Vaikean synnytyksen jälkeen uuteen koitokseen. Kokemuksia?

En tiedä pelkopoleista kun minulla ei ole kokemusta niistä. Aikoinaan ensikoisen pakerrettuani maailmaan ajattelin, että ei enää koskaan lapsia, en uskaltanut kivun vuoksi. Sitten vauvakuume iski ja niin sitä oltiin myöhemmin raskaana. Sanoin neuvolassa, että haluan puhua edellisestä synnytyksestä jonkun kanssa, sillä mielessä oli monta kohtaa, mitä en ymmärtänyt. Pääsin sitten äitipolille keskustelemaan asiasta ja se auttoi todella paljon.

Lopulta oikein odotinkin synnytystä, sillä sanotaanhan, että se toinen tuleekin sitten jo helpommin. Minun kohdalla näin ei käynyt. Toinen synnytys oli ponnistusvaiheeltaan kamalampi, se kesti 2.5 tuntia, kunnes lopulta imukupilla saatiin vauva maailmaan. Tämän synnytyksen jälkeen ajattelin jo, että ei IKINÄ! Olin tosi heikossa kunnossa ja pitkään synnytyksen jälkeen.

Sitten se vauvakuume taas iski.... raskaana ollaan jälleen ja rv 37 menossa. Tällä kertaa tein saman kuin viimeksi. Kävin keskustelemassa ihan synnytyssalissa kätilön kanssa synnytykset läpi ja mietittiin syitä miksi ponnistusvaiheeni kestää niin kauan jne. Keskusteltiin varmaan tunti ja tehtiin suunnitelmia tämän seuraavan varalle. Kätilö kirjasi toiveeni ylös.



En tiedä mikä sinun pelonaiheesi on synnytyksessä, onko se kipu, tai esim. pelko, että vauvalle tapahtuu jotain, mutta minusta sinun kannattaa ehdottomasti varata aika keskusteluun kätilön kanssa. Ei sen pakko ole olla pelkopolikäynti, vaan pyydät neuvolantätiä laittamaan lähetteen keskusteluaikaa varten.

Minulle riitti yksi käynti ja nyt taas odotan ehkä masokistina jo uutta synnytystä, ihan vaan mielenkiinnosta ja toivoen, että kokisin kerrankin " normaalin" synnytyksen vaikka 20 minsan ponnistusvaiheella. Ehkä se on vain toiveajattelua, mutta kukas sen tietää.



Itse kyllä olen sitä mieltä, että omat pelot yms. pitää käydä läpi rehellisesti omassa pääkopassa, mutta ei ne syyt silti sieltä päästä kokonaan löydy. Itsellänikin kätilö sanoi, että selkeästi näkee papereistäni, että minulla on ongelma ponnistusvaiheiden kanssa.

Sain ehdotuksen siitä, miten voi lääketieteellisesti yrittää helpottaa tuota tilannetta, mutta kuitenkin osa johtuu sitten myös itsestään. Pitää vaan yrittää asennoitua tulevaan synnytykseen mahdollisimman hyvin eikä ajatella pahinta, vaan yrittää ajatella positiivisesti. Uskon, että se auttaa ainakin vähän.



Tsemppiä sinulle!



T: Siriin rv 37+2

Vinkkejä kuinka sitten oikeasti olla kuuntelemtatta ja ennen kaikkea välittämättä ei niin helposti keksikaan.



Itselläni esikoisen syntymä oli jokseenkin kamala kokemus. Päällimäisenä kammotuksena jäi tulloin mieleen pitkittyneen ponnistusvaiheen (lähemmäs 2 tuntia) kivut, puudutetta ei enää siinä vaiheessa kun sitä älysin pyytää voitu antaa (ei saatu anesteseialääkäriä paikalla, monta hätätapausta samaan aikaan), lapsi oli selkeästi suurempi kuin luultiin (4,2kg) ja juuttui kiinni synnytyskanavaan. Oli iso huoli siitä saadaanko lapsi ulos. Imukuppia ei voitu käyttää kun ei ollut yhtäkään lääkäriä saatavilla (taisi olla oikein ruuhkahuippu tuolloin). Epparin leikkaaminen sattui, mutta helpotti toki myös sitä kamalaa painetta jonka vauvan pää aiheutti. Lisäksi repesin jonkin verran.



Lapsi syntyi ja vietiin ensimmäisiksi tunneiksi virvoitteluun. Oli kuitenkin onneksi ihan hyvässä kunnossa. Minun " vaurioita" tuli tutkimaan törkein tapaamani lääkäri (tuskin oli synnytyksiin tai naistentauteihin millään lailla perehtynyt,mitän ei ainakaan kivun tuntemisesta ymmärtänyt). Lääkäristä ei sen enempää, koska en edelleenkään halua sitä idioottia muistella. Kauan meni synntyksestä toipuessa, ja tuo pitkittyneen ponnistusvaiheen aikana vallinnut epätoivoinen olo jäi vahvasti mieleen. Myös se, että ei saatu lääkäriä paikalla kun alkoi olla hätä jäi hirvittämään. Onneksi kätilöitä oli paikalla tarpeeksi ja saivat " runnottua" vauvan ulos. Kirjaimellisesti mahani päällä oli kolme kätilöä painamassa vauvaa ulos. Huoli, pelko ja epätoivo olivat aika hallitsevia tunteita tuolloin. Onneksi lapsi kuitenkin syntyi, oli terve ja itse myös parannuin (pitkän ajan jälkeen).



Vuosia kului ja ajattelin, että lapsilukumme on täynnä. Enempää en uskalla synnyttää. No olimme tästä ainokaisestakin onnellisia hänenkään saaminen ei ollut itsestään selvyys. Sitten kävi " vahinko" ja huomasin olevani raskaana. Aivan ensimmäisestä päivästä jolloin tiesin olevani raskaana, pelkäsin tulevaa synnytystä. Pelkopolille en halunnut mennä, koska olin sitä mieltä, ettei tähän pelkoon auta mikään. Pelkoni ei oman tulkintani mukaan ollut mitään irrationaalista, mutta en myöskään jaksanut sitä enää jauhaa kenenkään kanssa. Kohadalleni oli myös aikojen saatossa osunut muutama erittäin kamala lääkärikokemus, jotka vaikuttivat taustalla. En halunnut hoitohenkilökunnan kanssa asiasta puhua.



Odotusaika oli aika vaikeaa, oksentelin koko ajan enkä halunnut ajatella tulevaa synnytystä. Sitten tein tietoisen päätöksen, että vaikka synnyttämisjuttuja väkisinkin joudun kuuntelemaan ja niistä puhumaan, en suostu kuitenkaan ajattelemaan ja kuvittelemaan mitä tuleva synnytys tuo tullessaan. Edeltävää synnytystä välttelin ajatuksissani myös. Ainoa asia mistä lääkäreiden ja hoitajien kanssa puhuin oli pelko lapsen isosta koosta. Alusta asti povattiin ainakin yhtä isoa kuin esikoinen. Isonkoon pelkoon sain lohdutteluja " kyllä se hyvin menee" jne. jotka eivät liiemmälti auttaneet. Joka tapauksessa aika inhottavissa tunnelmissa " odotin" lähenevää synnytystä. Tosin koko odotuksen ajan keksin tehokkaasti kaikkea tekemistä, jolloin raskaus ja synnytys unohtuivat mielestä.



Synnytyskokemus oli aivan uskomaton. Koko touhuun kului aikaa 3tuntia. Avautumisvaiheen kipua toki hätkähdin. Se kun ei loppunut sekunniksikaan vaan oli sellaista kestokipua. Puudutteita pyysin ja toki niitä alettiin valmistellakin, mutta eivät ehtineet antaa. Avautumisvaihe 4sentista 10 senttiin kesti kaikki 10 minuttia ja lapsi syntyi toisella tai kolmannella ponnistuksella. Ja se koko...no oli se sitten tosiaan iso 4,7kg vaikka itse sitä olinkin vähän epäillyt kun ei " tuntunut niin isolta ja maha oli pieni" .



Tässä synnytyksessä meni kaikki aivan erilailla kuin esikoisen kohdalla. Synnytyksen jälkeen olin aivan järkyttynyt siitä, että voiko synnyttämisen jälkeen todella tuntua tällaiselta. Olin onnnellinen, ei erityisempiä kipuja (pieni repeämä, vähän tikkejä, mutta istumaan pystyi toisin kuin aiemmalla kerralla. SIlloin ei istuttu ilman rengasta yli kuukauteen), ja sellainen hyvä olo " onnistuneesta" synnytyksestä. Nyt myöhemmin olenkin huomannut että minun synnytyspelkoni lähti synnyttämällä :) Nyt hieman haaveillaan kolmannesta sitten joskus ja en usko että pelot enää silloin mieltä vaivaavat.



En tiedä onko kertomastani mitään apua, mutta mulla tuntui auttavan tehokkaimmin se, että yritin kerta kaikkiaan olla ajattelematta koko synnytystä. Hoin lähes mantrana mielessäni " jokainen synnytys on erilainen, jokainen synnytys on erilainen" " tuleva synnytys ei ole kopio edeltävästä" jne. aina kun meinasi muistelmat ja mielikuvitus lähteä laukkaamaan.



Toivottavasti pelot helpottavat ja ennen kaikkea toivottavasti synnytys on tällä kertaa helpompi. Voimia sinulle.

Minulla on sellainen tunne, että en ehkä halua nyt raskausaikana enää ajatella aikaisempaa synnytystä. Yritän vain ajatella, että jospa nyt menisi paremmin. Keksin myös paljon tekemistä, jotta ajatukset pysyisivät positiivisempina ja saisin edes joskus nukutuksikin. Kun on takana ikäviä kokemuksia niin fyysisesti kuin henkisestikin, niin mielummin olen kuitenkin muistelematta, kuin lähden " keskustelemaan" asioista sellaiseen paikkaan, johon en tunne mitään luottamusta ja jossa tilannetta pahennetaan loukkaavilla kommenteilla. Kiitos teille rohkaisevista ja rehellisistä sanoista! Tuntuu hyvältä kuulla, että joku toinenkin on vain päättänyt mennä läpi harmaan kivenkin, ja uusi pienokainen sulostuttaa elämää.