, etten tiedä mitä tehdä! En jaksaisi lukea ilkeitä kommentteja, muutenkin on ihan tarpeeksi paha mieli.
Kommentit (19)
En halua lannistaa, mutta minusta kuulostaa, että teette juuri parhaillaan erotyötä molemmat, sekä omassa päässänne, että yhdessä. Jotkut parisuhteet vaan loppuvat, hyvätkin. Kyllä minä valmistautuisin ottamaan asian niin, että ero tulee. Teillä on käsissänne hieno mahdollisuus tehdä siitä niin kivuton ja reilu molempia kohtaan, kuin inhimillisesti mahdollista. Kuulostaa, että tavallaan teette surutyötä erosta jo nyt, sitten kun itse ero tulee, se irtirepäisy saattaa tuntua kipeältä hetken aikaa, mutta uskoisin, että aika pian molemmat pääsette elämässänne eteenpäin ja voitte lopulta katsoa suhdettanne taaksepäin onnellisina siitä ajasta mitä se kesti ja ajatella toisistanne hyvää, mutta suhtautuen luottavaisesti tulevaisuuteen.
Tällainen kuva minulle tuli kirjoituksestasi. En tarkoita siis mitään henkimaailman kuvaa tai kuvaa korteista :D vaan vaikuttaa vain siltä, että siihen tilanne on menossa. Eikä siinä ole mitään pahaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En halua lannistaa, mutta minusta kuulostaa, että teette juuri parhaillaan erotyötä molemmat, sekä omassa päässänne, että yhdessä. Jotkut parisuhteet vaan loppuvat, hyvätkin. Kyllä minä valmistautuisin ottamaan asian niin, että ero tulee. Teillä on käsissänne hieno mahdollisuus tehdä siitä niin kivuton ja reilu molempia kohtaan, kuin inhimillisesti mahdollista. Kuulostaa, että tavallaan teette surutyötä erosta jo nyt, sitten kun itse ero tulee, se irtirepäisy saattaa tuntua kipeältä hetken aikaa, mutta uskoisin, että aika pian molemmat pääsette elämässänne eteenpäin ja voitte lopulta katsoa suhdettanne taaksepäin onnellisina siitä ajasta mitä se kesti ja ajatella toisistanne hyvää, mutta suhtautuen luottavaisesti tulevaisuuteen.
Tällainen kuva minulle tuli kirjoituksestasi. En tarkoita siis mitään henkimaailman kuvaa tai kuvaa korteista :D vaan vaikuttaa vain siltä, että siihen tilanne on menossa. Eikä siinä ole mitään pahaa.
Kiitos kommentistasi. Toisaalta voin ehkä allekirjoittaakin tuon mitä kirjoitit. Tai jotenkin tuntuu, että jonkinlaista luopumista tässä itse prosessoi, vaikkei toisaalta tahtoisi. Pelkään, että se luopumisen tuska sekoittaa nyt ajatuksia ja kaikkia muitakin tunteita. Tätä on vaikea selittää, mutta siis tavallaan ei pysty selväjärkisesti arvioimaan, onko se rakkautta, joka estää itseä repäisemästä tästä suhteesta irti, vai pelkääkö siinä vain sitä hirveää tuskaa, mikä siitä seuraa. Vai molempia.
Mutta kiitos joka tapauksessa. Tähän asiaan on vaikea saada puolueetonta näkemystä keneltäkään muulta. Tai no puhuin minä tästä psykologin kanssa, jonka luokse menin muista syistä. Olin miettinyt, että jos se ero vilahtaa omassa mielessä, niin joku syyhän sillä on. Tai että jos joutuu miettimään, haluaako suhdetta jatkaa, niin sen tietää silloin jo. On tämä vain niin vaikeaa...
Onko muilla kokemuksia siitä, kun ero kolkuttelee tai jopa tapahtuu hyvän kumppanin kanssa?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Miehelläsi on jo toinen.
Eihän sitä ketään voi tietenkään täysin tuntea, mutta uskon tietäväni, että ei ole ketään toista...
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko muilla kokemuksia siitä, kun ero kolkuttelee tai jopa tapahtuu hyvän kumppanin kanssa?
Ap
Ei tuollaista kokemusta voi olla kenelläkään muulla, eihän?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teidän parisuhteen motiivit ei vaan enään täyty ja silloin on ihan luonnollista erota ilman sen suurenpaa draamaa.
Onnen uudelle elämälle molemmille!
Ehkä olisi parempi teille molemmille elää hetken aikaa omaa elämäänne. Eläkää omaa elämäänne kumpikin missä tahtoo ja sopikaa, että ajan x kuluttua puhutte, että mitä haluatte elämältä, kumpikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä menee hankalaksi, jos kaikesta ryhdytään ylianalysoimaan. Mitä te sellaisia mietitte voitteko olla eron jälkeen ystäviä, jne. Suhteiden päättyminen harvoin on mitään ylidramaattista ja ihmiset voivat erota ihan sovussakin.
Teillä ei ole lapsia, jotka joutuisivat kärsimään erosta. Nostakaa kissa kunnolla pöydälle ja pohtikaa asiaa avoimesti keskenänne ja tehkää sitten ratkaisu suuntaan tai toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä olisi parempi teille molemmille elää hetken aikaa omaa elämäänne. Eläkää omaa elämäänne kumpikin missä tahtoo ja sopikaa, että ajan x kuluttua puhutte, että mitä haluatte elämältä, kumpikin.
Tämä on itsellänikin käynyt mielessä. Jos muuttaisin pois (kun se kuitenkin lienee vain ajan kysymys) niin saataisiin kumpikin vähän happea ja tilaa. Sen jälkeen päätösten tekeminen voisi ehkä olla helpompaa.
Ap
Kyllä vaihto katkeraksi vanhaksipiiaksi voi olla ihan hyvä asia,siihen voi vielä lisätä ajautumisen katuojaan alkkikseksi niin sitten kaikki on hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse ollut lähes samassa tilanteessa vuosia sitten. Muutimme mieheni ja kahden pienen lapsen kanssa Helsingistä, (josta itse olen kotoisin), mieheni pieneen kotikaupunkiin. Aluksi kaikki sujui suht normaalisti. Lapset sopeutuivat tietysti jo isovanhempienkin takia hyvin. Mies löysi helposti töitä ja minä olin kotona lasten kanssa.
Pikkuhiljaa huomasin, että minulle kaupunki ei tarjonnut yhtään mitään - ei töitä, ei ystäviä. Olin hyvin yksinäinen. Mies tapasi ystäviään ja nautti elostaan.
Tilanne johti siihen, että halusin muuttaa takaisin pääkaupunkiseudulle. Mies ei. Olimme eroamassa ja minulla oli jo asuntokin varattuna. Mutta, en halunnut kuitenkaan luovuttaa rakastamastani ihmisestä, joten päätin vielä yrittää. Niinpä jäin.
Vasta kun sairastuin vakavaan masennukseen, mieheni ymmärsi, että jos halusimme jatkaa perheenä, muutamme takaisin Helsinkiin.
Olemme edelleen yhdessä ja kaikki on nyt erinomaisesti. Kummallakin on töitä ja ystäviä. Ja tietysti lapset ja toisemme.
Olen sitä mieltä, että jos rakastaa toista, on valmis kompromisseihin ja tiettyihin uhrauksiin toisen hyväksi.
Olet vaikeassa tilanteessa, ja päätös on varmasti vaikea. Kuuntele sydäntäsi, laske plussat ja miinukset. Puhukaa vielä. Asioilla on tapana järjestyä, suuntaan tai toiseen. Pääasia, että olet onnellinen.
P.s. Niinkin pientä asiaa voi kaivata kuin lentokoneiden ääntä... Tiedät varmaan, mitä tarkoitan.
Helpotti kun mies muutti. Olisi pitänyt aiemmin erota. Hyvä näin. Pääasia että lapsella hyvä suhde isäänsä ja se että tein aikoinaan avioehdon.
Feenix kirjoitti:
Olen itse ollut lähes samassa tilanteessa vuosia sitten. Muutimme mieheni ja kahden pienen lapsen kanssa Helsingistä, (josta itse olen kotoisin), mieheni pieneen kotikaupunkiin. Aluksi kaikki sujui suht normaalisti. Lapset sopeutuivat tietysti jo isovanhempienkin takia hyvin. Mies löysi helposti töitä ja minä olin kotona lasten kanssa.
Pikkuhiljaa huomasin, että minulle kaupunki ei tarjonnut yhtään mitään - ei töitä, ei ystäviä. Olin hyvin yksinäinen. Mies tapasi ystäviään ja nautti elostaan.
Tilanne johti siihen, että halusin muuttaa takaisin pääkaupunkiseudulle. Mies ei. Olimme eroamassa ja minulla oli jo asuntokin varattuna. Mutta, en halunnut kuitenkaan luovuttaa rakastamastani ihmisestä, joten päätin vielä yrittää. Niinpä jäin.
Vasta kun sairastuin vakavaan masennukseen, mieheni ymmärsi, että jos halusimme jatkaa perheenä, muutamme takaisin Helsinkiin.
Olemme edelleen yhdessä ja kaikki on nyt erinomaisesti. Kummallakin on töitä ja ystäviä. Ja tietysti lapset ja toisemme.
Olen sitä mieltä, että jos rakastaa toista, on valmis kompromisseihin ja tiettyihin uhrauksiin toisen hyväksi.
Olet vaikeassa tilanteessa, ja päätös on varmasti vaikea. Kuuntele sydäntäsi, laske plussat ja miinukset. Puhukaa vielä. Asioilla on tapana järjestyä, suuntaan tai toiseen. Pääasia, että olet onnellinen.
P.s. Niinkin pientä asiaa voi kaivata kuin lentokoneiden ääntä... Tiedät varmaan, mitä tarkoitan.
Kiitos ihanan ymmärtäväisestä viestistäsi ja siitä, että jaoit oman tarinasi.
Tilanne on tosiaan hankala. Meillä ei ole lapsia, joten perheen hajottamista ei tarvitse samalla tavalla pohtia. En kuitenkaan tahdo painostaa miestäni muuttamaan perässäni/takiani pois, sillä tiedän hänen olevan muuten tyytyväinen elämäänsä täällä. En ole ihan varma, miten hän tottuisi elämään pk-seudulla, kun arki nykyisessä kaupungissa on niin helppoa. Lyhyt työmatka, edullinen vuokra jne. Toisaalta eihän hänellä ole siitä mitään kokemustakaan, joten ei sitä voi tietää.
Meidän tilanteessamme tuo kaupunki-asia ei ole ainut keskustelua herättänyt seikka, sillä kummallakin on olemassa myös ne ajatukset yksin olemisesta / omasta tilasta. Ehkä nämä ajatukset tästä selkiintyvät kun niille antaa vähän aikaa. Uskon, että jokainen parisuhteessa elävä pohtii jossain vaiheessa vaikka vain hypoteettisesti tuollaisia ajatuksia, mutta on selvitettävä, mitä ne meidän kohdalla tarkoittavat.
Ap
Ei kai miehesi vain ole pohjalainen?
Vierailija kirjoitti:
Ei kai miehesi vain ole pohjalainen?
Ööö... ei :D Kuinka niin?
Niin ja lisään vielä, että en ole tässä suhteessa ainut, jolla sinkkuus pyörii joskus mielessä. Mieheni on niin kuormittunut töistään, että ajattelee välillä yksin elämisen olevan helpompaa siltä kantilta, että voisi elää juuri niinkuin itse haluaa. Hän sanoikin, ettei tässä mielentilassa pysty tekemään selväjärkistä päätöstä suhteen tulevaisuudesta, kun päällimmäisenä mielessä on uupumus ja oman tilan tarve.
Ap