Onko täällä muita joiden on vaikea uskoa raskauden mahdollisuuteen?

Meillä kanssa yksi luomulapsi ja lääkärit pitää mahdollisuuksia hyvinä (miehen spermassa vikaa, mutta julkisella puolella halusivat, että keskenmenon jälkeen yritämme luomua vielä hetken ennen uutta ICSIä, joka tehty yksityisellä).

Silti raahaan mukanani sitä kamalaa tuskaa siitä, että KOSKAAn en enää saa imettää, kantaa, silittää... joo en viitsi edes kirjoittaa enempää. Saan ihan kamalan paniiikin.



Nyt meillä PAS menossa ja tosiaankin tunne on sellainen, että ei uskalla edes kuvitella, mitä plussa tarkoittaisi.



Sori sekavaa, mutta ymmärrän siis täysin, mitä tarkoitat. Mun psykiatrikin katsoi kummissaan, että eihän kukaan ole kai niin sanonut, ettette enää koskaan voi saada toista lasta (vaikka tämän ICSI-lapsen keskenmenossa menetimmekin). Eli ettei pitäisi sitä murehtia, vaikkei kukaan voi tietystikään raskautta toiselle luvata.



Voimia sinulle ja uskoa toiveisiin!

meillä myös yksi luomulapsi ja yli kaksi vuotta toisen tuloksetonta yritystä nyt takana. Julkisella ollaan hoidoissa (turhaa odotusta jo vuosi) ja olen jo selaillut yksityisten nettisivuja. Yksityiselle siirtymistä on jarruttanut se, ettei kotikaupungista löydy klinikkaa. Ollaan selittämättömiä, miehellä sekä mulla kaikki ilm. ok, tosin endo epäily on alkanut kalvaa meikäläistä.



Ensi viikolla on follikkeliultra ja seuraavalla viikolla eka inssi luomukiertoon, jollei ovis tapahdu sunnuntaina. Olen yrittänyt jo henkisesti varautua siihenkin.



Mies yrittää koko ajan vakuutella, että hoidotkaan ei ole vielä alkanut, mutta tie julkisella puolella on ollut niin vaikea, etten luota heihin enää yhtään, joten olisi varmasti aika siirtyä yksityiselle. Sieltä varmasti saisi asianmukaista kohtelua. Yritän nyt päästä endosta ensin selville, jospa vaikka julkinen puoli yllättäisi ja tutkisi asian.



Tuntuu ettei kukaan ymmärrä miten pahalta voi tuntua. Vertaistukea saa onneksi täältä, muualta en ole sitä saanutkaan.



Tsemppiä teille kummallekin!!

Meillekin lääkärit sanovat, että on hyvät mahdollisuudet tulla raskaaksi ja mm. tämän takia eivät suostu siirtämään kuin yhden alkion kerrallaan. (taustaa: 1. IVF + 1. PAS plussa ja keskenmeno, 2. PAS negaa, 2. IVF plussaa ja vauva, toisen lapsen yritystä verkkaisella aikataululla nyt syksystä 2004, 1xIVF ja 3xPAS, kaikki negaa).



Ensimmäinen hoitokierros olikin uskomaton, kun tulin neljästä yrityksestä 3 kertaa raskaaksi. Vaikka vauva siis syntyikin vain viimeisestä kerrasta, niin saldohan oli yrityksiin nähden loistava. Tämä toinen kierros onkin ollut sitten niin takkuinen, että usko on mennyt. En vaan jotenkin enää jaksa uskoa siihen, että vielä joskus tulisin raskaaksi ja uusi vauva syntyisi. Siltikään en osaa enkä pysty luovuttamaan!!

Meillä ei siis vielä plussaa ikinä koko elämässä. Mutta nyt vasta aloitellaan ensimmäistä hoitoa, ICSI ehkä viikolla 20. Mutta tuntuu vaan niin epärealistiselta, että MINÄ saisin tehdä positiivisen raskaustestin. Ja että MINUN mahassani kasvaisi ihan oikea vauva. Kun vauvaa ei alkanut vuoden yrityksen jälkeen kuulumaan, en ollut jotenkin yhtään yllättynyt; jos jokin voi mennä pieleen, niin se menee pieleen. Ainahan minulle on käynyt niin. En ole siis vielä potenut mitään äärettömän suurta tuskaakaan lapsettomuudestamme johtuen, koska jotenkin koen, että tämähän on minun tuuriani, mitäs tästä... :(

Mutta pahalta on tuntunut ja itketty on, mutta uskon, että jollakin toisella on varmasti ollut raskaampaakin.



Sekavat on ajatukset, kun odottelen menkkoja alkavaksi, että voisin aloittaa sumut...

Meillä lasta toivottu jo pitkästi kolmatta vuotta ilman plussan plussaa:( Dg selittämätön lapsettomuus ja helmikuussa tehtiin eka hormoniavusteinen inssi, ei tulosta. Eilen tehtiin hormoniavusteinen inssi toistamiseen. Tosi pessimistisesti suhtaudun raskautumismahdollisuuksiini, tuntuu että kun ei kerran natsaa niin tuskin siihen asiaan muutosta tulee näillä hoidoillakaan, koko ajan on vaan tunne, että jokin on perin juurin pielessä eikä meille koskaan synny omaa lasta.. Raskauden mahdollisuus tuntuu tosi kaukaiselta ajatukselta, aivan kuin se ei koskisi meitä ollenkaan.

Meillä yritystä takana kohta 2 vuotta, ilman plussan plussaa. Nyt takana ensimmäinen IVF, josta tuli ihanat kaksi viivaa testiin. Veritestikin näytti positiivista torstaina. Mutta vuoto alkoi, joten kesken on menossa.



Tuntuu että toivo on ihan mennyt, ensin olin ihan varma ettei alkio tule kiinnittymään (suojauskeino ihan varmasti) ja sitten kun se ihme kyllä kiinnittyi (oli ns. huono alkio, vain yksi siirrettiin) niin ei osannut olla edes onnellinen kun jotenkin pelkäsi ettei kaikki mene hyvin. Eikä mennytkään, ja nyt tuntuu ettei meille koskaan lasta tule. Jos raskaus alkaa niin kesken menee, en tiedä haluanko edes uutta hoitokierrosta enää, kun se on niin hemmetin pitkä ja henkisesti mielettömän rankka, ja seuraavassa hoidossa pelkäisin niin kauheasti että alkiot on taas huonoja ja että keskenmeno tulee jos alkio kiinnittyy. Viimeiset kaksi kuukautta on olleet niin tuskaa, että normaali elämä on ihan jäänyt jonnekin ja tuntuu että pelkkää paniikkia ja pelkoa ja pettymystä vain ollut.



Eihän näin pitäisi ajatella, varsinkin kun yleensä olen tosi optimistinen joka asiassa. Tässä vaan ei positiivinen ajattelu pysy mukana, tuntuu niin utopistiselta että meillä joskus olisi vauva. Lähipiirin vauvauutiset tuntuu niin pahalta että kohta erakoidun kaikista kavereistakin. Mies yrittää valaa toivoa että kyllä meillä on hyvät mahikset onnistua, mutta mun on vaan niin vaikea uskoa siihen. Tuntuu että olis helpompi vain luovuttaa ja elää normaalisti sillä periaatteella että olemme loppuelämämme kahdestaan.



Joten tunteenne ovat tuttuja, ja on ihanaa että täältä saa vertaistukea, kun kukaan muu ei ymmärrä. Vannoin että jos joku tulee sanomaan että " ainahan ihmeitä tapahtuu" tai että " kyllä se vauva tulee kun on sen aika" tai vastaavaa, niin lyön sitä ihmistä ihan varmasti. Tiedän että tälläiseen tilanteeseen on vaikea sanoa mitään jos ei ole koskaan itse kokenut, mutta on sitten mieluummin turpa kiinni ja kuuntelee kun laukoo kliseitä.



Sainpas purettua... toivon sydämestäni että teillä kaikilla hoidot onnistuu, ja jos joku sanoo että ensimmäisellä yrityskierrolla alkuun saatu vauva on yhtä toivottu kuin monen vuoden hoidoilla, niin uskallan väittää että se on täyttä p**kaa.



-Possukka, vielä rv 4+4

Mitä useammat ei-toivotut kuukautiset takana, sitä heikommaksi muuttuu usko raskauteen ylipäätään. Ei mene päivääkään etten miettisi asiaa. Että miltä tuntuu kokea alkuraskauden pahoinvointia, sitä miten maha pikkuhiljaa kasvaa, vauva potkii, jne. Ja miltä tuntuu synnyttää. Jääkö tuo kaikki kokematta? Saanko ikinä edes nähdä kahta viivaa raskaustestissä? Olenko täysin naurettava ja itsekäs ihminen, kun kaipaan sitä niin kovasti että itkettää? Tärkeintähän lapsen hankinnassa on lapsi eikä raskaus. Tietysti kaipaan myös sitä vastasyntyneisyysaikaa, joka usein ymmärtääkseni adoptiolapsen kanssa jää kokematta. Sitä kun vauva on ihan mitättömän pieni rääpäle eikä ole törmännyt vielä mihinkään maailman pahuuteen ja katselee tuorein silmin kaikkea. Meidän oma vauvamme.



Koetan kertoa itselleni joka päivä, että raskaus ja biologinen oma lapsi ei ole maailman tärkein juttu. Että en ole yhtään sen vähemmän arvokas ihminen jos en saa biologisia lapsia. Taidan kuitenkin olla vielä alkutaipaleella tällä itsesuggestion tiellä...

omenakuu:

ja sitten jotenkin poden salaa syyllisyyttä siitä että tää ei muka onnistu koska en usko sen onnistuvan... Toisaalta, ehkä se on myös suojautumiskeino, kun ei tavallaan anna itsensä haaveilla raskaudesta ei pety niin paljoa. enemmänkin tuntuu aina menkkojen alkaessa että jaapa-jaa, niinpä tietenkin...

Tätä minäkin olen miettinyt. Meillä on yksi iui-lapsi, mutta toista onkin sitten yritetty neljän inssin verran, nyt menossa eka ivf ja usko raskautumiseen on aika heikko, tai oli ainakin noiden inssien aikaan. Nyt kun on ivf menossa, toivo vähän yrittää nostella päätään.

Tyhmäähän se on, mutta oon minäkin miettinyt, onko tää raskautuminen tällä kertaa niin paljon vaikeampaa sen takia, kun ei itsekään siihen usko. Esikoista tehdessä kun olin ihan positiivisella mielellä ja heti ekasta hoidosta onnisti. Jostain kyllä luin ihanan lohduttavasti, että alkionsiirron jälkeen raskaus joko alkaa tai ei ala, eikä kumpaankaan vaihtoehtoon voi itse vaikuttaa. Eli pitäisi jaksaa ajatella, että se raskaus alkaa, jos on alkaakseen, toivoin sitä tai en. :) Tsemppiä kaikille!!

Että ihminen, joka ei ole kokenut lapsettomuutta, ei voi millin milliä käsittää, miltä se tuntuu. Vaikka kuinka yrittäisi kuvitella sitä tunnetta, niin ei ikinä.

Kaverini väittää tietävänsä. Hänellä oli kuukautiskierto sekaisin. Clomit oli jo hommattu, mutta ei siis syöty. Muutama kuukausi yritystä takana. Tärppi. Toinen tuli toisella yrittämällä. Kolmas vahingossa. Kaikki neljän vuoden sisällä.

Kaverini tokaisee minulle, kun seuraan heidän vilskettään, että " oletko varma, että haluat niihin hoitoihin? Heh heh, oliko huono vitsi?" Ja naurua päälle. Tai vilkkaita lapsia katsellessaan: " Kuka tekee vapaaehtoisesti lapsia?"

Jos oikeasti tietää, mitä lapsettomuuden kokeminen on, ei ikimaailmassa heittäisi siitä mitään vitsiä kenellekään, jos ei ole 100% ihmisen huumorintajusta. Ja vaikka itsekin melkoisen humoristista sorttia olenkin, niin tämä on asia, josta vitsiä en pysty vääntämään. Toki jostain gynenkaiveluista tai spermanäytteistä miehen kanssa, mutta ei siitä, että kuka lapsia tahtoo, kun ne on niin villejä.

Useasti olen ajatellut muuttavani ulkomaille, kun olen kuullut jonkun vauvauutisen. Kyllä se niin kovasti välillä koskee.

Yritetään Possukka vielä pitää peukkuja. db

Meille kaikille. Vaikka kyllä tässä tällä hetkellä ollaan niin alamaissa kun vain voi olla. Mutta todellakin onneksi on tämä paikka, jossa vertaistukea saa. Yritetään jaksaa!