Miten kestätte murkun ilkeyden?

Murrosikä on lasten kanssa pahin. Menee heittämällä ohi uhmaiän hankaluuksista.

up...

Kiehtova ketju. Meidän esiteini on ollut lapsesta asti sellainen raivopää kotona, että mietityttää mitä tästä vielä tulee. Koulussa on sentään kiltti, että parempi näin päin. Hyvä lukea näitä kokemuksia, jotta olisin sitten parin vuoden päästä edes millin valmistautunut tulevaan.

Minä olin nuorena samanlainen. Tässä selitys sille, miksi minulla oli koko ajan niin paha olla. En väitä, että poikasi olisi samanlainen tai samassa tilanteessa, mutta toivottavasti tämä soisi edes jonkinlaisen käsityksen siitä, minkälaisista asioista pojallasi voisi olla kyse.

- Inhosin sitä, miten en ollut äidilleni ihminen, vaan murkku. Tuohan on siis ensinnäkin aivan helvetin ärsyttävä sana, mutta se ei riittänyt, että tuo sana oli minun ärsyttämisekseni keksitty, vaan sitä piti vielä hokeakin koko ajan. "Hei murkut nyt kotiin sieltä", "älä nyt rupea minulle murkkuilemaan", "kyllä minäkin muistan niiltä ajoilta, kun itse olin murkku"... Minua kutsuttiin omalla nimelläni vain silloin, kun minulle huudettiin. Muulloin olin pelkkä murkku. En tajua, miksi se oli niin tarpeellista koko ajan hokea sitä, että olen kasvamassa aikuiseksi ja elimistössäni vallitsee hormonien epätasapaino? Koska sitähän sana "murrosikäinen" tarkoittaa.

- Minua kohtaan oltiin ennakkoluuloisia. Koko ajan oletettiin, että olisin pahanteossa. Aina kun jotain tapahtui, minä olin ensimmäinen ja ainoa epäilty syylliseksi. Oli ihan kamalaa, kun olin kuitenkin tosi kiltti ihminen. En koskaan kokeillut tupakkaa tai alkoholia, en koskaan ottanut osaa vandalismiin, en riekkunut epäasiallisesti enkä mitään sellaisia. Ei minua rangaistukset pelottaneet, tiesin ettei äitini rankaisisi minua siitä, jos kertaalleen erehtyisin ryhmäpaineen alaisena tekemään jotain tyhmää. Äitini oli todella ymmärtäväinen sellaisia kommelluksia kohtaan. Minusta vain tuntui todella pahalta ja turvattomalta, kun oma äitini ei tuntenut minua sen vertaa, että olisi tiennyt minun olevan sellainen kiltti tassukka.

- Minua kiusattiin koulussa ja kotona oli paha olla, mutta kukaan ei tehnyt mitään. Minun puolellani ei ollut ketään. Tunsin oloni yksinäiseksi. Jos yritin puhua äitini kanssa mistään, hän aina joko vähätteli, nauroi, ylireagoi tai käänsi asian niin, että vika olisikin minussa. Ja jos hän jossain asiassa kuunteli huoleni loppuun asti, niin hänellä oli heti vastaus valmiina, "tee näin niin sillä ongelmat ratkeaa ja nyt menen pois luotasi omien hommieni pariin". Ratkaisut ovat tärkeitä, mutta hän ei tarjonnut lohdutusta, myötätuntoa, ei ns. kuulevaa korvaa, jotka nekin ovat tärkeitä (koska ne murkutkin ovat ihmisiä ja heillä on sosiaalisia tarpeita).

-  Sanoja on kiva käyttää. Olen aina ollut verbaalisesti lahjakas ja haukkumaletkautukset ovat kielenkäytössä oma alalajinsa. Olen aina saanut suunnatonta nautintoa luovasta, vivahteikkaasta kielestä, ja haukkuminen on oivallinen temmellyskenttä innokkaille kielenkäyttäjille. Positiivisiakin asioita voi ilmaista hauskan kuuloisesti, mutta monet asiani olivat siinä elämäntilanteessa huonosti, joten nimenomaan ikävänsävyiset letkautukset olivat luonnollisen tuntuinen tapa purkaa turhautumista niistä asioista, joille puolustuskyvytön alaikäinen ei mahda mitään. Nykyään minulla on elämässäni kaikki hyvin, joten ilkeät sanat eivät enää tuo minulle suurempaa tyydytystä kuin mukavat sanat. Nykyään siis keskityn mieluummin mukavien asioiden kirjavaan ilmaisuun, varsinkin kun olen tullut teinivuosieni jälkeen tullut oppineeksi, että toiset ottavat sellaiset sanat paljon vakavammin, eivätkä tajua, että minulle ne ovat lähinnä vain vitsi.

- En vain tykännyt siitä, millainen ihminen äitini oli. Hän oli teennäinen, hän esitti ja veti kulisseja, hän petti lupauksiaan, hän pakotti minut tekemään asioita joita en ollut valmis kohtaamaan yksin, hän oli epäreilu, hän ei ottanut minua tosissaan, hän loukkasi tunteitani, hän nolasi minut ystävieni edessä, lista jatkuu loputtomiin. Toisin sanoen hän siis oli aivan samanlainen, virheellinen ihminen, kuin kaikki muutkin. Se oli minulle kova pudotus lapsuudenkuvitelmista, joiden mukaan äiti oli paras ja täydellinen. Aina lapsena oli pitänyt mennä äidin mukaan, koska "äiti tietää parhaiten". Piti totella äitiä, koska "äiti on aikuinen". Äitiin piti luottaa, koska "äiti osaa". Asiat olivat niin kuin olivat, koska "äiti sanoo niin". Sitten sainkin huomata, että äitini oli kaikkien näiden vuosien ajan valehdellut minulle. Hän oli (varmaankin tahattomasti) esittäytynyt edessäni täydellisenä ihmisenä, mutta sainkin tietää, ettei hän ollut sellainen. Se pisti maailmankuvani uusiksi. Olin pettynyt, peloissani ja eksyksissä, "tällaisenko epäpätevän ihmisen olen antanut ohjata minua kuin aivotonta marionettia"? Kaikki äidissä alkoi ärsyttää minua, koska hänen koko olemuksensa muistutti minua tästä vääristymästä. En kestänyt katsoa häntä, enkä voinut ajatella häntä tuntematta sitä epämääröistä tunnetta, joka tuntui pelolta ja hämmennykseltä, mutta tuli ulos samoin kuin viha.