Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?

Halusin lapsen, mutta aika pian ehkäisystä huolimatta tuli perään toinen, koska en uskaltanut tehdä aborttia. Mies jaksoi uskoa, että joo isompi on jo iso, kun vauva syntyy. Ihan kauheeta *skaa. Pienemp on ollut aina helppo, samanlainen erakkoluonne kuin minä, mutta isompi tekee elämästä helvetin, siis se, jonka oikeasti halusin. Ei edelleenkään nuku kokonaista yötä, täyttää pian 10. Hiffaa kaikesta kaiken ja vaatii hirveästi keskustelua ja huomiota, pohtii maailmanmenoa. Olen itse ihan koko ajan ollut hiton väsynyt univelasta, en jaksa henkisesti tollasta jatkuvaa pohdiskelua ja läsnäoloa. Kadun, kadun niin paljon. Haluaisin jaksaa elää muutakin elämää enkä vain selviytyä päivästä toiseen, kulkea kuin zombie. Ei auta yhden yön nukkumiset kuulkaa tähän, ei unilääkkeet. Ei ole ketään, joka olis sillon ajoissa auttanut noiden uniongelmien kanssa, nyt on myöhäistä. Koitan laskea vuosia, että voin jättää kämpän muksuille ja isänsä hoteisiin ja lähteä reppureissaamaan ja lataamaan akkuja.

Eli, rakkaita, ihania, mutta mä olen vaan niin samperin väsynyt. Naurattaa, kun toiset valittaa, ettei puolivuotias nuku. Silloin sai sentäs olla kotona, nyt pitää selvitä niillä unettomilla öillä töissäkin.

En kadu. Mutta toista en IKINÄ tuu tekee. Meillä mennyt kahdestaan hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Meillä on ihan sama tilanne. Lapseni on 2-vuotias ja kamala uhmaikä päällä. Rakastan lastani ja tiedän, että minun pitäisi osata olla onnellinen mm. siitä, että hän on terve, mutta välillä vaan väsyttää tämä perhe-elämä. Hävettää valittaa, kun tiedän, että monet kärsivät lapsettomuudesta.

Tuo on ihan normaalia eikä sitä tarvitse hävetä. Jokainen ihminen tarvitsee välillä omaa aikaa jotta jaksaa ladata akkuja. Harmi vaan että äitejä syyllistetään kun ottaa omaa vapaata aikaa lapsista.

Heh, haluaisin kyllä nähdä sen neuvolan tädin naaman, joka seuraisi avautumistani siitä, että olen nyt kahdeksan vuoden äitiyden jälkeen ymmärtänyt ettei minusta ole äidiksi enkä haluakaan lapsia. Että voisiko nämä palauttaa jonnekin, kiitos.

Mitä apua te kuvittelette neuvolan voivan tarjota? Neuvolapsykologia ja perheneuvolaa joo, mutta mitä niillä tekee kun arjessa tai mielenterveydessä ei ole mitään vikaa?

Äitimyytti on kyllä tiukassa, kun lapsia katuva äiti on auttamatta joko uupunut tai mieleltään sairas. Tällainen diskurssi vaan on hurjan vahingollista, sekä näitä tunteita potevia äitejä kohtaan (pahentaa syyllisyyttä ja tunnetta siitä, että on täysin kelvoton äiti) että äitiyttä harkitseville. Jälkimmäiset nimittäin lukevat näitä keskusteluja ja uskovat, että kun tukiverkosto ja mielenterveys ovat kunnossa niin katumuksen tunteita ei voi tulla... Samaan lankaan menin minäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vihaan elää näin. Kadun syvästi valintojani typeränä ja naiivina nuorena. Ei, katuminen ei katoa minnekään.

Kuin omasta kynästä.

Joskaan en itse haluaisi muuttaa mihinkään korpeen, vaan elellä mukavaa hipsteri/dinkku-elämää kaupungissa elämän pienistä asioista nauttien. Käydä keikoilla, kahvilla, puistoissa ystävien kanssa (ovat yli 30 v. lapsettomia, tällaista se kaupungissa nykyään on...), teatterissa, nukkua päiväunia, käydä pienillä spontaaneilla matkoilla... Keskittyä töihin ja parisuhteeseen. Varsinkin akateemisen työn tekeminen olisi helpompaa, jos lapsista ei olisi syntynyt jatkuvaa kognitiivista kuormaa; pitää muistaa lääkärit, harrastukset, pitää jääkaappi täynnä, ostaa seuraavan kauden vaatteet ajoissa, ja ne Wilma-viestit siihen päälle... Ennemmin varaisin tuon kaiken ajatuskuorman tutkimuksen teolle.

No, mulla on kaks poikaa, vilkasta, 3,5 & 1,5v. Kärsin pahoista kivuista, jotka rajoittaa elämää melkoisesti. Kivut paheni reilusti lasten jälkeen. Minulla todettu myös epävakaa p. Häiriö nuorena.

Nytkin istun vessassa ja samaan aikaan yritän komentaa nuorempaa ettei tuhoa koko mökkiä sillä aikaa (erehdyin eilen syömään ruisleipää, kostautuu nyt. Lääkkeet pilannut vatsan).

Olen yksinhuoltaja. Mutta täytyy sanoa, että nyt kun ollaan oltu keskenään melkeen vuosi, niin se katumus on vähentyny. Lasten isä joi liikaa eikä auttanut missään. En päässyt yhdessä ollessamme siitä tunteesta eroon että minä olen vanki ja palvelija ja hän jatkaa elämäänsä niinkuin ennenkin.

Meillä on nykyisin kivaa lasten kanssa, touhutaan kaikenlaista ja minulla kestää hermo paljon paremmin. Olen lopettanut kokonaan Alkon käytön, käytän ne rahat ennemmin terveelliseen ruokaan ja siihen että käydään lasten kanssa jossain :) isänsäkkin on petrannut eron jälkeen.

Kyllä tää tästä. Uhma vaivaa vanhempaa, ja kipupäivinä kärähtää välillä käpy, mutta pyydän kyllä anteeksi käytöstäni. Onneksi nyt viimein lääkärit on alkaneet ottaan tosissaan ja olen viimein saanut hoitoa ja kunnon lääkkeet että pystyn liikkumaankin :)

Toki odotan että lapset kasvaa. Mutta toisaalta ne on ihania, kun ovat tuollaisia sylimöngertäjiä :)

Hyi mikä ketju hyi mitä ihmisiä. Pilaatte lapsenne. Toivottavasti suurin osa vastaajista on vaan jotain veloja, jotka lapsivihassaan tulevat tänne kirjoittelemaan kuinka perseestä olisi, JOS olisi lapsia. Te jotka lapsianne kadutte, ette ole terveitä. Menkää hakemaan apua mielenterveysongelmiinne. Ihan oikeasti. Ei ole tervettä ajatella omista lapsistaan noin.

Vierailija kirjoitti:

Hep, minä! Kadun ja kovasti. Luulin lasten vauva- ja taaperoaikana että se pohjaton väsymys menee ohi ja loppuu, kun lapset menee kouluun tmv. En tajunnut mikä helvetti maan päällä on koulusta tippuvat wilma-viestit, vähän väliä pitää olla joku se tämä tai tuo mukana ja rahaa menee niin perkeleellisesti. Koko ajan on milloin mitäkin, leivo kakku ja kirjoittakaa tarina sukulaisesta.

Erityisesti tämä materiapuoli oksettaa ja vituttaa. Olen äärimmäisen anti-materialistinen henkilö joka haluaisi asua korvessa omat perunat kasvattaen. Nyt joudun asumaan lähiössä ja ostamaan penskoille jatkuvasti uutta. Varsinkin harrastuksiin pitää jatkuvasti ostaa treenitarvikkeita. Minua inhottaa tämä kulutus. Ja lasten synttärit, hyi helvetti sitä krääsän määrää...

Pahin on se kun lapset nyt yläasteiässä ovat tajunneet että he eivät ole koskaan "päässeet" matkoille. Mun periaate on se että esim. Lentomatkailu on siviileille täysin turhaa sillä saastuttaa niin paljon. Ärsyttää kuunnella jatkuvaa ratkutusta että pitäis päästä kun kaikki muutkin. Minä en halua.

Minusta myös maailma on karsea paikka, jos olisin yli vuosikymmen sitten ymmärtänyt mikä tilanne on globaalisti ja Suomessakin, en olisi tehnyt lapsia tähän kurjaan, sairaaseen maailmaan.

Töissäkin käyn vain koska lapset tarvitsevat rahaa - ilman lapsia jäisin kotiin joka päivä. Vihaan elää näin. Kadun syvästi valintojani typeränä ja naiivina nuorena. Ei, katuminen ei katoa minnekään.

Anna lapset pois ja ala elämään sun haisevaa hippielämää.

Vierailija kirjoitti:

Hyi mikä ketju hyi mitä ihmisiä. Pilaatte lapsenne. Toivottavasti suurin osa vastaajista on vaan jotain veloja, jotka lapsivihassaan tulevat tänne kirjoittelemaan kuinka perseestä olisi, JOS olisi lapsia. Te jotka lapsianne kadutte, ette ole terveitä. Menkää hakemaan apua mielenterveysongelmiinne. Ihan oikeasti. Ei ole tervettä ajatella omista lapsistaan noin.

Niin minäkin luulin ennen lapsia. Kaikki sanoivat, että kyllä siitä selviää ja että kyllä omiaan rakastaa jne. No kyllä olen selvinnyt ja kyllä rakastan, mutta olisinpa tiennyt että silti koen elämäni menneen hukkaan ja kadun sitä, että en abortoinut vahinkoraskautta. Olisinpa tiennyt, että vaikka olen aivan terve ja hyvä äiti, voin silti surra menetettyä elämääni.

P.S. Aihe on suuri tabu, edelleen. Mutta jos miehenä lähdet pois perheesi luota samasta syystä, se on ihan normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hep, minä! Kadun ja kovasti. Luulin lasten vauva- ja taaperoaikana että se pohjaton väsymys menee ohi ja loppuu, kun lapset menee kouluun tmv. En tajunnut mikä helvetti maan päällä on koulusta tippuvat wilma-viestit, vähän väliä pitää olla joku se tämä tai tuo mukana ja rahaa menee niin perkeleellisesti. Koko ajan on milloin mitäkin, leivo kakku ja kirjoittakaa tarina sukulaisesta.

Erityisesti tämä materiapuoli oksettaa ja vituttaa. Olen äärimmäisen anti-materialistinen henkilö joka haluaisi asua korvessa omat perunat kasvattaen. Nyt joudun asumaan lähiössä ja ostamaan penskoille jatkuvasti uutta. Varsinkin harrastuksiin pitää jatkuvasti ostaa treenitarvikkeita. Minua inhottaa tämä kulutus. Ja lasten synttärit, hyi helvetti sitä krääsän määrää...

Pahin on se kun lapset nyt yläasteiässä ovat tajunneet että he eivät ole koskaan "päässeet" matkoille. Mun periaate on se että esim. Lentomatkailu on siviileille täysin turhaa sillä saastuttaa niin paljon. Ärsyttää kuunnella jatkuvaa ratkutusta että pitäis päästä kun kaikki muutkin. Minä en halua.

Minusta myös maailma on karsea paikka, jos olisin yli vuosikymmen sitten ymmärtänyt mikä tilanne on globaalisti ja Suomessakin, en olisi tehnyt lapsia tähän kurjaan, sairaaseen maailmaan.

Töissäkin käyn vain koska lapset tarvitsevat rahaa - ilman lapsia jäisin kotiin joka päivä. Vihaan elää näin. Kadun syvästi valintojani typeränä ja naiivina nuorena. Ei, katuminen ei katoa minnekään.

Anna lapset pois ja ala elämään sun haisevaa hippielämää.

Äiti, tuo varauksettoman epäitsekäs ja uhrautuva myyttinen olento...

Käy vähän sääliksi ketjun "hyi miten sairas äiti!!1"-kommentoijat. Aivan kuin eivät uskaltaisi antaa tilaa vaikeille, äitiyteen liittyville tunteille itsessään... Ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyi mikä ketju hyi mitä ihmisiä. Pilaatte lapsenne. Toivottavasti suurin osa vastaajista on vaan jotain veloja, jotka lapsivihassaan tulevat tänne kirjoittelemaan kuinka perseestä olisi, JOS olisi lapsia. Te jotka lapsianne kadutte, ette ole terveitä. Menkää hakemaan apua mielenterveysongelmiinne. Ihan oikeasti. Ei ole tervettä ajatella omista lapsistaan noin.

'

Minusta tuli vela siksi, että äitini oli kuten monet tässä ketjussa. Tiedostan, että minulla ei olisi antaa tunnepuolella lapselle riittävästi, kun olen niin vaille jäänyt. Äiti sanoi ihan suoraan monesti, että ei olisi pitänyt hankkia minua, alkaen jostain alle kouluikäisestä.

V-tuttaa tämä velojen demonisointi. Minä en sentään aiheuta kenellekään elinikäisiä arpia olemalla välinpitämätön tai suorastaan aggressiivinen. Ihan kun tosiaan vanhemmaksi haluttomia/huonoja/välinpitämöttämiä äitejä/isiä ei olisi, vaan velat ovat se suuri ongelma ja huonoja ihmisiä.

Minulla on yksi, jo aikuinen lapsi, ja nyt voin sanoa ymmärtäväni, miksi pariskunnat ovat onnellisimmillaan lasten muutettua pois kotoa. Koko lapsen kasvatus oli jonkinlaista kuormittavaa vaihetta toisensa perään, ja aika lyhyiksi ne seesteiset välivaiheet jäivät. Äiti otti aina ne suurimmat ryöpyt vastaan, ja jaksaa piti, ja pysyä aikuisena, ja olla valittamatta omista ratkaisuistaan, ja ja ja. Nyt kun työ on tehty, arvioin reissua uudestaan: lähtisinkö, jos olisin etukäteen tiennyt, mitä vanhemmuus tuo tullessaan? En varmaankaan. Silti lapsi on rakas, nyt aikuisena eri tavalla rakas kuin lapsena.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei erityisesti äitiyden ympärille kerätty kasa myyttejä olisi turhauttanut välillä niin, että otsasuoni oli repeämäisillään, enkä koskaan alkuaikojen epävarmuudesta päästyäni ollut edes mikään supermamma tai suorittajaäiti. Esimerkiksi vauvan ruokinta, mikä näin jälkeenpäin ajatellen on vain yksi tapa ruokkia lapsi, sekä hyvin lyhyt ajanjakso ja pieni osa vanhemmuutta, ei suurin ja tärkein asia mitä on. Silti, mikä määrä ohjeita, painostusta, syyllistämistä, oikeita mielipiteitä, leirejä ja suuria tunteita (julki-)imetykseen ja pulloihin liittyen! 20 vuotta myöhemmin samaa keskustelua käydään edelleen yhtä agressiivisesti.

Joka tapauksessa, jos jotakin voisin matkalta muuttaa, niin jättäisin mielelläni kantamatta sen hitonmoisen syyllisyyden taakan, mikä ilmeisesti annettiin toiseen kainaloon samalla kun vauva toiseen. Olisin pärjännyt mainiosti ilman jatkuvaa huonoa omaatuntoa tai huolta siitä, miten lapsi pärjää ja onko hän onnellinen. Nyt ne tunteet alkavat jo hellittää, kun en enää ole vastuussa toisen elämästä, mutta silti koen, että lapsiperheaika otti enemmän kuin antoi. (Teinivuodet muistissa.) Tein silti parhaani. En myöskään koskaan sairastanut ns. vauvakuumetta ja sen myötä kuvittelen, että olisin voinut olla aivan yhtä onnellinen myös ilman lasta. En ole terve, joten vähäiset voimat voivat vaikuttaa asiaan. Silti hyvä, että tästä saa jo nykyään puhua. Ehkä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee surullinen fiilis, mutta ymmärrän kyllä senkin että vanhemmuus voi olla tosi pakkopullaa ja taakka joillekkin. Saako kysyä, että oliko lapsi/lapset lähtöisin vauvakuumeesta? Niin että haluttiin perheeseen vauva mutta ei haluttu samalla tavalla taaperoa, esikoululaista, teiniä?

Ei mulla ainakaan, vaan siitä kuvitelmasta, että ydinperheet ovat niitä onnellisimpia :O Lapsena kaikissa perheissä, joissa oli isä äiti ja enemmän kuin yksi lapsi vaikuttivat paljon kivemmilta, kuin minun äitini yksin minun kanssani. Olin että perheellistyminen, jes, se tekee onnelliseksi! Vähänpä tiesin. Osasin kyllä odottaa, että lasten kanssa olisi rankkaa, mutta en sitä, että se olisi paskaa. Ja sitten se on kierre: kun on vähän rankkaa ja tunnet homman menevän päin pyllyä oikeasti jossain, alat ahdistua siitä, että siitä aiheutuu lapsille traumoja, joita saat surra heidän elämänsä (ja omasi) loppuun saakka ja tämä tuottaa lisää paskaa oloa, jolloin et jaksa entistäkään jne.

No ei lasten kasvatus nyt mitään rakettitiedettä ole. Terveellä maalaisjärjellä siitä selviää. Karkkia voi antaa liikaa, mutta syliä ei.

Mielenkiintoinen ketju. Minä olen niitä naisia, joiden pitkäaikainen haave pienestä tytöstä lähtien oli tulla äidiksi. Lasten saaminen oli minulle unelmien täyttymys. On sitä edelleen. En silti kiellä sitä, että nykyvanhemmuuden yhteensovittaminen nykytyöelämän kanssa on paikoitellen aivan järjettömän rankkaa. Ymmärrän hyvin, että jos alun alkaenkaan ei ole ollut paloa vanhemmuuteen, niin voi kaduttaa. Minua kaduttaa enemmänkin tähän arjen oravanpyörään joutuminen kuin lapset sinänsä. Mietityttää myös paljon nämä työelämän jatkuvat kasvavat vaatimukset. Tällä kombinaatiolla näännytetään perheitä. Onko ratkaisu sitten lasten tekemättä jättäminen vai työelämän sääntöjen sparraus, en tiedä.

Kadun. Lapsi autisti. Neljä vuotta ollut tosi raskasta. Ilonaiheet vähissä lapsen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Heh, haluaisin kyllä nähdä sen neuvolan tädin naaman, joka seuraisi avautumistani siitä, että olen nyt kahdeksan vuoden äitiyden jälkeen ymmärtänyt ettei minusta ole äidiksi enkä haluakaan lapsia. Että voisiko nämä palauttaa jonnekin, kiitos.

Mitä apua te kuvittelette neuvolan voivan tarjota? Neuvolapsykologia ja perheneuvolaa joo, mutta mitä niillä tekee kun arjessa tai mielenterveydessä ei ole mitään vikaa?

Äitimyytti on kyllä tiukassa, kun lapsia katuva äiti on auttamatta joko uupunut tai mieleltään sairas. Tällainen diskurssi vaan on hurjan vahingollista, sekä näitä tunteita potevia äitejä kohtaan (pahentaa syyllisyyttä ja tunnetta siitä, että on täysin kelvoton äiti) että äitiyttä harkitseville. Jälkimmäiset nimittäin lukevat näitä keskusteluja ja uskovat, että kun tukiverkosto ja mielenterveys ovat kunnossa niin katumuksen tunteita ei voi tulla... Samaan lankaan menin minäkin.

Millaista tukiverkkoa tarkoitat, meillä ei ole kuin toisemme miehen kanssa ja mulle jo mieskin on tukiverkko. Mutta riittääkö se? Ei riitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi on 4, kaduttaa yhä lähes päivittäin.

Miksi kadut lasta? Muillekin osoitettu kysymys. Millaista luulette että elämänne olisi ilman lasta? Mitä toivoisitte elämältä?

Kaikki on s*tanan vaikeaa. Uloslähtö on projekti. Ruokahetki on yhtä showta. Nukkuminen on haave. Toki lapsi nukkuu, mutta äänekkäästi. Milloin näkee painajaista, milloin on kipeä, palelee, on kuuma, jano. Jotain. Aina.

Lapsen läsnäollessa kukaan ei voi puhua rauhassa kun lapsi huutaa huomiota.

Kauaskantoinen virhe. Haluaisin vaan elää mukavasti. Rentoutua, pitää hauskaa. Lapsi oli valtava virhe.

Huutaa varmaan raasu huomiota kun sinä haluat vaan olla rauhassa etkä lapsesi kanssa.

Emme elä kuplassa kahdestaan.

Kyllä hän sen aistii, ettet halua oikeasti viettää hänen kanssaan aikaa eikä sinua kiinnosta.

No, itke itsesi uneen.

Niin lapsesi varmasti itkeekin :( Hyi mitkä sosiopaatit pääsevätkään kiemurtelemaan neuvolan seulasta läpi..

Lasten katuminen ei poissulje sitä, ettei voisi olla hyvä äiti. Minäkin kadun lasten tekemistä, mutta koen olevani ihan hyvä äiti. En missään nimessä paras mahdollinen, menen usein sieltä mistä aita on matalin enkä panosta tarpeeksi lapsiin. Tänään olen ollut lasten kanssa luistelemassa, tehnyt heille siellä taitoradan ja ottanut aikaa ja kannustanut, käynyt kirjastossa lasten kanssa lainaamassa heille kirjoja ja lukenut niitä, tanssinut tyttären kanssa samalla kun siivottiin, rakentanut legoja lasten kanssa, leikkinyt rosvoa ja poliisia omien ja naapurin lasten kanssa ja vienyt heitä "vankilaan" kärsimään rangaistusta eli kutitusta sekä ollut eläinarvoitusta saunassa lasten kanssa niin kuin meillä on aina tapana. Ihan tavallinen äiti siis olen. 

Silti syvällä sisällä minulla on se tunne, että en jaksaisi perhe-elämää. Jos nyt saisin valita, en tekisi enää lapsia. En jaksa murehtimista, en kotitöitä, en jatkuvaa tarpeiden täyttämistä, en tappelua, en mekastusta, en rikkonaisia yöunia, enkä oikein mitään, mikä sisältyy perhe-elämään. Tänään oli ihan ok päivä, mutta jos ihan vapaasti saisin valita, olisin tehnyt jotain ihan muuta, mitä oikeasti tänään tein. 

Sullahan on tiukka ohjelma. Ei ihme jos väsyttää. Usein tähän aikaan vuodesta on patterit aika tyhjänä muutenkin.

Mitäs jos siirrät vähän vastuuta lapsillekin, toimit enemmän leikkien ohjaajana ja päällekatsojana, mutta sanot välillä suoraan jos et jaksa. Jaksat sitten taas kohta. Opastat vaikka lapsia auttamaan kotitöissä sen verran kuin jaksavat ja osaavat. Ja lasten isää myös. Täydellinen ei tarvitse olla, eikä suorittaa liikaa yksin.

En koe missään nimessä olevani suorittaja. Sanon lähes joka päivä lapsille jossakin välissä, että äiti ei nyt jaksa tai halua tai menkää kolmestaan leikkimään. Mitä tulee siivoukseen, niin siivottiin yhdessä tytön kanssa keittiötä, kun oli niin kaoottisessa tilassa. Mies tekee puolet kotitöistä ja lapset esim viikkaavaat aina omat vaatteensa, myös kuopus 4v. En todellakaan raada täällä yksin. Legoja tein, koska lapsi tarvitsi apua. Luistelemaan menin, koska pyrin näyttämään mallia lapsille, että on hyvä liikkua ja ulkoilla, yleensä mies hoitaa tämän puolen. Rosvoa ja poliisia taas olin, koska se nyt vain kuuluu minun tapaani olla äiti eikä ollut parempaa tekemistä juuri sillä hetkellä.

Huh luulin vanhempien olevan "turvassa" leikittämisen suhteen, jos on useampi lapsi toisiaan viihdyttämässä. Tällaisen kuvan ainakin olen saanut useilta useampilapsisten perheiden äideiltä. Näköjään sitä samalla tavalla kuitenkin useampien lapsien kanssa pitää leikkiä kuin vain yhden lapsen äitinä ollessa lapsen kanssa.

No onneksi en ole mennyt mukaan tuohon harhakuvitelmaan, että lapsiperhe-elämä on helpompaa jos lapsella on sisarus jonka kanssa leikkiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyi mikä ketju hyi mitä ihmisiä. Pilaatte lapsenne. Toivottavasti suurin osa vastaajista on vaan jotain veloja, jotka lapsivihassaan tulevat tänne kirjoittelemaan kuinka perseestä olisi, JOS olisi lapsia. Te jotka lapsianne kadutte, ette ole terveitä. Menkää hakemaan apua mielenterveysongelmiinne. Ihan oikeasti. Ei ole tervettä ajatella omista lapsistaan noin.

Niin minäkin luulin ennen lapsia. Kaikki sanoivat, että kyllä siitä selviää ja että kyllä omiaan rakastaa jne. No kyllä olen selvinnyt ja kyllä rakastan, mutta olisinpa tiennyt että silti koen elämäni menneen hukkaan ja kadun sitä, että en abortoinut vahinkoraskautta. Olisinpa tiennyt, että vaikka olen aivan terve ja hyvä äiti, voin silti surra menetettyä elämääni.

P.S. Aihe on suuri tabu, edelleen. Mutta jos miehenä lähdet pois perheesi luota samasta syystä, se on ihan normaalia.

Mä uskon myös, että kyllä siitä selviää, siis totta kai MÄ selviän, mutta entä lapset? Eikä rakkauden syntyminenkään ole toteutunut kohdallani. En vihaa lapsiani, tietenkään, ja he eivät pilaa elämääni, vaan oma päätökseni, mutta koen, että minua on petetty.

Pahin pettäjäni on oma äitini, joka ei itse antanut hyviä eväitä vanhemmuuteen, mutta syyllisti minua siitä, jolloin jäin siihen kuvitelmaan, että sellainen äitiys kuin hänen oli ihan ok, ja ongelmat johtuivat vain suhteestani häneen tai hänen suhteestaan minuun.

Vaikka vika ei ollutkaan minussa, mutta minun ei olisi vain ikinä kannattanut tehdä lapsia.

P.S. Minusta lapsia tehdään, mä ainakin tulin raskaaksi sormia napsauttamalla

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyi mikä ketju hyi mitä ihmisiä. Pilaatte lapsenne. Toivottavasti suurin osa vastaajista on vaan jotain veloja, jotka lapsivihassaan tulevat tänne kirjoittelemaan kuinka perseestä olisi, JOS olisi lapsia. Te jotka lapsianne kadutte, ette ole terveitä. Menkää hakemaan apua mielenterveysongelmiinne. Ihan oikeasti. Ei ole tervettä ajatella omista lapsistaan noin.

'

Minusta tuli vela siksi, että äitini oli kuten monet tässä ketjussa. Tiedostan, että minulla ei olisi antaa tunnepuolella lapselle riittävästi, kun olen niin vaille jäänyt. Äiti sanoi ihan suoraan monesti, että ei olisi pitänyt hankkia minua, alkaen jostain alle kouluikäisestä.

V-tuttaa tämä velojen demonisointi. Minä en sentään aiheuta kenellekään elinikäisiä arpia olemalla välinpitämätön tai suorastaan aggressiivinen. Ihan kun tosiaan vanhemmaksi haluttomia/huonoja/välinpitämöttämiä äitejä/isiä ei olisi, vaan velat ovat se suuri ongelma ja huonoja ihmisiä.

Mikä velojen demonisointi? Etkö ole huomannut, kuinka äitiä, jota katuu lapsiaan demonisoidaan? Vela voi sulkea netin tai olla kuuntelematta, jos joku aiheuttaa hänelle pahaa mieltä puheillaan. Äiti joka katuu lapsiaa, ensiksi kuulee kuinka paska ihminen sellainen on. Sitten hän ei voi sanoa edes totuutta kunnolla, koska sitten vasta paska onkin ja häntä käsketään antamaan lapset pois. Tuohon on useita yhtä huonoja ratkaisuja. 1. Hän oikeasti antaa lapset pois, jonka jälkeen häntä haukutaan kuinka itsekäs paska hän on kun antoi lapset pois ja ajatteli vaan itseään. 2. Hän ei anna lapsiaan pois ja jatkaa elämäänsä lasten kanssa, inhoten ja kaduten asiaa. Häntä haukutaan kuinka paska äiti hän on, koska hänen lapsensa joutuvat elämää tuollaisen äidin kanssa. 3.Hän hakee apua ja sitten häb joutuu vielä viranomaisten syyniin kaiken muun paskan lisäksi. 4. Hän avaa suunsa asiasta ja purkaa pahaa oloaan sanoilla. Siitä nousee paskamyrsky ja sitten varsinkin analysoidaan kuinka kauhea olet.

Monelle lapset ovat kuin häiritsevät naapurit, josta ei pääse eroon. He tuovat mukanaan ihmisiä ja tilanteita joita ei haluaisi nähdä tai kokea.

Lapsettomat eivät voi edes käsittää kuinka kauheaksi lasten koulu ja sen käynti VOI elämän tehdä aikuiselle. Kuinka inhottavaa oikeasti johonkiin neuvolaan meno voi olla. Kuinka vaikka kuin olet raitis, huumeeton, kunnollinen ym. joudut kokoajaan olla varuillasi jostain lasusta. Sekun saattaa napsahtaa ihan vaan siitä, että unohdat tai et vie lastasi hammaslääkäriin. Sillä ei ole merkitstä vaikkei lapsellasi olisi reikääkään suussa ja prentakin todettu aiemmin täydelliseksi.

Puhumatta, että sellaista asiaa ei ole, josta ei voisi syyllistää äitiä. Teki lapsi mitä tahansa, se on äidin vika. Viimeinen sana kun on aina "olisit ajatellut, ennen kuin teit lapsia". Olet siis sekä tyhmä, että huono ja tuki suusi.

Joten hyvä vela. Sinun elämäai on juuri sen näköistä kun haluat. Monen äidin elämä taas on sen näköistä, jollaiseksi lapset ja muut ihmiset, joita ne lapset toivat elämääsi määrittelevät.

Eikä heillä ole todellakaan mitään intressejä tehdä asioita mukavaksi sinun kannaltasi. Päinvastoin. Koulutapaamiset järjestetään yksipuolisesti. Jokainen virhe rangaistaan ja kirjataan. Käytöstäsi tarkkaillaan lasten näkökulmasta 24/7 kaikkien puolesta. Naapureista alkaen kavereihin asti. Neuvolaan on mentävä vaikka ulkona olisi kuinka paska keli, etkä todennäköisesti mahdu bussi in edes, mutta jos mahdut niin sielläkin sinua vihataan, jos lapsesi alkaa huutamaan. Neuvolaan päästäessäsi, sinun arvioitetaan taas sen mukaan kuinka lapsesi kasvaa. Tietenkin voisit mennä töihin ja hankkia auton, jolloin olisit taas paska äiri, joka valitsi uransa ennen lapsia.

Joten vela, kuvittelet, että sinua demonisoidaan, koska sinulla ei ole hajuakaan mitä se oikeasti oikea demonisointi on.

Elä sitä hyvää elämääsi ja anna sanojen mennä yhdestä lorvasta sisään ja toisesta ulos. Koska sinä voit oikeasti tehdä niin.