Aikuiset, jotka olette eläneet uusioperheessä lapsena, isä-/äitipuolen kanssa, millaiset välit silloin ja nyt aikuisena?

Minullakin isäpuoli ja välit olleet aina hyvät. Kutsun häntä Aki-isäksi (nimi muutettu), sillä koen hänet isäkseni siinä missä biologisen isänikin. Olin 8-vuotias, kun Aki-isä tuli elämääni. Äiti ja isä olivat eronneet 2 vuotta aiemmin. Olen hyvissä väleissä myös biologisen isäni kanssa, vaikka yläasteaikanani hän oli pari vuotta kokonaan poissa elämästäni. 

Samanlainen tilanne kuin Ap:lla , itse en ollut nelivuotiaana kovin ennakkoluuloinen mutta jos aikuinen ei luo välejä niin eihän niitä synny. Harmittaa joskus että tuollainen tapaus mutta elämä on...

Minulla samoin isäpuoleen ahdistavat välit, juuri tuota, että tehtiin hyvin selväksi, että olin ylimääräinen ja kolmas pyörä ja sanottiin suoraan, että äidilläni ja hänen uudella miehellään alkaa elämä, kun täytän 18 ja saan luvan häipyä. Molemmat akateemisia, ns. kunnon ihmisiä. Eipä moni ulkopuolinen olisi koskaan uskonut, millaista elämäni lapsena heidän kanssan oli. Ihmettelen, etten ole mielisairas.

Ikävä kuulla kokemuksestasi. Tuollainen on varmasti satuttavaa ja vaikuttaa elämään pitkään, vaikka sitä yrittäisikin käsitellä. 

Minulle isäpuoleni on ainut isä, jonka muistan. Oli 3-vuotias, kun äitini hänet tapasi. Isäpuolella oli ennestään kaksi poikaa. Ikinä en ole tuntenut itseäni ulkopuoliseksi, vaan olen kokenut olevani isälle yhtä rakas ja tärkeä kuin veljetkin. Kutsunkin heitä isäksi ja veljiksi, vaikka biologisesti he eivät sitä ole. Hekin ovat kutsuneet minua tyttäreksi ja siskoksi niin kauan kuin muistan. Juridisesti olemmekin samassa asemassa, sillä isä adoptoi minut täytettyäni 12. Odottivat siihen asti, jotta saisin oikeudessa sanoa oman kantani asiaan enkä koskaan voisi sanoa ettei minulta tuosta kysytty. Se ei ole käynyt mielessäkään, sillä minä olen aina halunnut olla isän "oikea" tytär. Ja haluan olla edelleen. Biologinen isäni on nähnyt minut kerran ollessani pikkuvauva. Sen jälkeen ei äitikään ole hänestä kuullut mitään.

Minä en ihan sovi tähän AP:n kuvaukseen, sillä ehdin asua hyvin vähän aikaa saman katon alla isäni silloisen naisystävän kanssa ennen kuin muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja muutamaa vuotta myöhemmin isäni jätti tylysti tuon naisen. Minulle heidän ero oli suurempi shokki kuin omien vanhempieni ero aikanaan oli, ja olen edelleen tekemisissä isäni exän kanssa - pidän häntä yhä vähintäänkin ystävänäni jollen sukulaisena.

Isän uusi taas on toista maata. Hän loukkaantuu helposti (esim. jos minä/sisarukseni on täyttänyt tiskikoneen väärin), mutta ei kuitenkaan kerro mistä loukkaantuu, ei muutenkaan puhu tai edes tervehdi tms. Aluksi hän ei ollut tuollainen, joten monta vuotta olen arponut mitähän olen tehnyt. Välitän hänestä, mutta hänen takiaan en viitsi isäni luona juuri vierailla. Koska välimatkaa on useita satoja kilometrejä ja vierailu vaatii majoittumisen eikä opiskelijaperheellä ole hotelliin varaa, emme käy lapsuudenkodissani kuin korkeintaan kerran vuodessa. Tuo käytös siis vaikuttaa myös siihen, miten isäni tapaa lapsenlapsiaan.

Ei se mukavaa ollut. Ulkopuolinen olo.

Mun mielestä pitäisi aika kauan asua yhdessä avioitumatta näissä uusperhe-tapauksissa, että ehtisi nähdä, miten lapset reagoivat uuden isän kanssa elämiseen. Lapsi on aina tärkein.

Sukulaiseni asui poikaystävästään erossa niin kauan, kun lapset olivat kotona, vaikka ihan hyvät välit hänellä on ollut seukatessakin lasten kanssa, mutta ei ole sitten tarvinnut arpoa, kumpi on tärkeämpi, lapset vai uusi mies.

Äiti kuoli, kun olin 5v ja äitipuoli tyttärineen muutti meille, kun olin 7v. Samassa yhteydessä menetin oman huoneeni, se piti antaa silloin 12v Jennille ja minä muutin pikkuveljen kanssa samaan huoneeseen. Vähitellen äitipuoli myi pois kaiken äidistä muistuttavan hääpukua myöten. Kun olin 13v, kotitalo myytiin ja isä osti äitipuolen kanssa yhteisen. Kun ennen koulumatkaa oli 3 km, piteni se 8 km mittaiseksi ja se piti tehdä pyörällä kesät talvet, bussin kyytiin sai mennä vain pahimmalla pakkasella (vaikka kyyti oli ilmainen).

Muutin kotoa 16v iässä ja sen jälkeen en ole ollut äitipuolen kanssa tekemisissä. En kutsunut häihin, en vauvan ristiäisiin. Äidinäiti on ottanut äidin paikan elämässäni. Tosin hän suree sitä, että aikoinaan ei saanut edes nähdä minua kuin päiväkodin aidan takaa, koska äitipuoli sulki kaikki yhteydet äidin sukuun. Isänäiti taas ei hyväksynyt poikansa uutta puolisoa lainkaan ja katkaisi välit itse.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä pitäisi aika kauan asua yhdessä avioitumatta näissä uusperhe-tapauksissa, että ehtisi nähdä, miten lapset reagoivat uuden isän kanssa elämiseen. Lapsi on aina tärkein.

Sukulaiseni asui poikaystävästään erossa niin kauan, kun lapset olivat kotona, vaikka ihan hyvät välit hänellä on ollut seukatessakin lasten kanssa, mutta ei ole sitten tarvinnut arpoa, kumpi on tärkeämpi, lapset vai uusi mies.

Mitä ihmeen merkitystä sillä on, onko avoliitossa vai avioliitossa??? Yhtä omituista on se, että ihminen sanoo olleensa molemmissa kerran ja yhtä kauan, mutta väittää vsin kerran eronneensa.

Mulla oli ja on hyvät välit isän vaimoon. Ei tosin ikinä asuttu saman katon alla. Olin 7v kun he tapasivat ja siitä asti ollut tärkeä ihminen elämässäni. Etenkin nyt aikuisena hän on minulle enemmin hyvä ystävä kuin mikään "äiti" tai vastaava. Joskus nuorempanakin oli helpompi äitipuolelle puhua asioista kun omalle äidille, koska äiti on välillä niin vanhanaikainen ajattelultaan ja siten tuomitseva ja moralisoiva. Äitipuoli ei koskaan ottanut semmoista äidillistä komentavaa tai neuvovaa asennetta minua kohtaan joten oli ja on mahtavaa että hänenlainen ihminen on elämässäni.