Toivon kuolevani syöpään

Tiedän olevani toivomusteni kanssa korkeasti abnormaali, mutta enpä itselleni mitään mahda. Toivon siis saavani syövän, joka todetaan liian myöhään. Haluan riutua sairaalassa, tuntea kipuja, kokea hiljalleen riutumisen pois ja nauttia joka hetkestä. Toivon, että hoitohenkilöstö iloitsee lähestyvästä kuolemastani ja että läheiseni kerääntyvät sairasvuoteeni ympärille ilkkumaan. Vielä ennen pois nukkumista haluaisin nostaa käteni tervehdykseen ja loihtia kasvoilleni oikein irvokkaan irvistyksen.

Kuoleman hetkellä toivon läheisteni puhkeavan valtaisaan riemuun, josta ei ole tulla loppua. Haluan heidän riemuitsevan niin, että hoitohenkilöstö joutuu kehottamaan läheisiä poistumaan paikalta, vaikka henkilökunta itsekin on innoissaan; siihen kuuluvat vain osaavat kätkeä riemunsa ja naureskelevat vasta kotonaan pohtien sitä, kuinka hauskaa oli seurata viimeisiä hetkiäni.

Voivatko tällaiset toivomukset ja/tai fantasiat sopia jonkin psykiatrisen häiriön taudinkuvaan? Muut pitävät minua hulluna, mutta voin vakuuttaa, että todellisuudentajuni on säilynyt. Kuulemma tällaisia ajatuksia kuitenkin voisi liittyä masennukseen yhtä hyvin kuin pakko-oireiseen häiriöön. Itseänikin jollain tasolla vaivaavat nämä erismerkilliset ajatukset, joten voisin ottaa niihin apua vastaan, jos joku sellaista tarjoaisi. Tosin kaikki vain pilkkaavat minua ja naureskelevat ainakin selän takana, joten voi olla, että minun halutaan pysyvänkin psykiatrisesti sairaana. Ainakin sairaudentuntoni on täällä vielä.