Lue keskustelun säännöt.
Te joille lapsiperhe-elämä on helvettiä, onko vika väärässä miehessä vai teidän lapsenkasvatustaidoissa?
20.02.2017 |
Monet sanoo katuvansa lasten tekemistä, usein syynä väärä valinta lasten isäksi, miksi ei sanota sitten että kadun miesvalintaani, vaan sanotaan että kadun lapsiani? Onko se reilua lapsille?
Toinen on se, että nykyään vanhemmuus on suorittamista, ja lapsen ei anneta olla lapsi rauhassa, ja siinä menee sitten kaikilla hermot. Monet lapsen aiheuttamat ongelmat on oikeasti ihan itse aiheutettuja.
Esimerkiksi täällä paljon valitetaan että ulos lähteminen on kauhea show, no meillä ei ole ollut vaikka on ollut kaksosetkin, meillä ei jotain 2-3 vuotiasta laitettu itse pukemaan, ei maaniteltu että voitko nyt pukea kun on jo kiire lähteä, vaan vanhemmat puki vaatteet kersoille päälle ilman mitään mutinoita, jos lapsi laittoi hanttiin, otettiin kainaloon ilman vaatteita ja ulos, siellä kun viima nuolee takapuolta, alkaa lapsikin suostua vaatteiden pukemiseen.
Samoin syöminen, ei odotella aamu- tai iltapalan ääressä että lapsi syö itse, vaan lusikoidaan ruoka suuhun, siitä tulee rutiini eikä lapsi kovinkaan usein pistä hanttiin. Jos pullauttelee ruuan pois suusta, lusikka alle ja ruoka takaisin suuhun, jos sitä jatkuu pidemmän aikaa, ruokailu on siinä. Ei mitään riitaa eikä maanittelua että syöpäs nyt nätisti.
Jos lapsen huutaminen on ongelma, niin ensinnäkin lapselle sanotaan että ei saa huutaa, ja toiseksi annetaan sitä huomiota kunnolla välillä, ja sitten sanotaan että nyt leikit itseksesi äidillä on muuta tekemistä eikä silloin huudeta, jos on asiaa saa tulla nätisti kysymään. Vanhemmat on pomoja jotka sanoo mitä tehdään ja miten, lapset leikkii yksin tai keskenään, se ei kuulu vanhemmille.
Kommentit (39)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä meillä sitten todella on erilainen kasvatustyyli, en koskaan tunkisi ruokaa lapsen suuhun väkisin. Se on mielestäni jo jonkin asteista pahoinpitelyä. Mielestäni myös se mitä ja miten lapset keskenään leikkivät, kuuluvat vanhemmille. Jos toinen mätkäisee toista, siihen on vanhemman puututtava. Jos lapsilla on riitaa eivätkä saa sitä keskenään sovituksi, on vanhemman velvollisuus puuttua ja näyttää esimerkkiä riitojen ratkaisemisesta. Meillä on vilkkaat pojat ja jos en koskaan puuttuisi tai seuraisi heidän tekemisiään edes toisella korvalla, niin meillä olisi talo säpäleinä tai kuollut lapsi. On yllättävää, miten hyvä mielikuvitus niillä on. Juuri eilen 4v keksi, että jos kiinnittää köyden portaiden yläkaiteeseen, sitä voi käyttää liaanina kun leikkii Tarzania. Onneksi sain lapsen kiinni kun oli kiipeämässä kaiteen yli...
Minä olen yksi niistä, jotka aiempaan ketjuun kertoi katuvansa lasten tekemistä. Ei meillä perhe-elämä ole helvettiä, tai ei ainakaan sen enempää kuin muissakaan normaaleissa perheissä. Lasten isäkin on oikein hyvä ja osallistuva isä. Kyse on vain puhtaasti siitä, että en ihmisenä oikein sovellu lapsiperheen vanhemmaksi. Yritän parhaani, mutta pidemmän päälle on ollut raskasta sopeuttaa omat toiveet ja halut vastaamaan lapsiperhe-elämää. Näillä kuitenkin mennään ja parhaani yritän.
En minäkään ruokaa väkisin lapsen suuhun tunge, vaan kyllä hän itse avaa suunsa kun on siihen pienestä asti oppinut, meillä kun oli kaksoset niin oppivat siihen että joka toinen ruokalusikallinen menee velipojan suuhun, rytmissä meni vielä isompanakin vaikka osasivat muut ruokailut syödä itse, mutta tiesivät että aamupuuro/jugurtti ym. tuli suuhun vanhemman toimesta ripeällä tahdilla.
Ja toki meilläki pitää puuttua siihen kun pojat tappelee, mutta ei me vanhemmat niille keksitä tekemistä ja leikitetä, kuten nykyajan nuoret vanhemmat tekee. Nytkin pojat on isänsä kanssa ulkona tekemässä lumitöitä, oppivat tekemään asioita vanhempien kanssa.
Mitä ne sun omat toiveet ja halut on mitä et voi toteuttaa kun sulla on perhe? Onko sun perhe jotenkin erilainen kun sun lapsuuden perhe? Meinaan että tuliko se yllätyksenä minkälaista on elää muitten ihmisten kanssa samassa taloudessa?
ap
Ensinnäkin kaikki lapset eivät vain opi siihen, että suu kuuluu aukaista, kun lusikka lähestyy. Meillä yksi lapsista teki kokonaan syömälakon 5-8kk ikäisenä ja siihen ei todellakaan auttanut mikään. Oli pitkä tie saada lapsi syömään edes yhtä lusikallista tai edes juomaan vettä.
Omat toiveet liittyy pitkälti siihen, että olen introvertti. Haluaisin myös enemmän olla kahdestaan puolison kanssa ja tehdä hänen kanssaan asioita. Hän on paras ystäväni.
Omat vanhempani olivat hyvinkin erilaisia vanhempina kuin mitä itse olen pyrkinyt olemaan omille lapsilleni. Yritän olla enemmän läsnä, lohduttaa, keskustella ja tukea lapsia. Kun itse olin lapsi, vanhempani lähinnä tekivät omia juttujaan ja me lapset omiamme. Se oli emotionaalisesti raskasta. En leikitä tai keksi tekemistä juuri koskaan, mutta jatkuva läsnäoleminen on rankkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotain on vialla, jos ap:n kolmevuotias muksu ei syö ja pue itse. Pitäisikö tästä antaa vuoden äiti- vai provopalkinto?
Miksi lapsen joka osaa pukea itse, pitäisi joka kerran pukea itse? Sanotaanhan että lapsille pitää lukea satujakin vielä vaikka lapsi osaa itsekin lukea. Samoin hampaiden pesu, jotenkin osaavat hampaansa pestä, mutta silti suositellaan että vanhempi pesee ainakin tokaluokkalaiseksi asti jotta se tulee varmasti hyvin tehtyä. Jos minä laitan lapselle haalarin minuutissa päälle, mutta väsyneellä lapsella menee itse pukemisessa puoli tuntia, niin totta helkkarissa minä vetäisen sille ne kamat päälle. Paljon vähemmän stressiä, huutoa ja hikoilua.
ap
Vierailija kirjoitti:
Kato ku lapsia on erilaisia. En ole koskaan katunut lapsiani, mieskin on hyvä, mutta kun niillä lapsillla on joskus sellaisia rasittavia perseilyvaiheita niin saako valittaa. Kyllähän ne menee ohi, mut silti. 6v pikkuteini ja ylivilkas vauva niin kyllä mun välillä tekee mieli vähän valittaa.
Se on eri asia, tottakai kaikki valittaa jostain tilanteesta lasten kanssa, tai vaikka miehen, mutta ei mieti 18 vuotta että miten pääsisi lapsesta eroon kun niin katuu että sen teki.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä meillä sitten todella on erilainen kasvatustyyli, en koskaan tunkisi ruokaa lapsen suuhun väkisin. Se on mielestäni jo jonkin asteista pahoinpitelyä. Mielestäni myös se mitä ja miten lapset keskenään leikkivät, kuuluvat vanhemmille. Jos toinen mätkäisee toista, siihen on vanhemman puututtava. Jos lapsilla on riitaa eivätkä saa sitä keskenään sovituksi, on vanhemman velvollisuus puuttua ja näyttää esimerkkiä riitojen ratkaisemisesta. Meillä on vilkkaat pojat ja jos en koskaan puuttuisi tai seuraisi heidän tekemisiään edes toisella korvalla, niin meillä olisi talo säpäleinä tai kuollut lapsi. On yllättävää, miten hyvä mielikuvitus niillä on. Juuri eilen 4v keksi, että jos kiinnittää köyden portaiden yläkaiteeseen, sitä voi käyttää liaanina kun leikkii Tarzania. Onneksi sain lapsen kiinni kun oli kiipeämässä kaiteen yli...
Minä olen yksi niistä, jotka aiempaan ketjuun kertoi katuvansa lasten tekemistä. Ei meillä perhe-elämä ole helvettiä, tai ei ainakaan sen enempää kuin muissakaan normaaleissa perheissä. Lasten isäkin on oikein hyvä ja osallistuva isä. Kyse on vain puhtaasti siitä, että en ihmisenä oikein sovellu lapsiperheen vanhemmaksi. Yritän parhaani, mutta pidemmän päälle on ollut raskasta sopeuttaa omat toiveet ja halut vastaamaan lapsiperhe-elämää. Näillä kuitenkin mennään ja parhaani yritän.
En minäkään ruokaa väkisin lapsen suuhun tunge, vaan kyllä hän itse avaa suunsa kun on siihen pienestä asti oppinut, meillä kun oli kaksoset niin oppivat siihen että joka toinen ruokalusikallinen menee velipojan suuhun, rytmissä meni vielä isompanakin vaikka osasivat muut ruokailut syödä itse, mutta tiesivät että aamupuuro/jugurtti ym. tuli suuhun vanhemman toimesta ripeällä tahdilla.
Ja toki meilläki pitää puuttua siihen kun pojat tappelee, mutta ei me vanhemmat niille keksitä tekemistä ja leikitetä, kuten nykyajan nuoret vanhemmat tekee. Nytkin pojat on isänsä kanssa ulkona tekemässä lumitöitä, oppivat tekemään asioita vanhempien kanssa.
Mitä ne sun omat toiveet ja halut on mitä et voi toteuttaa kun sulla on perhe? Onko sun perhe jotenkin erilainen kun sun lapsuuden perhe? Meinaan että tuliko se yllätyksenä minkälaista on elää muitten ihmisten kanssa samassa taloudessa?
ap
Ensinnäkin kaikki lapset eivät vain opi siihen, että suu kuuluu aukaista, kun lusikka lähestyy. Meillä yksi lapsista teki kokonaan syömälakon 5-8kk ikäisenä ja siihen ei todellakaan auttanut mikään. Oli pitkä tie saada lapsi syömään edes yhtä lusikallista tai edes juomaan vettä.
Omat toiveet liittyy pitkälti siihen, että olen introvertti. Haluaisin myös enemmän olla kahdestaan puolison kanssa ja tehdä hänen kanssaan asioita. Hän on paras ystäväni.
Omat vanhempani olivat hyvinkin erilaisia vanhempina kuin mitä itse olen pyrkinyt olemaan omille lapsilleni. Yritän olla enemmän läsnä, lohduttaa, keskustella ja tukea lapsia. Kun itse olin lapsi, vanhempani lähinnä tekivät omia juttujaan ja me lapset omiamme. Se oli emotionaalisesti raskasta. En leikitä tai keksi tekemistä juuri koskaan, mutta jatkuva läsnäoleminen on rankkaa.
Miksi pitää olla jatkuvasti läsnä? Miksi olet ottanut toisen ääripään käyttöön verrattuna vanhempiisi, kun kuitenkin se vanhempiesi tyyli sopisi sinulle paremmin? Sinä olet siihen kasvatettu ja siksi sinä kaipaat sitä. Eikö joku tyyli noitten kahden väliltä olisi parempi? Sulle ja miehelle omaa aikaa, ja sitten sitä lapselle läsnäoloaikaa sopivassa suhteessa. Miksi teitte lapsia ylipäätään kun olet niin introvertti? Tai olisitte tehneet vain yhden jonka kanssa olisi helpomaa? Mitä mietitte siinä vaiheessa kun lapsia teitte? Siis en tarkoita mitenkään pahalla, vaan olen utelias että miten se ajatusprosessi meni.
ap
Perhe-elämä oli helvettiä. Sitten vaihdoin miestä ja jo sujuu kun ei tarvitse yksin kaikkea tehdä.
Kyllä meillä on syötetty ja puettu. Mulla ei olisi ikinä kärsivällisyys riittänyt pienen lapsen itse syömiseen jne venkoiluun. Kun lusikka pysyi kädessä niin sillä sai sohia ruuan ja suun suuntaan, itse lappasin sosetta aina väliin lapsen suuhun. Ruokailut sujui. Itse sai syödä kun sitä ruokaa alkoi päätyä sinne suuhunkin saakka. Jos sillä leikitään eikä uppoa lainkaan niin odottakoot seuraavaa ateriaa. Jos ei pue niin puetaan tai tosiaan kylmä tuuli takamuksessa auttaa kummasti. Aikansa saa ottaa lukemisessa ja syömisessä, lapsilla se kestää, mutta olematonta venkoilua ja pelleilyä en katso. Apua saa kun pyytää (napit, sormikkaat ym). Tiettyyn rajaan saakka saa mukulat selvittää välinsä keskenään, pieniin sanaharkkoihin en puutu yleensä, haukkumiseen ja läimimiseen ym kiusantekoon puutun. Isommat saa olla pihalla keskenään, pienemmät ei. Simples. Ei se lastenkasvatus rakettitiedettä ole ja meitä on moneen junaan, niin aikuisia kuin lapsiakin. Mikä tyyli sopii kenellekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ohis, mutta mun lapsiperhe-elämä on helppoa ja hauskaa, ja mulla on suunnilleen täysin päinvastaiset periaatteet kuin ap:lla. En ole ikinä käsittänyt miksi hankkia lapsia jos asenne on se, että en leiki lasten kanssa, olkoot omassa huoneessaan ovi kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä meillä sitten todella on erilainen kasvatustyyli, en koskaan tunkisi ruokaa lapsen suuhun väkisin. Se on mielestäni jo jonkin asteista pahoinpitelyä. Mielestäni myös se mitä ja miten lapset keskenään leikkivät, kuuluvat vanhemmille. Jos toinen mätkäisee toista, siihen on vanhemman puututtava. Jos lapsilla on riitaa eivätkä saa sitä keskenään sovituksi, on vanhemman velvollisuus puuttua ja näyttää esimerkkiä riitojen ratkaisemisesta. Meillä on vilkkaat pojat ja jos en koskaan puuttuisi tai seuraisi heidän tekemisiään edes toisella korvalla, niin meillä olisi talo säpäleinä tai kuollut lapsi. On yllättävää, miten hyvä mielikuvitus niillä on. Juuri eilen 4v keksi, että jos kiinnittää köyden portaiden yläkaiteeseen, sitä voi käyttää liaanina kun leikkii Tarzania. Onneksi sain lapsen kiinni kun oli kiipeämässä kaiteen yli...
Minä olen yksi niistä, jotka aiempaan ketjuun kertoi katuvansa lasten tekemistä. Ei meillä perhe-elämä ole helvettiä, tai ei ainakaan sen enempää kuin muissakaan normaaleissa perheissä. Lasten isäkin on oikein hyvä ja osallistuva isä. Kyse on vain puhtaasti siitä, että en ihmisenä oikein sovellu lapsiperheen vanhemmaksi. Yritän parhaani, mutta pidemmän päälle on ollut raskasta sopeuttaa omat toiveet ja halut vastaamaan lapsiperhe-elämää. Näillä kuitenkin mennään ja parhaani yritän.
En minäkään ruokaa väkisin lapsen suuhun tunge, vaan kyllä hän itse avaa suunsa kun on siihen pienestä asti oppinut, meillä kun oli kaksoset niin oppivat siihen että joka toinen ruokalusikallinen menee velipojan suuhun, rytmissä meni vielä isompanakin vaikka osasivat muut ruokailut syödä itse, mutta tiesivät että aamupuuro/jugurtti ym. tuli suuhun vanhemman toimesta ripeällä tahdilla.
Ja toki meilläki pitää puuttua siihen kun pojat tappelee, mutta ei me vanhemmat niille keksitä tekemistä ja leikitetä, kuten nykyajan nuoret vanhemmat tekee. Nytkin pojat on isänsä kanssa ulkona tekemässä lumitöitä, oppivat tekemään asioita vanhempien kanssa.
Mitä ne sun omat toiveet ja halut on mitä et voi toteuttaa kun sulla on perhe? Onko sun perhe jotenkin erilainen kun sun lapsuuden perhe? Meinaan että tuliko se yllätyksenä minkälaista on elää muitten ihmisten kanssa samassa taloudessa?
ap
Ensinnäkin kaikki lapset eivät vain opi siihen, että suu kuuluu aukaista, kun lusikka lähestyy. Meillä yksi lapsista teki kokonaan syömälakon 5-8kk ikäisenä ja siihen ei todellakaan auttanut mikään. Oli pitkä tie saada lapsi syömään edes yhtä lusikallista tai edes juomaan vettä.
Omat toiveet liittyy pitkälti siihen, että olen introvertti. Haluaisin myös enemmän olla kahdestaan puolison kanssa ja tehdä hänen kanssaan asioita. Hän on paras ystäväni.
Omat vanhempani olivat hyvinkin erilaisia vanhempina kuin mitä itse olen pyrkinyt olemaan omille lapsilleni. Yritän olla enemmän läsnä, lohduttaa, keskustella ja tukea lapsia. Kun itse olin lapsi, vanhempani lähinnä tekivät omia juttujaan ja me lapset omiamme. Se oli emotionaalisesti raskasta. En leikitä tai keksi tekemistä juuri koskaan, mutta jatkuva läsnäoleminen on rankkaa.
Miksi pitää olla jatkuvasti läsnä? Miksi olet ottanut toisen ääripään käyttöön verrattuna vanhempiisi, kun kuitenkin se vanhempiesi tyyli sopisi sinulle paremmin? Sinä olet siihen kasvatettu ja siksi sinä kaipaat sitä. Eikö joku tyyli noitten kahden väliltä olisi parempi? Sulle ja miehelle omaa aikaa, ja sitten sitä lapselle läsnäoloaikaa sopivassa suhteessa. Miksi teitte lapsia ylipäätään kun olet niin introvertti? Tai olisitte tehneet vain yhden jonka kanssa olisi helpomaa? Mitä mietitte siinä vaiheessa kun lapsia teitte? Siis en tarkoita mitenkään pahalla, vaan olen utelias että miten se ajatusprosessi meni.
ap
Uskoin lapsiperheen olevan sitä, mitä elämältä halusin. Tajusin liian myöhään, että oikeasti olen todella paljon omissa oloissa viihtyvää ihmistyyppiä. En ole perinteinen introvertti vaan nautin sosiaalisista tilanteista ja viihdyn hyvin ihmismassassa. Vasta kun sain lapsia, ymmärsin miten paljon vaadin omaa aikaa ja tilaa palautuakseni noista pienistä hetkistä.
Miten otat miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa, kun tukiverkkoa ei juuri ole? MLL:kin tulee kalliiksi ja joku kerran kuussa vietetty illallinen nyt ei riitä täyttämään tarpeitani. Lasten mentyä nukkumaan toki katsellaan usein leffoja tai tehdään hyvää ruokaa, mutta kaipaisin jotain aktiivisempaa tekemistä ja toimintaa kodin ulkopuolella.
Olen läsnä lapsille siksi, että he tarvitsevat minua. Joku kysyy neuvoa läksyissä, toinen saattaa hetken päästä haluta hetkeksi syliin istumaan ja auttamaan ruuanlaittamisessa. Joku tarvitsee minua koko ajan. Yölläkin huutavat äitiä jos heräävät (vaikka joskus potkaisenkin miestä kevyestä, että tämä menisi välillä).
Minusta tuntuu oudolta, ettet kykeni laajentamaan ajatteluasi oman elämäntilanteesi ulkopuolelle. Ei kaikki perheet ole samanlaisia, kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia, lapset eivät ole samanlaisia. Vielä oudompaa on se ajattelutapa, että kaikkien pitäisi pystyä ennen lapsia tietämään tarkalleen, mitä on tulossa. Minä en pystynyt. Pyydänkin tässä nyt kaikkien lasten saamista katuvien äitien puolesta yhteisesti teiltä muilta paremmilta äideiltä anteeksi. Anteeksi, että tein virhearvion ja rikoin äitimyyttiä vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei vika ole kummassakaan (miehessä tai kasvatustaidoissa). Minusta on ihan normaalia, että perhe-elämä kyrsii välillä ja vanhemmat eivät aina jaksa. Ihan hyvä jos ihmiset jakavat kokemuksiaan ja antavat tukea toisilleen. Muistan vieläkin todella hyvin, kuinka loppu olin uhmaikäisen ja koliikkivauvan kanssa, vaikka tästä on jo yli kymmenen vuotta aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole meilläkään lapsiperhe-elämä helvettiä. Mutta myönnän ihan suoraan, että en viettäisi päivässä kolmea tuntia ulkona, ellei minulla ole lapsia. En ravaisi uimassa, en opettaisi kenellekään hiihtoa tai luistelua ilokseni.
Aloittaja varmaan tyrkkää lapsensa ulos keskenään. Minä en.
Joo, en tee mitään noista. Mies on ulkoillut poikien kanssa koska haluaa, luistelemassa on joskus käyty hallilla kun nämä kelit on mitä on nykyään, hiihtämään ei ole koulussakaan päästy, ei olla ostettu pojille vielä suksiakaan. Koululta vievät uimaan, ei tarvi sielläkään ravata, kesällä käydään rannalla. En ymmärrä miksi kaikkea pitää tehdä jatkuvasti, kyllä ne lapse ehtii tehdä sitten isompanakin kun osaavat itse mennä luistelemaan ja hiihtämään jos tahtovat.
ap
Minä taas en ymmärrä, miksi lapsia pitää olla kokonainen lauma, jos niiden kanssa ei halua edes tehdä mitään. Joku statusjuttu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en ole katunut, kun vasta lasten murrosiässä. Onneksi ovat jo aikuisia, meni sekin katuminen ohi
Minusta nykyvanhemmissa on hienoa se, että lapsista ja lasten kasvattamisesta välitetään aidosti. Se, että ollaan se 3h ulkona, koska lapset, opetetaan luistelemaan, luetaan kirjoja, ollaan emotionaalisesti siinä. Itsekin yritän, kaikkea en jaksa (esim leluilla leikkiä), mutta yritän keksiä vaihtoehtoisia yhteisiä ajanviettotapoja. Elämä on pitkälti lapsia vielä monia vuosia ja kyllä minä heihin mielelläni panostan vaikka joskus se rankkaa onkin. Kyllä minäkin voisin suhtautua kuin ap, siinäs leikitte (meillä on iso ikäero lapsilla yli 5v), en mene ulos koska ei huvita jne. Mutta lasteni lapsuus on minun arkeni ja haluan että se lapsuus on hyvä, niin hyvä kuin mahdollista. On se sitten Afrikan tähteä miljoonatta kertaa, raahautumista milloin mihinkin. Ja jotenkin siinä aina käy niin, ettäse tekeminen onkin ihan mukavaa kun sen on alottanut.
Kyllä elämä olisi helpompaa jos ei olisi lapsia. Todella paljon. Joskus olen jopa rasittunut tästä. Joskus en.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ap:n kanssa lähes täysin samaa mieltä. Aikuinen päättää, lapsi voi tietysti ehdottaa ja toivoa. Jos syöminen ei suju, puhetta ymmärtävälle voi aivan hyvin sanoa, että seuraava ateria on klo XX, jos nyt et syö, odotat siihen asti, vaikka nälkäisenä. Vanhempi voi käyttää vaikka koko elämänsä sen pikku kuninkaallisen tahdon mukaan juoksemiseen mutta kyllä elämästä silloi ntulee työlästä. Selvät säännöt, selvät seuraukset sääntöjen rikkomisesta. Silloin kun on aikaa, eli useimmiten, lapset tekee asiat itse. Jos on kiire, aikuinen hoitaa homman niin ettei tarvi menettää hermoja.
Vierailija kirjoitti:
Perhe-elämä oli helvettiä. Sitten vaihdoin miestä ja jo sujuu kun ei tarvitse yksin kaikkea tehdä.
Kyllä meillä on syötetty ja puettu. Mulla ei olisi ikinä kärsivällisyys riittänyt pienen lapsen itse syömiseen jne venkoiluun. Kun lusikka pysyi kädessä niin sillä sai sohia ruuan ja suun suuntaan, itse lappasin sosetta aina väliin lapsen suuhun. Ruokailut sujui. Itse sai syödä kun sitä ruokaa alkoi päätyä sinne suuhunkin saakka. Jos sillä leikitään eikä uppoa lainkaan niin odottakoot seuraavaa ateriaa. Jos ei pue niin puetaan tai tosiaan kylmä tuuli takamuksessa auttaa kummasti. Aikansa saa ottaa lukemisessa ja syömisessä, lapsilla se kestää, mutta olematonta venkoilua ja pelleilyä en katso. Apua saa kun pyytää (napit, sormikkaat ym). Tiettyyn rajaan saakka saa mukulat selvittää välinsä keskenään, pieniin sanaharkkoihin en puutu yleensä, haukkumiseen ja läimimiseen ym kiusantekoon puutun. Isommat saa olla pihalla keskenään, pienemmät ei. Simples. Ei se lastenkasvatus rakettitiedettä ole ja meitä on moneen junaan, niin aikuisia kuin lapsiakin. Mikä tyyli sopii kenellekin.
Juuri näin. Kyllähän se menee helposti väärille raiteille jos lapsi venkoilee ja aikuisella on aina hermo kireällä kun mikään ei mene suunnitellusti, niin pitää vähän suunnitella toisin, lapsen mukaan ja myös oman jaksamisen. Jotkut vanhemmat on aina tyyniä ja kärsivällisyys riittää mihin vaan, jaksavat leikkiä leikkitätiä aamusta iltaan, mutta minä kun en ole sellainen luonteeltani niin mielummin nukun ja annan lapsen nukkua aamulla tunnin kauemman kuin otan aikaa siihen kersan venkoiluun joka asiassa.
Ja minä en ota paineita siitä että kuinka pienenä lapsen pitää osata sitä ja tätä, kyllä ne kaiken oppii aikanaan omaan tahtiinsa, esikoinenkin oppi lukemaan vasta koulussa, ja on parjännyt opinnoissa aina erittäin hyvin. Nykyään kuulemma puolet eskarilaisista osaa lukea, kun minä menin kouluun -81 ei tainnut luokasta osata kuin yksi lukea, ja kaikki osasi kevääseen mennessä. Toisaalta nykyään pidetään lapsia tyhminä vauvoina ties miten pitkään, ei anneta vastuuta yhtään mistään, ja toisaalta pitäisi olla kaksivuotiaana täysin omatoiminen. Annetaan lasten olla lapsia kun ne on pieniä, ja sitten kun ne on teinejä niille voi antaa vastuuta ja osaavat hoitaa asiansa kun peruskoulun jälkeen lähtevät opiskelemaan.
Jos perhe-elämä tuntuu itselle epäsopivalta, niin sitä pitää jotenkin muuttaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ohis, mutta mun lapsiperhe-elämä on helppoa ja hauskaa, ja mulla on suunnilleen täysin päinvastaiset periaatteet kuin ap:lla. En ole ikinä käsittänyt miksi hankkia lapsia jos asenne on se, että en leiki lasten kanssa, olkoot omassa huoneessaan ovi kiinni.
Missä olen sanonut että huoneessaan ovi kiinni? Kyllä ne sitäkin paljon tekee sitten teininä. Ei munkaan vanhemmat koskaan mun kanssa leikkineet, minä leikin yksin, kavereiden tai sisarusten kanssa, eikä mulla käynyt mielessäkään että haluaisin aikuisia siihen sekaantumaan. Sama juttu omien lasten kanssa, mielikuvitus on huippuluokkaa, jos joskus tulevat sanomaan että ei ole mitään tekemistä, niin kerron kyllä että siivoamista olisi tarjolla, äkkiä keksivät ihan älyttömän hyvän leikin. Leikki on lapsen työtä, sanottiin ennen, nykyään se on vanhemman työtä, ei ihme että vituttaa eikä jää omaa aikaa.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä meillä sitten todella on erilainen kasvatustyyli, en koskaan tunkisi ruokaa lapsen suuhun väkisin. Se on mielestäni jo jonkin asteista pahoinpitelyä. Mielestäni myös se mitä ja miten lapset keskenään leikkivät, kuuluvat vanhemmille. Jos toinen mätkäisee toista, siihen on vanhemman puututtava. Jos lapsilla on riitaa eivätkä saa sitä keskenään sovituksi, on vanhemman velvollisuus puuttua ja näyttää esimerkkiä riitojen ratkaisemisesta. Meillä on vilkkaat pojat ja jos en koskaan puuttuisi tai seuraisi heidän tekemisiään edes toisella korvalla, niin meillä olisi talo säpäleinä tai kuollut lapsi. On yllättävää, miten hyvä mielikuvitus niillä on. Juuri eilen 4v keksi, että jos kiinnittää köyden portaiden yläkaiteeseen, sitä voi käyttää liaanina kun leikkii Tarzania. Onneksi sain lapsen kiinni kun oli kiipeämässä kaiteen yli...
Minä olen yksi niistä, jotka aiempaan ketjuun kertoi katuvansa lasten tekemistä. Ei meillä perhe-elämä ole helvettiä, tai ei ainakaan sen enempää kuin muissakaan normaaleissa perheissä. Lasten isäkin on oikein hyvä ja osallistuva isä. Kyse on vain puhtaasti siitä, että en ihmisenä oikein sovellu lapsiperheen vanhemmaksi. Yritän parhaani, mutta pidemmän päälle on ollut raskasta sopeuttaa omat toiveet ja halut vastaamaan lapsiperhe-elämää. Näillä kuitenkin mennään ja parhaani yritän.
En minäkään ruokaa väkisin lapsen suuhun tunge, vaan kyllä hän itse avaa suunsa kun on siihen pienestä asti oppinut, meillä kun oli kaksoset niin oppivat siihen että joka toinen ruokalusikallinen menee velipojan suuhun, rytmissä meni vielä isompanakin vaikka osasivat muut ruokailut syödä itse, mutta tiesivät että aamupuuro/jugurtti ym. tuli suuhun vanhemman toimesta ripeällä tahdilla.
Ja toki meilläki pitää puuttua siihen kun pojat tappelee, mutta ei me vanhemmat niille keksitä tekemistä ja leikitetä, kuten nykyajan nuoret vanhemmat tekee. Nytkin pojat on isänsä kanssa ulkona tekemässä lumitöitä, oppivat tekemään asioita vanhempien kanssa.
Mitä ne sun omat toiveet ja halut on mitä et voi toteuttaa kun sulla on perhe? Onko sun perhe jotenkin erilainen kun sun lapsuuden perhe? Meinaan että tuliko se yllätyksenä minkälaista on elää muitten ihmisten kanssa samassa taloudessa?
ap
Ensinnäkin kaikki lapset eivät vain opi siihen, että suu kuuluu aukaista, kun lusikka lähestyy. Meillä yksi lapsista teki kokonaan syömälakon 5-8kk ikäisenä ja siihen ei todellakaan auttanut mikään. Oli pitkä tie saada lapsi syömään edes yhtä lusikallista tai edes juomaan vettä.
Omat toiveet liittyy pitkälti siihen, että olen introvertti. Haluaisin myös enemmän olla kahdestaan puolison kanssa ja tehdä hänen kanssaan asioita. Hän on paras ystäväni.
Omat vanhempani olivat hyvinkin erilaisia vanhempina kuin mitä itse olen pyrkinyt olemaan omille lapsilleni. Yritän olla enemmän läsnä, lohduttaa, keskustella ja tukea lapsia. Kun itse olin lapsi, vanhempani lähinnä tekivät omia juttujaan ja me lapset omiamme. Se oli emotionaalisesti raskasta. En leikitä tai keksi tekemistä juuri koskaan, mutta jatkuva läsnäoleminen on rankkaa.
Miksi pitää olla jatkuvasti läsnä? Miksi olet ottanut toisen ääripään käyttöön verrattuna vanhempiisi, kun kuitenkin se vanhempiesi tyyli sopisi sinulle paremmin? Sinä olet siihen kasvatettu ja siksi sinä kaipaat sitä. Eikö joku tyyli noitten kahden väliltä olisi parempi? Sulle ja miehelle omaa aikaa, ja sitten sitä lapselle läsnäoloaikaa sopivassa suhteessa. Miksi teitte lapsia ylipäätään kun olet niin introvertti? Tai olisitte tehneet vain yhden jonka kanssa olisi helpomaa? Mitä mietitte siinä vaiheessa kun lapsia teitte? Siis en tarkoita mitenkään pahalla, vaan olen utelias että miten se ajatusprosessi meni.
ap
Uskoin lapsiperheen olevan sitä, mitä elämältä halusin. Tajusin liian myöhään, että oikeasti olen todella paljon omissa oloissa viihtyvää ihmistyyppiä. En ole perinteinen introvertti vaan nautin sosiaalisista tilanteista ja viihdyn hyvin ihmismassassa. Vasta kun sain lapsia, ymmärsin miten paljon vaadin omaa aikaa ja tilaa palautuakseni noista pienistä hetkistä.
Miten otat miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa, kun tukiverkkoa ei juuri ole? MLL:kin tulee kalliiksi ja joku kerran kuussa vietetty illallinen nyt ei riitä täyttämään tarpeitani. Lasten mentyä nukkumaan toki katsellaan usein leffoja tai tehdään hyvää ruokaa, mutta kaipaisin jotain aktiivisempaa tekemistä ja toimintaa kodin ulkopuolella.
Olen läsnä lapsille siksi, että he tarvitsevat minua. Joku kysyy neuvoa läksyissä, toinen saattaa hetken päästä haluta hetkeksi syliin istumaan ja auttamaan ruuanlaittamisessa. Joku tarvitsee minua koko ajan. Yölläkin huutavat äitiä jos heräävät (vaikka joskus potkaisenkin miestä kevyestä, että tämä menisi välillä).
Minusta tuntuu oudolta, ettet kykeni laajentamaan ajatteluasi oman elämäntilanteesi ulkopuolelle. Ei kaikki perheet ole samanlaisia, kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia, lapset eivät ole samanlaisia. Vielä oudompaa on se ajattelutapa, että kaikkien pitäisi pystyä ennen lapsia tietämään tarkalleen, mitä on tulossa. Minä en pystynyt. Pyydänkin tässä nyt kaikkien lasten saamista katuvien äitien puolesta yhteisesti teiltä muilta paremmilta äideiltä anteeksi. Anteeksi, että tein virhearvion ja rikoin äitimyyttiä vastaan.
Kuinka monta lasta sulla oikein on? Mulla on kotona kaksi kun yksi on jo aikuinen, mutta kyllä minä huomaan usein olevani yksin kotona, tai kahdestaan miehen kanssa ja pojat on vasta ekalla, ovat säiden salliessa paljon ulkona ja kavereiden luona. Jos minä haluan mennä miehen kanssa jonnekin, hommaan pojat jonnekin tai jonkun tänne, niitä tukiverkkoja pitää rakentaa jos ei ole, vaikka lasten kavereiden vanhempien kanssa vahtia kersoja vuorotellen.
Ja ymmärrän hyvin että ihmisiä on erilaisia, mutta luulisi että yleensä puoliso on lähellä omaa luonnetta jotta sovitaan yhteen, ja kun lapsia tehdään niin ne omat ja puolison geenit vaikuttaa siihen että syntyy perheeseen sopivia lapsia. Minä tunnen kyllä erilaisia perheitä, mutta kukaan ei valita niinkuin täällä valitetaan, jos jostain valitetaan niin se on joku todellinen iso ongelma. Tuntuu että täällä valittavat ihmiset usein itse aiheuttavat ne ongelmansa, eivätkä yritäkään muuttaa mitään kun jotenkin kuvittelevat että näin vaan kuuluu olla.. joku ulkopuolinen taho rankaisee jos tekee toisin joka olisi itselle helpompi tapa.
ap
Aika paljon oikeata asiaa aloittajalta. Toki jos isolla ikäerolla lapset tai lapsi, eikä kiirettä esim töihin voi halutessaan odotella että pienet lapset syö itse ja pukee itse. Mulla kolme alle kouluikäistä, kohta 3 vee kyllä syö itse mutta ei todellakaan odotella että itse pukisi. Johan siinä isommille tulis hiki haalareissaan.
Jos oltais täysin lasten ehdoilla menty nämä vuodet, olisin lataamossa varmaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole meilläkään lapsiperhe-elämä helvettiä. Mutta myönnän ihan suoraan, että en viettäisi päivässä kolmea tuntia ulkona, ellei minulla ole lapsia. En ravaisi uimassa, en opettaisi kenellekään hiihtoa tai luistelua ilokseni.
Aloittaja varmaan tyrkkää lapsensa ulos keskenään. Minä en.
Joo, en tee mitään noista. Mies on ulkoillut poikien kanssa koska haluaa, luistelemassa on joskus käyty hallilla kun nämä kelit on mitä on nykyään, hiihtämään ei ole koulussakaan päästy, ei olla ostettu pojille vielä suksiakaan. Koululta vievät uimaan, ei tarvi sielläkään ravata, kesällä käydään rannalla. En ymmärrä miksi kaikkea pitää tehdä jatkuvasti, kyllä ne lapse ehtii tehdä sitten isompanakin kun osaavat itse mennä luistelemaan ja hiihtämään jos tahtovat.
ap
Minä taas en ymmärrä, miksi lapsia pitää olla kokonainen lauma, jos niiden kanssa ei halua edes tehdä mitään. Joku statusjuttu?
Kyllä minä teen lasten kanssa asioita, minä vaan en leikitä niitä jatkuvasti enkä stressaa urheilusta. Meillä oli esikoinen jo 14v kun kaksoset syntyivät, ei ole laumaa, eikä olisi kuin kaksi yhteensä jos ei sattumoisin olisi tullut kaksoset. Esikoisen kanssa on tehty erilaisia juttuja kun hän on tyttö, nytkin vielä kun hän on aikuinen katsotaan telkkarisarjoja yhdessä tai vaikka leivotaan silloin kun hän on kotona käymässä. Pojat taas tekee enemmän isänsä kanssa "miesten juttuja". Meillä otetaan rennosti, lapset on perheenjäseniä siinä kuin aikuisetkin, ei mitään kiviriippoja.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä meillä sitten todella on erilainen kasvatustyyli, en koskaan tunkisi ruokaa lapsen suuhun väkisin. Se on mielestäni jo jonkin asteista pahoinpitelyä. Mielestäni myös se mitä ja miten lapset keskenään leikkivät, kuuluvat vanhemmille. Jos toinen mätkäisee toista, siihen on vanhemman puututtava. Jos lapsilla on riitaa eivätkä saa sitä keskenään sovituksi, on vanhemman velvollisuus puuttua ja näyttää esimerkkiä riitojen ratkaisemisesta. Meillä on vilkkaat pojat ja jos en koskaan puuttuisi tai seuraisi heidän tekemisiään edes toisella korvalla, niin meillä olisi talo säpäleinä tai kuollut lapsi. On yllättävää, miten hyvä mielikuvitus niillä on. Juuri eilen 4v keksi, että jos kiinnittää köyden portaiden yläkaiteeseen, sitä voi käyttää liaanina kun leikkii Tarzania. Onneksi sain lapsen kiinni kun oli kiipeämässä kaiteen yli...
Minä olen yksi niistä, jotka aiempaan ketjuun kertoi katuvansa lasten tekemistä. Ei meillä perhe-elämä ole helvettiä, tai ei ainakaan sen enempää kuin muissakaan normaaleissa perheissä. Lasten isäkin on oikein hyvä ja osallistuva isä. Kyse on vain puhtaasti siitä, että en ihmisenä oikein sovellu lapsiperheen vanhemmaksi. Yritän parhaani, mutta pidemmän päälle on ollut raskasta sopeuttaa omat toiveet ja halut vastaamaan lapsiperhe-elämää. Näillä kuitenkin mennään ja parhaani yritän.
En minäkään ruokaa väkisin lapsen suuhun tunge, vaan kyllä hän itse avaa suunsa kun on siihen pienestä asti oppinut, meillä kun oli kaksoset niin oppivat siihen että joka toinen ruokalusikallinen menee velipojan suuhun, rytmissä meni vielä isompanakin vaikka osasivat muut ruokailut syödä itse, mutta tiesivät että aamupuuro/jugurtti ym. tuli suuhun vanhemman toimesta ripeällä tahdilla.
Ja toki meilläki pitää puuttua siihen kun pojat tappelee, mutta ei me vanhemmat niille keksitä tekemistä ja leikitetä, kuten nykyajan nuoret vanhemmat tekee. Nytkin pojat on isänsä kanssa ulkona tekemässä lumitöitä, oppivat tekemään asioita vanhempien kanssa.
Mitä ne sun omat toiveet ja halut on mitä et voi toteuttaa kun sulla on perhe? Onko sun perhe jotenkin erilainen kun sun lapsuuden perhe? Meinaan että tuliko se yllätyksenä minkälaista on elää muitten ihmisten kanssa samassa taloudessa?
ap
Ensinnäkin kaikki lapset eivät vain opi siihen, että suu kuuluu aukaista, kun lusikka lähestyy. Meillä yksi lapsista teki kokonaan syömälakon 5-8kk ikäisenä ja siihen ei todellakaan auttanut mikään. Oli pitkä tie saada lapsi syömään edes yhtä lusikallista tai edes juomaan vettä.
Omat toiveet liittyy pitkälti siihen, että olen introvertti. Haluaisin myös enemmän olla kahdestaan puolison kanssa ja tehdä hänen kanssaan asioita. Hän on paras ystäväni.
Omat vanhempani olivat hyvinkin erilaisia vanhempina kuin mitä itse olen pyrkinyt olemaan omille lapsilleni. Yritän olla enemmän läsnä, lohduttaa, keskustella ja tukea lapsia. Kun itse olin lapsi, vanhempani lähinnä tekivät omia juttujaan ja me lapset omiamme. Se oli emotionaalisesti raskasta. En leikitä tai keksi tekemistä juuri koskaan, mutta jatkuva läsnäoleminen on rankkaa.
Miksi pitää olla jatkuvasti läsnä? Miksi olet ottanut toisen ääripään käyttöön verrattuna vanhempiisi, kun kuitenkin se vanhempiesi tyyli sopisi sinulle paremmin? Sinä olet siihen kasvatettu ja siksi sinä kaipaat sitä. Eikö joku tyyli noitten kahden väliltä olisi parempi? Sulle ja miehelle omaa aikaa, ja sitten sitä lapselle läsnäoloaikaa sopivassa suhteessa. Miksi teitte lapsia ylipäätään kun olet niin introvertti? Tai olisitte tehneet vain yhden jonka kanssa olisi helpomaa? Mitä mietitte siinä vaiheessa kun lapsia teitte? Siis en tarkoita mitenkään pahalla, vaan olen utelias että miten se ajatusprosessi meni.
ap
Uskoin lapsiperheen olevan sitä, mitä elämältä halusin. Tajusin liian myöhään, että oikeasti olen todella paljon omissa oloissa viihtyvää ihmistyyppiä. En ole perinteinen introvertti vaan nautin sosiaalisista tilanteista ja viihdyn hyvin ihmismassassa. Vasta kun sain lapsia, ymmärsin miten paljon vaadin omaa aikaa ja tilaa palautuakseni noista pienistä hetkistä.
Miten otat miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa, kun tukiverkkoa ei juuri ole? MLL:kin tulee kalliiksi ja joku kerran kuussa vietetty illallinen nyt ei riitä täyttämään tarpeitani. Lasten mentyä nukkumaan toki katsellaan usein leffoja tai tehdään hyvää ruokaa, mutta kaipaisin jotain aktiivisempaa tekemistä ja toimintaa kodin ulkopuolella.
Olen läsnä lapsille siksi, että he tarvitsevat minua. Joku kysyy neuvoa läksyissä, toinen saattaa hetken päästä haluta hetkeksi syliin istumaan ja auttamaan ruuanlaittamisessa. Joku tarvitsee minua koko ajan. Yölläkin huutavat äitiä jos heräävät (vaikka joskus potkaisenkin miestä kevyestä, että tämä menisi välillä).
Minusta tuntuu oudolta, ettet kykeni laajentamaan ajatteluasi oman elämäntilanteesi ulkopuolelle. Ei kaikki perheet ole samanlaisia, kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia, lapset eivät ole samanlaisia. Vielä oudompaa on se ajattelutapa, että kaikkien pitäisi pystyä ennen lapsia tietämään tarkalleen, mitä on tulossa. Minä en pystynyt. Pyydänkin tässä nyt kaikkien lasten saamista katuvien äitien puolesta yhteisesti teiltä muilta paremmilta äideiltä anteeksi. Anteeksi, että tein virhearvion ja rikoin äitimyyttiä vastaan.
Kuinka monta lasta sulla oikein on? Mulla on kotona kaksi kun yksi on jo aikuinen, mutta kyllä minä huomaan usein olevani yksin kotona, tai kahdestaan miehen kanssa ja pojat on vasta ekalla, ovat säiden salliessa paljon ulkona ja kavereiden luona. Jos minä haluan mennä miehen kanssa jonnekin, hommaan pojat jonnekin tai jonkun tänne, niitä tukiverkkoja pitää rakentaa jos ei ole, vaikka lasten kavereiden vanhempien kanssa vahtia kersoja vuorotellen.
Ja ymmärrän hyvin että ihmisiä on erilaisia, mutta luulisi että yleensä puoliso on lähellä omaa luonnetta jotta sovitaan yhteen, ja kun lapsia tehdään niin ne omat ja puolison geenit vaikuttaa siihen että syntyy perheeseen sopivia lapsia. Minä tunnen kyllä erilaisia perheitä, mutta kukaan ei valita niinkuin täällä valitetaan, jos jostain valitetaan niin se on joku todellinen iso ongelma. Tuntuu että täällä valittavat ihmiset usein itse aiheuttavat ne ongelmansa, eivätkä yritäkään muuttaa mitään kun jotenkin kuvittelevat että näin vaan kuuluu olla.. joku ulkopuolinen taho rankaisee jos tekee toisin joka olisi itselle helpompi tapa.
ap
En mäkään ihan ymmärrä. Minunkin mies on mun elämän paras tyyppi ja ihan koko ajan ollaan voitu hengailla yhdessä. Tietty me ollaan käyty töissäkin ja kotitöitä tarvii tehdä, mutta siinä siivotessa voi puhua henkeviä, halailla pussailla, olla yhdessä. Pienenä lapsi meni aikaisin nukkumaan joten illan yhteinen aika oli pidempi, tehtiin vaikka ja mitä. Tasaisin väliajoin mentiin ulos jonnekin kahdestaan kun kotona lastenhoitaja ja harvemmin saatiin lapsi viikonlopuksi hoitoon. Samoin ollaan varattu aikaa molemmille olla ihan yksin. Lapsen katoaminen alkoi koulun alettua. Hyvällä kelillä saattoi olla ulkona/kaverilla koko muun ajan paitsi syömässä kotona. Lisäksi harrastustunteja viikossa 8. Miten paljon omaa/aikaa miehen kanssa sä oikein tarviit ja pystytkö näkemään sitä mahdollisuutta, että jos lopettaisit introverttiydestä itkemisen ja katuisit vaan vanhemmuutta, niin sinunkin elämäsi olisi järjestettävissä kivaksi kaikille?
Niin mikä pakkosyöttäminen??? En minä sellaisesta ole mitään puhunut. Jos pieni lapsi pullauttaa sössönsä suustaan pihalle, niin etkö sinä sen jälkeen laita sitä ruokaa takaisin suuhun? Alatko maanitella ruoka siinä lusikassa jäähtyen puoli tuntia että syöpä nyt nätisti kultapieni? Jos suu ei aukea kun muutaman kerran yrittää, niin lapsella ei ole nälkä, ja lapsi saa mennä leikkimään, ruokailu on sitten joskus myöhemmin uudestaan. Turha siinä syömisessä on hermojaan menettää, siitä tulee lapsellekin stressaavaa, varsinkin illalla kun on väsy, tai aamulla.
ap