"Huomioitkeekö" kaikki lapset ja olenko ainoa, jota se raivostuttaa?
Lapseton olen, mutta lähipiirissä on lapsia, joita lohdutetaan heidän itkiessään (itsekin lohdutan). Mielestäni lasten itkua on kahta erilaista: itkua, kun on oikeasti joku hätänä ja itkua, jolla haetaan huomiota. Oikeassa hädässä lapsi parkuu kurkku suorana, hyvä että muistaa edes henkeä vetää. Huomioitkussa vedetään välillä henkeä, katsotaan ympärille huomataanhan että itken ja aloitetaan parkuminen uudestaan ja itketään todella kauan. Onko kaikkien lasten kanssa tällaista? Mitä tuolle huomioitkulle voi tehdä, jos kyse on toisen lapsesta?
En voi sille mitään, etten kestä tuota huomioitkua. Jos lapsella on oikeasti hätä/on kipeänä tms. ymmärrän itkun hyvin, mutta jos jokaista polven kolautusta pöydän reunaan itketään puoli tuntia jonkun sylissä ja jatketaan parkumista huomion saamiseksi, meinaa itsellä mennä hermot. Olenko ainoa?
Ap
Kommentit (17)
Oot selkeästi vela, älä ikinä hanki lapsia, kun et niitä kestä
Huomioitku= uusi inhokkisanani, sana josta ei meinaa saada selvää
Av-mammojen täydelliset kullannuput ei koskaan itke huomiota saadakseen.
No se on huomioitkua ja kuuluu lapsilla ihan normaaliin kehitykseen.
Eiköhän itkun tarkoitus lapsella ole aina saada huomiota, hoivaa jne. Mut ymmärrän mitä ajat takaa. Bussissa on aina yhtä rattoisaa istua, kun joku lapsi parkuu selkeästi muuten vaan huomiota äidiltään ja äiti näplää kännykkää tai katselee ulos ikkunasta.
Kyllä, kaikki normaalit lapset huomioitkee, ja ei, et ole ainoa. Mulla on omiakin lapsia mutta silti se ärsyttää (muiden lasten huuto, omat onneksi jo isoja). Senhän on tarkoituskin ärsyttää.
Tottakai lapset itkee muulloinkin kuin tosihädässä. Heillä on silloinkin tarve. "Auta minua käsittelemään pettymystä" -tarve tai "vakuuta minulle että olen turvassa vaikka olen pelottavan vihainen" -tarve tai "huomaatko ja oikeutatko minunkin tunteeni" -tarve. Tunteiden hillintä tapahtuu otsalohkossa joka on lapsilla ihan raakile, on siis normaalia että pieni lapsi tarvitsee aikuista hillitsemään, sanoittamaan, tasoittamaan aikuisen näkökulmasta pieniäkin tunteita. Lapset on tässä erilaisia, meillä nuorempi on verbaalisempi ja oppi pienempänä (3v) sanomaan mikä jurppii, isompi taas edelleen 6-vuotiaana itkee asioita herkästi. Ja kyllä, se ärsyttää, mutta siinä pitää vaan yrittää olla aikuinen ja näyttää mallia eikä volista takaisin :)
Tutulta kuulostaa. Ystäväni kävi kylässä nelivuotiaan kanssa. Vierailu meni kivasti kahvitellen, olin leiponut ja hankkinut nelivuotiaalle pienen lahjan ja leikin hänen kanssaan. Kotonani eräs kohta lattiassa on liukas ja äiti oli tästä tietoinen. Eiköhän muksu jossain vaiheessa juossut tuohon kohtaan, liukastui ja löi kätensä (ei mitään vakavampaa vammaa, käsi vain punoitti) ja loppuvierailua säesti korvia raastava itku, joka ei loppunut millään, vaikka kuinka puhaltelin kättä, silittelin ja lapsi oli sylissä. Tuntuu, että kaikki hyvä pyyhkiytyy noiden itkukohtausten myötä pois mielestä.
Kyllä useimmat lapset tekee tuota ja siinä taustalla on ihan aito tarve saada lohtua. Mun lapsista se selkeästi herkin tekee tuota eniten ja olen tulkinnut että esim. satutettuaan itsensä kokee todella paljon pidempään kuin muut olevansa jotenkin uhattuna ja/tai hänelle on paljon vaikeampaa tyynnyttää itseään kuin muiden lasten (oli nähtävissä jo vauvana). Mutta on ihan normaalia ärsyyntyä siitä myös, etenkin vieraiden lasten tekemänä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, kaikki normaalit lapset huomioitkee, ja ei, et ole ainoa. Mulla on omiakin lapsia mutta silti se ärsyttää (muiden lasten huuto, omat onneksi jo isoja). Senhän on tarkoituskin ärsyttää.
Ei itke. Tai ainakin osa lapsista on niitä jotka käyttää sitä normaalina keinona päästä pälkähästä tai saada huomiota, osa ei sellaista tarvitse. Jotkut käyttää sitä vielä aikuisenakin.
Mitä näille huomioitkijöille kannattaisi sanoa/tehdä, jotta tilanne helpottaisi? "Voi pientä, ymmärrän että sinuun sattuu, kun löit polvesi."
Vierailija kirjoitti:
Mitäs se ap siellä huomioitkee? Ottaako pannuun kilpailla mamman huomiosta huomioitkevän lapsen kanssa? Olisihan se kiva tietysti keskustella sivistyneesti aikuisten kesken lasten mölyämättä. Nopeammin se huomioitku menisi ohi antamalla vaan sitä huomiota, mitä muutkin kuin äiti voisi antaa eikä odottaa äidin tekevän itse kaiken. Ei tarvitse olla kovin fiksu lapsi tajutakseen, että suurin osa aikuisista pitää häntä vain rasittavana kakarana. Jos olet perhetuttu, anna lapselle arvo. Pikkuisen huomioimalla saatte aikuisten rauhallista keskusteluaikaa jopa yli 90 % ajasta. Vaihtoehtoisesti ette saa sitä yhtään ja lapsi tekee kaikkensa ajaakseen teidät mulkvistit pois.
Juurihan ap sanoi lohduttavansa? Eikä kaikilla ole kyse mistään huomiosta kilpailemisesta mamman kanssa, vaan siitä että lapsen itku on oikeasti aika raskasta kuunneltavaa pidemmän päälle (kuten myös humalaisten mölyäminen, lapsilauman meteli jne).
Voisiko sitä lasta saada jotenkin siirtymään huomion itkemisestä huomion hakemiseen myönteisellä tavalla?
Vierailija kirjoitti:
Voisiko sitä lasta saada jotenkin siirtymään huomion itkemisestä huomion hakemiseen myönteisellä tavalla?
Joo, se on yksi aika keskeinen juttu tässä kasvatukseksi kutsutussa prosessissa, jossa yritetään auttaa lasta ilmaisemaan tarpeitaan ja tunteitaan tavalla jolla tulee ymmärretyksi ja saa ympäristöltä toivomansa reaktion sekä jossain määrin sietämään sitä ettei tarpeet tule täytetyiksi tai tunteet nähdyiksi ainakaan heti. Mutta se sitten miten nopeasti ja miten hyviä tuloksia saavutetaan onkin monisäikäisempi juttu, joka riippuu paitsi niistä "kasvatusmetodeista" niin lapsen temperamentista, hermostollisesta herkkyydestä, kielellisestä kyvykkyydestä jne.
Jos lapsi haluaa huomiota, hän myös tarvitsee sitä.
Jos joku lapsi jatkuvasti itkee "ilman syytä", se johtunee siitä, että hän ei saa riittävästi huomiota. Lapsi on siis tottunut tilanteeseen, jossa huomiota saa vain silloin, kun satuttaa itsensä. Lääke tähän ei ole huomiotta jättäminen, vaan se, että lapselle annetaan enemmän huomiota ihan tavallisissa tilanteissa.
Vauvan ja pienen lapsen pitää päästä syliin aina, kun heistä siltä tuntuu. Lapset, jotka tietävät, että turva ja lohtu on aina taattu, eivät koe turvattomuutta eikä heillä ole syytä "huomioitkeä".
Omat lapseni ja heidän serkkunsa eivät ole koskaan "huomioitkeneet", varmaan siksi, koska heille ei ole syntynyt turvattomuuden tunnetta, joka on tuon huomiontarpeen taustalla. Perheissämme pidetään paljon sylissä, lapset otetaan mukaan tilanteisiin ja lohdutusta saa aina, kun haluaa.
KAIKKI ei ikinä tee samoja asioita koska ei ole olemassa joukkoa kaikki lapset, kaikki naiset tai kaikki miehet.