Valtava menettämisen pelko jo parikymppisenä

Siinä se tuli. Tunnustan.
Isoäitini on kasvattanut mut, hän on nyt jo päälle seitsemänkymppinen. Oon ite parikymppinen.

Muutin jo alaikäisenä omilleni ja sain PALJON tukea niin rahallisesti kuin muutenkin. On rakastettu, kehuttu ja kannustettu. Oli ollut vaikea nuoruus joten tää kaikki välittäminen ja rakkaus pelasti mut. Harrastuksia tuettiin ja tajusin omat lahjakkuuteni.

Nykyään elämä on ihanaa, pärjään elämässä hyvin. MUTTA .
Ahdistaa elämän hauraus. Tiedän etten enää ikuisesti saa isoäitiä pitää elämässäni ja tätä usein itkeskelenkin. Tiedättehän. Joku on niin rakas ettei mitenkään voi kestää ajatusta luopumisesta. Toki oon joistain rakkaista joutunutkin jo luopumaan. Mutta isoäiti on tärkein.

Muita näissä tunteissa vellovaa/ tälläistä kokenutta. Miten päästä yli asiasta?