Rakkaudesta ja riskin ottamisesta
Kumpaa koulukuntaa olet, sitä joka uskoo, että rakkauden vuoksi pitää uskaltaa ylittää rajoja, koittaa taistella sen eteen, pitää uskaltaa sanoa se ääneen, ottaa riski ettet saa vastarakkautta, mutta ainakin sitten tiedät sen? Vai sitä, joka ajattelee, että pitää tietää koska luovuttaa?
Mulla on nyt hankala tilanne. Seurustelin puolisen vuotta ihanan miehen kanssa, joka suhde sitten kuitenkin yhteisestä päätöksestä lopetettiin vuosi sitten, itse olin siinä hieman aloitteellisempi. Mies on tosi hieno ihminen, mutta jotenkin se suhde tuntui kuitenkin silloin jotenkin näköalattomalta.
Nyt olen tajunnut, tai en tiedä mitä muuta tämä voisi olla, mutta taidan rakastaa sitä miestä. Tässä ollaan pari päivää kevyesti viestitelty, hän on kysellyt mun miestilannetta ja muita kuulumisia, ja sitten rohkenin ehdottaa näkemistä. Hän sanoi, että nyt pitää vähän miettiä. Aloin heti perua, että jos tuntuu jotenkin huonolta ajatukselta niin voi sanoa. Sitten hän sanoi, että hän on nyt tapaillut jotain uutta, sen takia epäröi.
Mies kuulostaa tuon perusteella varmaan ihan sialta, mutta kun ei ole. Luulen, että kyseessä on tosiaan ihan tuore, muutaman kerran tapaaminen, koska tiedän, että parisuhteessa mies ei pettäisi eikä suunnittelisi mitään tapaamisia muiden naisten kanssa. Toisaalta koen, että mun pitäisi nyt jättää mies rauhaan ja jatkamaan tätä uutta tapailuaan. Toisaalta joku osa minussa huutaa, että kerro ihan viimeistään nyt sille, mitä tunnet, ennen kuin se suhde syvenee! En tietenkään halua rikkoa kenenkään parisuhdetta, mutta kyllä mä tulkitsen niin, että suhteesta ei ole vielä kysymys, mutta mies epäröi, haluaako tätä orastavaa juttua heittää hukkaan, mutta kuitenkin harkitsee sitä... Jos hänellä ei ole tunteita minua kohtaan, niin sittenhän se tulisi selväksi, mutta nyt en tiedä sitä.
Luovutan jumalauta aina kaikessa. Luovutin miehen suhteen liian aikaisin, nytkö luovutan sen suhteen, mitä meistä voisi tulla, jos miehelläkin on tunteita mua kohtaan, mutta kumpikaan ei saa sitä sanottua?!
Jumalauta kun sattuu....... :(
Kommentit (4)
Vierailija kirjoitti:
No jos et näe itseäsi yhdessä sen miehen kanssa, niin ei se siitä miksikään muutu, vaikka rakastatkin.
Puoli vuotta on kyllä lyhyt aika tietää, haluaako tehdä toisen kanssa juttuja, muuttaa yhteen jne. Sillei ehkä hankala tilanne.
Minun seurustelukumppanini halusi juuri erota, koska hän ei nähnyt sitä, että muuttaisimme yhteen. Vaikka rakkautta olikin.
Nyt ne syyt eivät enää tunnu ylitsepääsemättömiltä (voi toki olla että olen muistot romantisoinut eikä siitä tälläkään kertaa tulisi mitään - en voi tietää). Ei ne oikein silloinkaan, me vaan ajauduttiin lopettamaan se. Ehkä silloin ajatteli niinkin, että jos näin helposti molemmat on valmiit antamaan periksi, niin se on jo syy sinällään lopettaa. Ihmisenä se on kuitenkin niin ainutlaatuinen, että en ole toista hänen jälkeen kohdannut, joka olisi herättänyt mussa samanlaisia tunteita.
Mielessä seilaa koko ajan, että pitäisi kertoa, ehkä se muuttaisi jotain, ehkä hän on se, jonka perään tulet haikailemaan loppuelämäsi. Ja heti perään, että älä kerro, että jos hän oikeasti mut haluaisi eikä sitä toista, niin ehdotukseni näkemisestä olisi jo saanut hänen suostumaan, säilytä edes itsekunnioituksesi...
Olen hei pahoillani sun tilanteesta myös. :(
ap
Oisko sulla ketään oikeassa elämässä joka pystyisi auttamaan, sellainen joka tuntisi sinut ja nää kuviot. Tosi vaikea täältä auttaa, kun ei tiedetä oikeasti enempää eroon johtaneista syistä (näköalattomuus?) ja muistakaan tilanteista.
No jos et näe itseäsi yhdessä sen miehen kanssa, niin ei se siitä miksikään muutu, vaikka rakastatkin.
Puoli vuotta on kyllä lyhyt aika tietää, haluaako tehdä toisen kanssa juttuja, muuttaa yhteen jne. Sillei ehkä hankala tilanne.
Minun seurustelukumppanini halusi juuri erota, koska hän ei nähnyt sitä, että muuttaisimme yhteen. Vaikka rakkautta olikin.