Sinä, joka olet katunut lasten saamista: helpotti tunne lasten kasvaessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietin taas tätäkin ketjua lukiessa, että mitä teidän lasten isät tekevät perheen ja lasten eteen? Monen kohdalla vaikuttaa siltä, että nainen on lähes yksin vastuussa lapsista, sen lisäksi että tekee töitä ja hoitaa kotia. On varmasti raskasta! Yksinhuoltajilla ei ole ehkä vaihtoehtoja, mutta miten te parisuhteessa elävät suostutte moiseen?

En varsinaisesti suostunutkaan. Mutta mies oli joko työmatkoilla, sairas tai mentaalisesti totaalisen poissaoleva. Välillä osallistui oikein hyvin, mutta sen varaan ei voinut laskea. Kannoin viimeisen 7-6 vuotta vähintään 85% vastuusta ja arjesta. Kerroin useamman kerran, että katkeroidun jollei tilanne muutu. Yritettiin useampaan otteeseen muuttaa tilannetta. Mutta kun tarpeeksi usein pettyy, ei uskalla enää toivoa. Olin aivan uupunut, mutta en vain nähnyt miten saisin itselleni lisää voimia vaikka kävin ihan ammattilaisen luona ihmettelemässä. 

Lopulta otin eron. Yksi energiasyöppö vähemmän vaikka kaverina mukava jopa ihana ihminen olikin. Tasa-arvoiseen kumppanuuteen ei kuitenkaan pystynyt. Nyt olen sitte yksinhuoltaja, hieman liian myöhään, koska katkeruus nostaa välillä rumaa päätään. Olen aktivoinut itseäni kivoihin juttuihin, mutta kolmen lapsen yh:na ja hankalien työaikojen kanssa painivana en kauheasti saa mahdollisuuksia. 

On tässä haastetta miten saisin elämästäni omannäköisen ankeasta taloudellisesta tilanteesta ja väsymyksestä huolimatta yli 40v naisena...

(267? tai siis se jolla kaksi teiniä ja yksi vahinkotaapero)

Tässä on muuten toinen tabu, eli se, että vaikka palstalla aina ollaan valittu fiksusti hyvä puoliso, jonka kanssa vastuu jakaantuu aina tasan jne., todellisessa elämässä jotkut ovat valitettavasti päätyneet perustamaan perheen ei-niin-ihanteellisten kumppanien kanssa. Vaikka AV:laisten miehet ovat aina hyviä vanhempia, suurituloisia sekä keskimääräistä paremmin varusteltuja, tosielämässä suomalaiset miehet pakoilevat edelleen vanhemmuuteen ja kodinhoitoon liittyvää vastuuta (ihan tutkimusten mukaan). Ja se keskimittakin on edelleen, mitä, 14 senttiä.

Joskus puoliso ei vaan osallistu tasavertaisesti eikä auta toista, ja silti toinen päättää jäädä kyseiseen suhteeseen syystä tai toisesta. Totta kai kaikki toivovat miehiltään osallistumista ja vastuunkantoa, mutta se ei vaan aina ole todellisuutta. Tästäkin vieritetään yleensä vastuu - kenelle muullekaan kuin - naisille, kun ovat niin "tyhmiä", että katselevat tuollaisia miehiä ja jopa perustavat perheen sellaisen kanssa. Aivan kuin nuo pakoilijat eivät olisi vastuussa itsestään ja omista toimistaan.

“I found a Facebook group where parents talk about regretting having kids.”

http://www.mamamia.com.au/regret-having-kids/

"I’m sure you’ve seen the dozens of news stories about people who never want children, about how they are ostracised and told that they are selfish and will never know true love…

But there’s another side to this story. It’s so taboo most people don’t dare talk about it.

Parents who have children but now regret their decision.[...]

Farah also admitted that it’s hard to talk about, as it’s something other mums don’t want to hear.

'It’s really confrontational, when I say to someone, I really don’t like my 8 year old, when I say he’s a whinger, he’s needy and emotional, they look at me like I’m a horrible horrible person, but I’m not, I’m just being brutally honest.'"

Ne lapsettomat jotka lukevat ja kauhistelevat näitä ketjuja: kannattaa muistaa, että viikonloppua av:lla istuvat eivät ole satunnaisotos lapsiperheistä. Suurin osa niistä elämäänsä tyytyväisistä tekee jotain ihan muuta silloin. Kaikkinensa av tuntuu houkuttelevan hyvin negatiivisia ihmisiä keskustelemaan. Mikään suomalainen tutkimus ei minusta ole osoittanut näin paljoa katumista lasten hankkimisen suhteen. Elämä muuttuu, totta kai, ja alkuvaiheen intensiivisyyteen ei monikaan osaa varautua, mutta hyvin harva katuu kokonaan lasten hankkimista. Päätös, jonka tietää koskettavan koko loppuelämää, tuota ei ensimmäisen vuoden valvomiset tai taaperovaiheen mahatautiepidemiat kuitenkaan muuta. Ne ihmiset, jotka ovat hyvin kiinni omassa mukavuudessaan ja tekevät muutkin elämänsä päätökset varoen lisärasituksia, heidän kannattaa todella vakavasti harkita lasten teon väliinjättämistä. Ja ihmiset, kuten täällä yksi yh, joka jo vastenmielisesti kaksi lasta teiniksi kasvatettuaan päättää vielä olla tekemättä aborttia kun vahingossa raskaaksi tulee, heidän kyllä kannattaa katsoa peiliin.

No tää ketju pyörinyt tässä ja nyt avasin.

En tunne yhtäkään äitiä joka olisi tuota mieltä kuin " kyllästyneet äidit" täällä.

Vierailija kirjoitti:

Ne lapsettomat jotka lukevat ja kauhistelevat näitä ketjuja: kannattaa muistaa, että viikonloppua av:lla istuvat eivät ole satunnaisotos lapsiperheistä. Suurin osa niistä elämäänsä tyytyväisistä tekee jotain ihan muuta silloin. Kaikkinensa av tuntuu houkuttelevan hyvin negatiivisia ihmisiä keskustelemaan. Mikään suomalainen tutkimus ei minusta ole osoittanut näin paljoa katumista lasten hankkimisen suhteen. Elämä muuttuu, totta kai, ja alkuvaiheen intensiivisyyteen ei monikaan osaa varautua, mutta hyvin harva katuu kokonaan lasten hankkimista. Päätös, jonka tietää koskettavan koko loppuelämää, tuota ei ensimmäisen vuoden valvomiset tai taaperovaiheen mahatautiepidemiat kuitenkaan muuta. Ne ihmiset, jotka ovat hyvin kiinni omassa mukavuudessaan ja tekevät muutkin elämänsä päätökset varoen lisärasituksia, heidän kannattaa todella vakavasti harkita lasten teon väliinjättämistä. Ja ihmiset, kuten täällä yksi yh, joka jo vastenmielisesti kaksi lasta teiniksi kasvatettuaan päättää vielä olla tekemättä aborttia kun vahingossa raskaaksi tulee, heidän kyllä kannattaa katsoa peiliin.

Ja lisää vähättelyä sekä syyllistämistä. Tässä taas yritetään painaa piiloon ongelma, joka on todellinen ja koskettaa monien elämää. Tilastollisesti huomattava prosentti vanhemmista todella katuu lapsiaan, vaikka sinä yrität väittää toisin. Olen itse nähnyt eri tutkimusten tuottamia arvioita, jotka vaihtelevat 3 prosentista lähemmäs 10%. Se on jo aika monta vanhempaa, ja AV on Suomen suosituin keskustelupalsta. Joten jos vaikka viisi vanhempaa sadasta katuu lasten saamista, meitä mahtuu tänne palstalle aika monta.

Vierailija kirjoitti:

No tää ketju pyörinyt tässä ja nyt avasin.

En tunne yhtäkään äitiä joka olisi tuota mieltä kuin " kyllästyneet äidit" täällä.

Mistäpä luulet sen johtuvan, ettei kukaan ole tuollaista sinulle ääneen myöntänyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

https://www.vice.com/en_us/article/the-mothers-who-regret-having-kids

Tuli vielä tällainen Vice-artikkeli vastaan, toki kyse on Vicestä, mutta mielenkiintoisia juttuja kuitenkin... Esimerkiksi Daily Mailissa katumuksensa tunnustanut äiti sai lokakampanjan niskaansa netissä.

Lisäksi äitiyden katumista tutkittaessa on todettu, että tutkimuksen tekeminen on vaikeaa koska aihe on niin vaiettu. Sinänsä nämä AV:n kommentit menevät ihan linjassa näiden ilmiöiden kanssa.

308 lisää vielä, että lapsiaan katuvan vastakohta ei missään nimessä ole lapsiaan palvova pullantuoksuinen suorittajaäiti. Tärkeintä on sekä lapsen, että äidin hyvinvointi joka ihan varmasti heijastuu heidän suhteeseenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Juuri näin, kypsän ihmisen kirjoitus joka suhtautuu aikuisesti omiin valintoihinsa. Monet muut täällä ihmeen epäkypsiä. Ensin valitaan jotain, sitten kadutaan ajattelematta tuon vaikutusta muihin. Kivikissaäitejä piisaa tässä maassa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Ensinnäkin, jos vanhempi todella jumittuu siihen katumukseen ja jättää lapsensa heitteille, se on aivan eri asia kuin potea katumusta hiljaa mielessään ja tunnustaa se tänne. Jos ystäväsi on saanut netistä "hyväksynnän" lasten huonolle hoitamiselle, ehkä hän olisi löytänyt sen jostain muualta jos netissä ei aiheesta puhuttaisi..? Ei tämä ole asia, joka on yhtäkkiä keksitty 2010-luvulla; jos luit ketjua aiemmin, siellä puhuttiin lapsensurmien perinteestä Suomessa.

Ja lisäksi, ehkä joillekin tunteessa vellominen ja sen ilmi tuominen on vain osa kasvamisen prosessia - välivaihe ennen eteenpäin siirtymistä? Tämähän pätee ihan mihin tahansa muuhunkin menetykseen, suruun tai ikävään kokemukseen. Ennen asioiden helpottamista pitää käydä pohjalla. Ja jotkut jäävät sinne pohjalle suremaan, mutta ei se tarkoita, että niin kävisi kaikille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Juuri näin, kypsän ihmisen kirjoitus joka suhtautuu aikuisesti omiin valintoihinsa. Monet muut täällä ihmeen epäkypsiä. Ensin valitaan jotain, sitten kadutaan ajattelematta tuon vaikutusta muihin. Kivikissaäitejä piisaa tässä maassa...

Niinpä, kyllä äidin pitäisi ajatella aina ensin kaikkia muita ja olla valmis uhrautumaan. Sitten, kun siihen muottiin ei mahdukaan, on epäkypsä ja vastuuton haihattelija. Äidit ovat aina olleet valmiita antamaan kaikkensa lastensa eteen ja tulevat aina olemaan. Jokaisen naisen täytyy olla valmis uhrautumaan lastensa eteen jos päättää avata jalkansa. Kun tarpeeksi koetetaan piilottaa äitien katumusta ja syyllistää siitä puhujia, se varmastikin lakkaa ilmiönä olemasta kokonaan ja kaikki maailman äidit alkavat heti rakastaa lapsiaan ja pistää heidät etusijalle kaikessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Oma kokemus on, että ulkoistajat ovat ne jotka kieltäisivät puhumisen asiasta. Väkivaltainen passiiviasaggressiivinen ulkoistaminen ei ole esim lapsen(ei minkään ikäisen) maksulliseen hoitoon laittamista, vaan esim lasten hoitamista niin että niistä lankeaa jollekin kohtuuton haitta ja heidät tehnyt sen tietää, eikä välitä ja on jopa ihmisiä jotka käyttävät lapsiaan haitantekoon.

Minusta on aina hyvä puhua tabuja auki. Pidän esim nuorista ja haluan heille hyvää ja siksi tästä asiastakin kannattaisi saada puhua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Ensinnäkin, jos vanhempi todella jumittuu siihen katumukseen ja jättää lapsensa heitteille, se on aivan eri asia kuin potea katumusta hiljaa mielessään ja tunnustaa se tänne. Jos ystäväsi on saanut netistä "hyväksynnän" lasten huonolle hoitamiselle, ehkä hän olisi löytänyt sen jostain muualta jos netissä ei aiheesta puhuttaisi..? Ei tämä ole asia, joka on yhtäkkiä keksitty 2010-luvulla; jos luit ketjua aiemmin, siellä puhuttiin lapsensurmien perinteestä Suomessa.

Ja lisäksi, ehkä joillekin tunteessa vellominen ja sen ilmi tuominen on vain osa kasvamisen prosessia - välivaihe ennen eteenpäin siirtymistä? Tämähän pätee ihan mihin tahansa muuhunkin menetykseen, suruun tai ikävään kokemukseen. Ennen asioiden helpottamista pitää käydä pohjalla. Ja jotkut jäävät sinne pohjalle suremaan, mutta ei se tarkoita, että niin kävisi kaikille.

Jos tutkailee kuinka täällä ihmiset jotka katkeroituneet valittavat ihmissuhteistaan ei taida ihan hirveästi auttaa netissä valittaminen, negatiivinen ajattelu vain vahvistaa negatiivisia tunteita.  Eiköhän joku terapia auttaisi paremmin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Juuri näin, kypsän ihmisen kirjoitus joka suhtautuu aikuisesti omiin valintoihinsa. Monet muut täällä ihmeen epäkypsiä. Ensin valitaan jotain, sitten kadutaan ajattelematta tuon vaikutusta muihin. Kivikissaäitejä piisaa tässä maassa...

Kyllä pitäisi 25-35-vuotiaana tietää, mitä haluaa tehdä koko loppuelämänsä, miten reagoi äärimmäisen stressaaviin tilanteisiin, tuleeko puoliso kuolemaan ennen aikojaan tai tuleeko vaikka taloudellisia ongelmia, millaista on tehdä töitä samalla kun lapset roikkuvat jaloissa, millaista on olla kiinni lapsissa 24/7 vaikka ei olisi minkäänlaista kokemusta lapsista...

Päätöksen tekemistä helpottaa erityisesti se, että nettipalstat ovat pullollaan kirjoituksia, joissa vanhemmuus on niin palkitsevaa ja lapset paras asia maailmassa. Ainoastaan hullut tai väsyneet äidit ovat toista mieltä. Kun erotaan ruuhkavuosien keskellä, ei koskaan ole kyse lastenhoidon ja arjen raskaudesta vaan erilleen kasvamisesta ja rakkauden loppumisesta. 

Kyllähän lapset sen kokevat nahoissaan, näyteltyä vanhemmuuden halua tai ei - ennnemin tai myöhemmin, halusiko heidän äitinsä todella olla Äiti isolla äällä vai oliko pelkkä sosiaalinen paine ajautua äidiksi. Varsinkin noin 50-70-luvuilla..

Moni äiti sitten ovat hylänneetkin lapsensa joko emotionaalisesti tai / ja taloudellisesti hyvin varhain  ja ''käskeneet pärjäämään omillaan'' -- koska niin hekin ovat tehneet. Tai vaikka olisivat saaneet pellot perintöinä ym omat äidit lapsien hoitajina - se ei ole se sama generösiteetti siirtynyt omiin lapsiin eteenpäin. Näin siis, mikäli lapset on tehty eli saatu pelkästään sosiaalisen statuksen takia. Usein hyvin nuorenakin, kuten tapoihin on kuulunut. Silloin lapset heti, kun ovat osoittaneet omaa tahtoaan eivätkä ole enää äitysköiden työnneltäviä nukkeja, on nostanut vihaa päässään näissä äideissä, joiden ei olisi lapsia koskaan tullut saada.

Kuinka moni (useinmiten tytär) on itkenyt lohduttomana havaitessaan, että sitä rakkautta ei vain ole - ei ole, mistä ammentaa - koska sitä ei yksinkertaisesti ole olemassa.

On kenties ''muodollista muistamista'', kuten ns hyvän äidin tulee omassa mielessään tehdä - mutta mitään henkilökohtaista kiinnostusta omaan lapseen ei ole olemassa - heti, kun tämä on ''saatu ulos'' talosta. Ja varsinkin silloin, mikäli oma aviomies joko on lähtenyt toisen matkaan (katkeruus) tahi elellään iloisena leskenä (teeskennelty kitkeryys) vieden tuhkatkin pesästä - siis orvoilta itseltään lesken mukavaan elämään.

Nykyajan tyttäret usein tunnistavat itsessään sen tyhjän kolon, että eivät halua siirtää sitä rakkaudettomuutta eteenpäin, mitä kohtasivat omissa äideissään. Ei lämpöä, ei aitoa kiintymystä - onko osittain sitten s e ''naistenliike'' syynä, kun kaikki naiset pakotettiin urille tai olemaan ainakin jossain töissä, joten side lapsiin jäi löyhäksi tai ainakin hyvin pinnalliseksi  - koska se oma palkka ja ura jotenkin ajoi ohitse uuden ainutlaatuisen elämän - kivempi oli työntää lapset muiden hoidettavaksi ja olla ns moderni ''vahva'' nainen.

Hintaa maksetaan nyt, kun jopa miljoona ''lasta'' elää sinkkuina eivätkä halua perheitä saati parisuhteita. Jossain meni vikaan. Ja olisi mielestäni itse asiassa hyvinkin mielenkiintoinen ja mielekäs tutkimisen paikka jossain naistutkimuksen saralla: Emotionaalisesti läsnäolemattomat äidit ja heidän vaikutuksensa seuraavaan sukupolveen olla perustamatta perheitä - varsinkin tosiaan nämä äidit 60-70-luvuilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Juuri näin, kypsän ihmisen kirjoitus joka suhtautuu aikuisesti omiin valintoihinsa. Monet muut täällä ihmeen epäkypsiä. Ensin valitaan jotain, sitten kadutaan ajattelematta tuon vaikutusta muihin. Kivikissaäitejä piisaa tässä maassa...

Kyllä pitäisi 25-35-vuotiaana tietää, mitä haluaa tehdä koko loppuelämänsä, miten reagoi äärimmäisen stressaaviin tilanteisiin, tuleeko puoliso kuolemaan ennen aikojaan tai tuleeko vaikka taloudellisia ongelmia, millaista on tehdä töitä samalla kun lapset roikkuvat jaloissa, millaista on olla kiinni lapsissa 24/7 vaikka ei olisi minkäänlaista kokemusta lapsista...

Päätöksen tekemistä helpottaa erityisesti se, että nettipalstat ovat pullollaan kirjoituksia, joissa vanhemmuus on niin palkitsevaa ja lapset paras asia maailmassa. Ainoastaan hullut tai väsyneet äidit ovat toista mieltä. Kun erotaan ruuhkavuosien keskellä, ei koskaan ole kyse lastenhoidon ja arjen raskaudesta vaan erilleen kasvamisesta ja rakkauden loppumisesta. 

Elämässä sattuu niin paljon enemmän elämää heilauttavia asioita kuin lasten saanti: sairaus, mielenterveyden ongelmat, kuolema jne., ei niihinkään taida elämältä tulla minkäänlaista takuuta ja muutosoikeutta. Epäilenpä, että harvassa on ihmiset jotka eivät ole lapsiperheiden elämää seuraneet ennen kuin omat lapsensa hankkivat, tuo lapsiasia on yksi johon parhaiten kykenee etukäteen varautumaan. Eniten kiinnostaisi tietää mistä kaikesta muusta nämä lapsiinsa kyllästyneet ovat elämässään katkeria.  Kun nyt tajuaisivat, että omalla asenteellaan pilaavat sekä oman, että ympäristön elämää. Adoptio tai lasten sijoitukseen laittaminen on Suomessa ihan laillista, kannattaisiko ihan vakavasti harkita tuota ennen kuin pilaa lastensa elämän?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

En ole se kenelle vastasit, mutta kerron kuitenkin oman näkökulmani asiaan. 

Olen kanssasi samaa mieltä. Lapsiaan katuvan vanhemman tulisi kantaa vastuunsa ja kasvattaa sekä hoitaa lapset mahdollisimman hyvin, sillä lasten ei tulisi kärsiä vanhempiensa valinnoista. Itse olen yrittänyt vuosien mittaan koittaa nauttia lapsista, olla aidosti tyytyväinen tilanteeseeni ja tehdä parhaani, mutta käytännössä olen onnistunut siinä aika huonosti. En pysty pakottamaan itseäni nauttimaan lapsiperhe-elämästä. Monelle muulle väärälle valinnalle elämässä pystyy tekemään paljon, muuttamaan suuntaa tai tekemään uuden, paremman valinnan, mutta lasten teko on peruuttamatonta. En voi enää valita lapsettomuutta. 

Oletat, että lasten saamista katuvat ovat automaattisesti huonoja vanhempia. Ne ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. On paljon äitejä, jotka eivät kadu lapsiaan, mutta ovat silti huonoja äitejä. Vastaavasti on paljon äitejä, jotka katuvat lapsiaan, mutta ovat hyviä äitejä. Koen itse olevani ihan hyvä äiti, vaikka kadun lasten tekemistä. Oma kakkosluokkalaiseni sanoo minulle joka ilta, että olen maailman paras äiti. Hänkin on minusta maailman paras kakkosluokkalainen ja sen sanonkin hänelle. 

Katuminen on tunne, aivan kuten sanoitkin. Tälle tunteelle en vain mahda mitään. Joskus kadun vähemmän, joskus niin, että ahdistaa ja itkettää. Voin tietysti hetken leikkiä, että lapsiperhe-elämä on juuri sitä, mitä elämältä haluan, mutta yhä uudelleen palaan ajatukseen, että kaikkein mieluiten eläisin toisella tavalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa puhutaan nähdäkseni vähän aidasta ja aidan seipäästä.

Kuten moni on tuonut esille, vaikka lapsia katuukin niin niitä jokatapauksessa rakastaa ja moni vastaajista pyrkii kuitenkin luomaan hyvän lapsuuden lapsilleen. Silloin saattaa olla turhan kärjistettyä ajatella juuri katuvansa lapsiaan, koska kyse ei loppupeleissä taida olla kyse siitä ollenkaan, vaan siitä että äitiys on ajoittain niin suunnattoman hanurista että sitä ei vaan tahdo jaksaa. Ja TÄSTÄ pitääkin pystyä puhumaan.

Minä olen avoimesti puhunut siitä, että miten murhanhimoiseksi sitä voi mieli muuttua kun ei saa nukuttua öisin ja vauva vaan huutaa. Miten uskomattoman tylsää ja inhottavaa minusta oli leikkiä taaperon kanssa ja miten uhmaikäisen tekee aidosti mieli jättää seuraavalle vastaantulijalle ja matkustaa palmun alle siemailemaan mojitoja taakseen katsomatta. Riippuen vanhemman omasta luonteesta, tietyt asiat lapsen kehityksessä ovat raskaampia kun toiset ja välillä vanhempi itse saattaa olla omassa elämässään niin solmussa, että ihan joka ikinen hetki tuntuu ponnistelulta. Ja sen ikuisen kroonisen morkkiksen tunnistan minäkin.

MUTTA kuten tässäkin ketjussa on tullut esille, se kamala arki on todella sen lapsen lapsuutta. SIKSI on tärkeää, että vaikka näistä kurjista fiiliksistä puhutaan, vanhemmat ymmärtävät vastuunsa omasta hyvinvoinnistaan, eivätkä laita lasta oman pahan olonsa kärsijäksi jatkuvasti. Näin synnytetään vain seuraavan sukupolven pahoivoivia. Oivalsin tämän hyvin kun hyvä ystäväni, kahden lapsen kevyt suorittajaäiti (kaikki aina lasten ehdoilla) kertoi minulle katuvansa lapsiaan. Hän sai vahvistuksen tunteilleen jostain nettipalstalta (näin on ihan okei tuntea ja kuuluu asiaan) ja nykyään lapset ovat täysin hunningolla. Ystäväni on selkeästi masentunut, mutta projisoi kaikki tunteensa siihen, ettei halua olla äiti. Lapsiaa rakastaa, joten ei voi antaa pois koska se aiheuttaisi traumoja. Hänen mielestään siis parempi, että lapset saavat ruokaa ja kaiken vapaa-aikansa voivat viettää TV:n edessä. Ei ole enää henkisesti läsnä lapsilleen, raivoaa ja tekee kyllä selväksi koko perheelle, että ei halua olla äiti.

Tämä on mielestäni se toinen puoli. Tätä ei tarvitse täällä silotella tai hyväksyä. Jokainen meistä on vastuussa omasta onnestaan ja vaikka elämä tuo mitä sontaa eteen, niin me voimme valita miten käsittelemme asiat tai ainakin hakea apua rakentavaan käsittelyyn. Se, että jumittuu ajatukseen että katuu lapsiaan ei ole millään lailla produktiivista. Se on ajatusmalli joka on vahingollinen sekä itselleen että lapselleen. Se että ajoittain tuntuu siltä ja silti pyrkii järjestämään asiansa parhain päin, kuuluu asiaan. Tämä ei kuitenkaan mitenkään poista sitä, että äidit saavat puhua siitä, miten huoneensa siivonneen kakaran kaljsarit tekee mieli silppoa kun se pyykkikori oli juuri melkein tyhjä, miten tiskit tekee mieli heittää seinään jos se kakara jättää ne pöydälle eikä saa koneeseen ja miten ärsyttävää se on kun jokaikinenhemmetinlause pitää aloittaa äitiäitiäiti hokemalla. Ja miten ihanaa se olisi välillä istua viikko yksin metsässä.

Tunnistakaa itsenne ja muistakaa, että kyllä. Tämä on teidän yksi elämänne, olette pedanneet petinne ja vain yksin te olette vastuussa siitä, missä asennossa siinä pedissa makaatte.

Ymmärrän pointtisi, mutta huomautan silti, että juuri sinä puhut aidanseipäästä. Sinä nimittäin redusoit katumusta potevien äitien tunteen väsymykseksi ja uupumukseksi sekä yleiseksi kokemukseksi vanhemmuuden raskaudesta. Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, vaan myös siitä, että monet ketjussa kokevat lasten saamisen todella olleen suuri virhe. Aivan samalla tavalla kuin voi valita väärän ammatin tai puolison ja katua sitä myöhemmin, myös lapsiaan voi katua. Sillä erotuksella, että lapsista on huomattavasti hankalampi päästä myöhemmin eroon.

Kyse ei ole väsymyksestä, uupumuksesta, vihan tunteesta. Kyse on puhtaasta katumuksesta. En minä ole halunnut antaa lapsiani pois tai heittää heitä seinään vaikeina hetkinä - minä yksinkertaisesti haluaisin elää arkeani ilman lapsiani, jatkuvaa vastuuta heistä sekä heidän huomioon ottamistaan kaikissa asioissa. Haluaisin elää elämääni vain itseäni varten. Omat lapseni ovat jo isompia, joten kyse ei ole enää uhmaiän tai vauva-ajan vaikeuksista.

Juuri tuolla väsymyksen ym. korostamisella ylläpidetään sitä myyttiä, jossa lasten saaminen on raskasta mutta niin palkitsevaa. Jossa äitiys on raskasta ja haastavaa, mutta rakkaus kuitenkin voittaa kaiken jne. Se ei ole mitään muuta kuin äitimyytin vahvistamista, joskin äidin väsymisen mahdollisuuden huomioiden. Sen taustalla on edelleen oletus äidinrakkauden kaiken ylittävästä voimasta. Siihen myyttiin ei mahdu ajatusta siitä, että lapsiaan voi oikeasti katua aivan samalla tavalla kuin vaikka liian pienien farkkujen ostamista.

Lisäksi käytät yksittäistä tuttavaasi anekdoottina, eli yksittäisenä esimerkkinä, jolle perustat mielipiteesi siitä, että pettymyksestä ja katumuksesta ei saisi puhua eikä vertaistukea tarvita. Minä puolestani koen, että juuri netissä avautuminen antaa kanavan purkaa näitä tunteita ja jatkaa sitten normaalia elämää. Tämäkin on vain anekdootti, joka ei merkitse mitään. Mutta minä pyrin omalla tahollani edistämään keskustelua, jossa edes vanhemmuutta vielä harkitseville tehdään selväksi, että on olemassa pieni mahdollisuus siihen, että lapsiaan ihan todella katuu.

Ei puhuin nimenomaan kahdesta eri asiasta. En ehkä tuonut sitä riittävän hyvin esille. On olemassa äitiyden herättämät negatiiviset tunteet, joihin saattaa kuulua ajoittainen katumus ja sitten on ne, jotka todella katuvat lasten hankintaa eivätkä pääse asiasta yli. En minäkään sano, että ystäväni ei aidosti katuisi lapsiaan, mutta on väärin, että lapset joutuvat ystäväni tilanteessa kärsimään. Tätä tarkoitin myös sillä, että se katumukseen jumittuminen ei ole produktiivista ei missään tilanteessa. Ne lapset nyt sattuu olemaan maailmassa ja he ovat ihmisiä, eivät liian pieniä farkkuja. Katumuksen tunteeseen jumittuminen heijastuu lapsille eikä edistä omaakaan elämää mitenkään, meillä kuitenkin on vain se yksi. En paheksu yhtään sitä, että lapsiaan katuva antaa lapsensa pois, ellei halua antaa heille hyvää lapsuutta. Kukaan meistä ei voi tietää miten nämä lapsiaan katuvat äidit jotka täällä kirjoittavat kohtelevat lapsiaan. Moni on hyvin selväsanaisesti tuonut esillekin, että lapset eivät kiinnosta yhtään ja heidän hoito on ulkoistettu. MITEN tällaisen tilanteen hyväksyminen on ok? KETÄ se hyödyttää?

Katumus tunteena voi olla hyväksyttävää ja normaalia. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sille tilanteelle ei pitäisi tehdä jotain. Vastuuntuntoinen ihminen kasvattaa lapsensa hyvin, mutta elää sen yhden ainutlaatuisen elämänsä haaveillen jostain muusta. Vastuuntunnoton keskittyy siihen omaan elämäänsä ja saa hyväksyntänsä sille, että lapset jäävät vaille läsnäolevaa vanhempaa. Ihminen, joka projisoi oman huonon olonsa katumukseen saa taas hyväksynnän passivoitua ja olla tekemättä omalle hyvinvoinnilleen mitään. Mikään näistä skenaarioista ei edistä kaikkien hyvinvointia olkoonkin normaalissa tilanteessa. Olen ihan aidosti sitämieltä, että ihminen voi missä tilanteessa tahansa pedata petinsä edes osittain mieluisaksi. Joillekin tämä on helpompaa kun toisille, mutta kaikille psyykkisesti terveille mahdollista. (Ja ei, en ole elänyt mitään suojattua elämää vaan kokenut ihan kaiken systemaattisesta väkivallasta alkoholismiin, seksuaalisen hyväksikäytön ja läheisten kuolemaryöpyn jnejne.)

Juuri näin, kypsän ihmisen kirjoitus joka suhtautuu aikuisesti omiin valintoihinsa. Monet muut täällä ihmeen epäkypsiä. Ensin valitaan jotain, sitten kadutaan ajattelematta tuon vaikutusta muihin. Kivikissaäitejä piisaa tässä maassa...

Kyllä pitäisi 25-35-vuotiaana tietää, mitä haluaa tehdä koko loppuelämänsä, miten reagoi äärimmäisen stressaaviin tilanteisiin, tuleeko puoliso kuolemaan ennen aikojaan tai tuleeko vaikka taloudellisia ongelmia, millaista on tehdä töitä samalla kun lapset roikkuvat jaloissa, millaista on olla kiinni lapsissa 24/7 vaikka ei olisi minkäänlaista kokemusta lapsista...

Päätöksen tekemistä helpottaa erityisesti se, että nettipalstat ovat pullollaan kirjoituksia, joissa vanhemmuus on niin palkitsevaa ja lapset paras asia maailmassa. Ainoastaan hullut tai väsyneet äidit ovat toista mieltä. Kun erotaan ruuhkavuosien keskellä, ei koskaan ole kyse lastenhoidon ja arjen raskaudesta vaan erilleen kasvamisesta ja rakkauden loppumisesta. 

Tämä on jo niin typerää väärinymmärtämistä etten ihan tiedä miten vastaisin.

Olen ehdottomasti sitämieltä, että tabuista pitä puhua, täydellisen äidin myytiä murentaa ja vanhemmuuden negatiivisista tunteista pitää saada puhua. Mutta ei tällaisella ruikuttamisella mitään saada aikaan, luomme vain toisen ääripään äitejä jotka hyvällä omallatunnolla saavat pilata lastensa elämää.

On tietyllä tavalla rohkeata tuoda esiin oma kokemus siitä, että katuu lasten hankintaa. Varmaan nämä äidit, jotka eivät ole emotionaalisesti koskaan olleet läsnä omille lapsilleen, eivät kykenisi tällaista asiaa myöntämään. Hampaat irvessä mieluummin valehtelevat omilleen, jotka kuitenkin käytännössä tietävät - mitä on - kun viesti ja tunne on ristiriidassa keskenään.

Eli totuus on toinen kuin todellisuus. Ehkä on joskus parempi myöntää itselleen kokemuksensa ja tuntemuksensa, jotta kykenisi paremmin niiden kanssa myös työskentelmään ja tulemaan enemmän ''todeksi'' myös lapsilleen. EI teeskennellä jotain täydellistä äitiä, jota ei ole edes olemassa. SIllä valheen tunnistaa jokainen pienempi ja isompikin lapsi - no matter what - äidit kirjoittavat syntymäpäiväkortteihin - mutta kenelle he ne kirjoittavat - itselleenkö - todistaakseen, että ovat ns ''hyviä äitejä'' - koskaan esimerkiksi silti soittamatta tyttärilleen tai tulemaan käymässä kysyäkseen - miten sinulla menee - miten voit - tarvitsetko jotain?

Tyttäriähän sen sijaan syyllistetään paljon enemmän, miten he eivät ole äideilleen apuna - eikö totta - eli roolit ovat jokseenkin kääntyneet ylösalaisin - mutta miksi? Äitejä ei ikäänkuin ole koskaan saanut kyseenalaistaa ja heidän motiivejaan tulla äideiksi - koska myytti.