Moraalinen kysymys: Onko oikein toivoa lähiomaisen kuolemaa?

Miksi ei olisi, jos vanhus itsekin jo toivoo kuolemaa? Oma isäni oli vanha, sairas ja kivulias ja toivoi kuolemaa. Mielessäni toivoin joka aamu, että kunpa isä olisi yöllä kuollut nukkuessaan. Ihan niin armollisesti ei käynyt, mutta kun kuoli, olin lähinnä kiitollinen. Miksi ihmisen elämää pitäisi pitkittää tarpeettomasti? Olen sitä mieltä, että vanhoja, monisairaita ihmisiä ei pitäisi enää yrittääkään pelastaa elämälle vaan antaa kuoleman tulla luonnollisesti.

Äitini alkaa myös olla tilanteessa, jossa kuolema on tervetullut ja hän on jo monta kertaa maininnutkin, että on ihan valmis lähtemään. Siinä vaiheessa kun ihmisellä ei ole enää mitään mistä hän nauttii, hän ei odota eikä toivo mitään, kuolema on ystävä. Mitä iloa ihmisellä on elämässä, jos hän ei esim. pääse liikkumaan, ulkoilemaan, ei voi tehdä oikeastaan mitään, telkkari, lehdet, kirjat, radio, musiikki ei kiinnosta enää? Ruoka ei maistu miltään, kahvikaan ei houkuta. Ikätoverit ovat kuolleet, nuoremmat eivät ymmärrä eikä heidän kanssaan voi muistella menneitä. Päätä huimaa, välillä on ummetusta, välillä ripulia, kipujakin on. Tietää, että kunto vain huononee ja pelkää, että joutuu sairaalasänkyyn ehkä pitkäksikin aikaa toisten hoidettavaksi.

Minä kannatan eutanasiaakin, tiukin ehdoin.

Kiitos kommentista, 1. Minäkin kannatan eutanasiaa, lähinnä koska työssäni olen nähnyt niin paljon inhimillistä tuskaa ja kärsimystä. Tiukoin ehdoin kuten sinäkin.

Tämä läheiseni syö hyvin, kahvi maistuu yms., mutta elämä on niin kapea ja turvattomuus niin suuri, ettei hän koe elävänsä oikeaa elämää. On vieläpä luonteeltaankin depressiivinen, mikä korostuu sairauden edetessä, pelkää tukehtumista jne. Järki pelaa vielä hyvin, mutta fyysinen kunto ei anna mahdollisuutta mihinkään.

Läheisen ihmisen kärsimys on vain lisännyt tätä toivettani että jokainen saisi kuolla arvokkaasti, pelkään sitä jos hän kokee kipua ja kuolema pitkittyy tuskallisesti.

Kokemuksia ja mielipiteitä kaipaan, koska näitä ei voi aina ääneen sanoa..vaikka kysymys on mielestäni juuri rakastamisesta ja välittämisestä.ap

Jaa-a, ei sitten ole ajateltu muita keinoa lievittää omaisen alakuloa? Ja mitenkä ajattelit, että hänen kuolemansa TOIVOMINEN auttaa häntä? Että kuolee varmemmin kun minä niin kovasti toivon?

Mites olis vierelläkulkeminen, kuunteleminen, lohduttaminen? Ymmärrätkö sympaattisuuden ja empaattisuuden eron? Symppis ihminen on kuin sinä: eläydyt läheisesi mielentilaan ja menet hänen kanssaan sinne kuopan pohjalle itkemään, ootte molemmat jumissa. Empaattinen ihminen taas on siellä ylhäällä kuopan reunalla ja koettaa heittää kuopan pohjalla olevalle apukeinoja päästä sieltä ylös.

Kyllä, vanhuus on joistain asioista luopumista. Vanhana ei ole yhtä terve ja itsenäinen kuin nuorena. Mutta vanhuus on osa elämää. Oman heikkoutensa ja tarvitsevuutensa hyväksyminen voi olla toisille hankalampaa. Mutta mieti ihan oikeasti, mitä voisit tehdä, miten voisit olla empaattinen ihminen.

Moraalinen kysymyshän tuo joo on. Mutta sinun ajattelutapa lähtee sinusta itsestäsi ja sinun itsekkyydestäsi. Sinä toivot koska sinä rakastat ja sinä säälit. Itsekkääösti hyppäät sinne läheisesi kuoppaan märehtimään hänen kanssaan. Niin, se on helpompaa kuin ihan oikea auttaminen.

On ja toivonkin.

Jos toivot sitä säästääksesi rakastasi kivuilta/ nöyryyttävältä kuoleman odottamiselta sänkyyn

lääkittynä niin tietenkin on Ok ja armollistakin.

Jos toivot sitä jotta perintösi ei kuluisi hoitomaksuihin / haluaisit jo päästä käsiksi perintöösi / Et enää joutuisi käymään häntä katsomassa / joutaisi jo tuokin tuosta kuolla pois - niin silloin ajatuksesi on moraalisesti täysin kelvoton!

ja suurin osa vanhenevista ihmisistä myös sanoo sen ääneen, että toivovat itse, etteivät joudu makaamaan vihanneksena / suurissa kivuissa vaan pääsevät pois kun elämä on tullut täyteen.

Kolmonen, se empaattisuus ja sun auttamishalu ei enää tietyssä vaiheessa riitä. Kerropa konkreettisia keinoja, joilla auttaa elämänhalunsa menettänyttä vanhusta. Mun appi on toivonut kuolemaa 10 v, mutta edelleen kitkuttaa. Toivon joka päivä hänen kuolemaansa, kuten hän itsekin.

Vierailija kirjoitti:

Jaa-a, ei sitten ole ajateltu muita keinoa lievittää omaisen alakuloa? Ja mitenkä ajattelit, että hänen kuolemansa TOIVOMINEN auttaa häntä? Että kuolee varmemmin kun minä niin kovasti toivon?

Mites olis vierelläkulkeminen, kuunteleminen, lohduttaminen? Ymmärrätkö sympaattisuuden ja empaattisuuden eron? Symppis ihminen on kuin sinä: eläydyt läheisesi mielentilaan ja menet hänen kanssaan sinne kuopan pohjalle itkemään, ootte molemmat jumissa. Empaattinen ihminen taas on siellä ylhäällä kuopan reunalla ja koettaa heittää kuopan pohjalla olevalle apukeinoja päästä sieltä ylös.

Kyllä, vanhuus on joistain asioista luopumista. Vanhana ei ole yhtä terve ja itsenäinen kuin nuorena. Mutta vanhuus on osa elämää. Oman heikkoutensa ja tarvitsevuutensa hyväksyminen voi olla toisille hankalampaa. Mutta mieti ihan oikeasti, mitä voisit tehdä, miten voisit olla empaattinen ihminen.

Moraalinen kysymyshän tuo joo on. Mutta sinun ajattelutapa lähtee sinusta itsestäsi ja sinun itsekkyydestäsi. Sinä toivot koska sinä rakastat ja sinä säälit. Itsekkääösti hyppäät sinne läheisesi kuoppaan märehtimään hänen kanssaan. Niin, se on helpompaa kuin ihan oikea auttaminen.

Itsekkyydestä?????? Jos on kyse esim. yli 90-vuotiaasta ihmisestä, jonka kaikki tutut ikätoverit ovat jo kuolleet, vointi ei ole häävi jne, niin ei hän itse eikä kukaan muukaan saa nähdä kuolemaa helpotuksena? Vaikka yrittäisi miten empaattisesti vetää toista kuopastaan, joskus täytyy myös pystyä kunnioittamaan hänen tunteitaan, olipa niistä samaa mieltä tai ei. 

Niin, ja kerropa muutama konkreettinen esimerkki, miten itse olet auttanut vastaavissa tilanteissa olevia ihmisiä niin, että he ovat oikeasti hyötyneet siitä. Ja kerro myös, miten he ovat hyötyneet. Siis konkreettisia esimerkkejä siitäkin.

Empaattinen ihminen haluaa tuossa tilanteessa empaattisuudellaan lähinnä helpottaa omaa oloaan. Kun hän käy vähän juttelemassa kivoja ja piristäviä juttuja kuolemaa toivovalle vanhukselle, hän tuntee tehneensä uroteon ja saa tuntea itsensä hyväksi ihmiseksi. Se on paha, joka toivoo läheisensä kuolemaa. Kas kun ei vedetä tähän jotain JumalaJeesus-hommaa mukaan.

Tietenkään se toivominen ei mitään auta, mutta saa sitä silti toivoa kuolemaa siihen valmiille ihmisille. Mikä ihmeen itseisarvo se hengissä pysytteleminen on? Nuorella ihmisellä tietysti on ihan eri tilanne, vaikka elämänhalu olisi tyystin mennyttä, se voi palautua ja elämästä tulla vielä oikeinkin hyvää, mutta sairaalla vanhuksella ei ole toivoa tulevaisuuden suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Kolmonen, se empaattisuus ja sun auttamishalu ei enää tietyssä vaiheessa riitä. Kerropa konkreettisia keinoja, joilla auttaa elämänhalunsa menettänyttä vanhusta. Mun appi on toivonut kuolemaa 10 v, mutta edelleen kitkuttaa. Toivon joka päivä hänen kuolemaansa, kuten hän itsekin.

Ehkä se läheiselle on hankalampaa kuin ns. ammattiauttajalle. Mä oon sosionomi ja oon työskennellyt vanhustenhuollossa ja pari sijaisuutta diakonian puolella myös. Konkreettinen keino: istu viereen tai kahvikkupin äärelle. Kysy mitä kuuluu. Kuuntele. Ole myötätuntoinen, älä vähättele koettua kipua ja pahaa mieltä. Mutta älä ahdistu itse. Jos henkilö on sellainen, jolle kosketus ei ole epämukavaa, ota kiinni kädestä tai hartioista. Kosketuksella on uskomaton voima. Kiinnitä vahnuksen huomio muihin asioihin. Kysele vaikka lapsuudesta ja nuoruudesta, muistele mukavia asioita. Katsokaa vaikka valokuvia, kysele tarinoita valokuvien takaa. Ole oikeasti kiinnostunut. Miettikää yhdesssä, mistä asioista ihminen on elämässään nauttinut, ja miettikää voiko niitä vielä jollain tapaa toteuttaa. Hyvä ruoka, kylmä olut, konjakkinaukku? Kunnon pannukahvit ja täytekakku? Laulaminen, musiikki? Onko ollut eläinihmisiä, voisiko koirakaveri tms. vierailla? Mä kerran järjestin hevosen vanhainkodille, ja kärrättiin sänkypotilaitakin pihalle sitä tervehtimään. Siinä vanhojen hevosmiesten silmät loisti. Ja myöhemmin kuulin, että oli illalla riittänyt monella juttua hevosiin liittyen, sotamuistojakin, mutta ihan muitakin juttuja lapsuuden heinäpelloilta jne.  Sitten oon vieny vanhoja esineitä vanhusten luo ja ollaan mietitty niiden tarkoitusta, leipähöylä, keritsimet, mitä nyt onkaan ollut.

Niin. Minä hoidan tämän läheisen kaikki asiat. Kaupat, apteekit, pankkiasiat yms. Perintöä ei ole tulossa ja vaikka olisi ( ei ole!), ajatus sen " kyttäämisestä" on absurdi. Minä en ole tämän keskiössä, tietenkään, vaan se etten halua hänelle kärsimystä. Tiedän että jos hän voisi, antaisi kuoleman tulla. Apuni hänelle on jokapäiväistä ja vaikka se on minullekin vaikeaa, kuten sanoin, hänen vointinsa on se pääasia. Hieman kyyniseltä kuulostivat muutamat kommentit. En toivo itselleni helpompaa oloa vaan hänelle! Tuntematta tapausta ei voi ulkopuolinen sanoa onko keinoja alakuloon yms.käytetty. On. Se miten sairas ihminen ne vastaan ottaa, on toinen asia. Se mitä voin tehdä on olla läsnä, auttaa, ja helpottaa hänen taivaltaan. Itsekkyys omasta murheestani on toissijainen. Ap

Vierailija kirjoitti:

Jaa-a, ei sitten ole ajateltu muita keinoa lievittää omaisen alakuloa? Ja mitenkä ajattelit, että hänen kuolemansa TOIVOMINEN auttaa häntä? Että kuolee varmemmin kun minä niin kovasti toivon?

Mites olis vierelläkulkeminen, kuunteleminen, lohduttaminen? Ymmärrätkö sympaattisuuden ja empaattisuuden eron? Symppis ihminen on kuin sinä: eläydyt läheisesi mielentilaan ja menet hänen kanssaan sinne kuopan pohjalle itkemään, ootte molemmat jumissa. Empaattinen ihminen taas on siellä ylhäällä kuopan reunalla ja koettaa heittää kuopan pohjalla olevalle apukeinoja päästä sieltä ylös.

Kyllä, vanhuus on joistain asioista luopumista. Vanhana ei ole yhtä terve ja itsenäinen kuin nuorena. Mutta vanhuus on osa elämää. Oman heikkoutensa ja tarvitsevuutensa hyväksyminen voi olla toisille hankalampaa. Mutta mieti ihan oikeasti, mitä voisit tehdä, miten voisit olla empaattinen ihminen.

Moraalinen kysymyshän tuo joo on. Mutta sinun ajattelutapa lähtee sinusta itsestäsi ja sinun itsekkyydestäsi. Sinä toivot koska sinä rakastat ja sinä säälit. Itsekkääösti hyppäät sinne läheisesi kuoppaan märehtimään hänen kanssaan. Niin, se on helpompaa kuin ihan oikea auttaminen.

Mites siinä tilanteessa, kun ehdottamasi toiminta ei auta enää? Kun vanhus on oikeasti niin väsynyt elämään, ettei halua enää elää. Järki pelaa siinä määrin, että vanhus ymmärtää tilanteen menevän aina vaan  huonompaan suuntaan. Ei ole voimia eikä kiinnostusta mihinkään. Kaikki on koettu ja nähty. Ystävät ja puoliso kuolleet. Lapsilla ja lapsenlapsilla omat menot. Vanhus ei halua olla taakka eikä joutua kokonaan toisten autettavaksi. Vanhus ei halua omaisten vierailevan vain velvollisuudesta. Vierailuista tulee raskaita, kun vanhuksella luonnollisesti ei ole muuta kerrottavaa kuin onko vatsa toiminut ja onko kipuja tänään. Muiden asiat eivät jaksa kiinnostaa, saattavat jopa aiheuttaa ärsytystä ja masennusta.

Minusta ei ole väärin toivoa toisen kuolemaa, jos hän itsekin toivoo sitä. Joskus se on helpotus, eniten vanhukselle itselleen.

Ps. Alan ammattilaisena ( tässä tilanteessa olen se lähiomainen), tiedän empaattisuuden ja sympaattisuuden eron 😊.

Tottakai suojelen itseäni enkä ryve hänen voinnissaan. Näen vain hänen hiipumisensa ja epätoivon ja helpotan sitä niillä keinoilla mitä voin, pyyteettömästi. Mitään keskustelevaa tyyppiä hän ei ole koskaan ollut. Ap

Ja mitäkö hyötyä noista on ollut? Vaikka se, että on ollut muutakin ajateltavaa kuin se oma kipu ja sairaus. Parempi mieli, paremmat yöunet, parempi yksi päivä juuri siinä elämässä. Ja ei, mun empaattisen motiivi ei ole oman omantunnon rauhoittaminen. Kyllä, tää on työtä ja saan tästä palkkaa. Mutta olen tälle alalle hakeutunut koska tykkään ihmisistä.

Ja vaikka oon ollut siis myös diakonina, niin en ikinä en koskaan ole tuputtanut Jeesusta kenellekään. Jos ihminen kaipaa hengellisistä asioista juttelua ja rukousta, niin silloin niin tein. Mutta se oli AINA ihmisestä itsestään lähtöistä, ei minusta. Toisia ihmisiä rukous auttaa ja lohduttaa.

Kyllä joissakin tapauksissa läheisen kuolema voi olla myös helpotus kaikille, jos elämä on ollut kovin tuskallista ja vaikeaa ja hermoja raastavaa ja aiheuttanut suurta stressiä ja huolta omaisille. Se ei tarkoita, etteikö samalla olisi myös surullista ja etteikö siihen liittyisi haikeutta ja kaipuuta myös. Tämän kyllä tietävät kaikki vaikeasti sairaiden läheiset.

Kiitos pääosin ihanista, kannustavista vastauksistanne. Voimia kaikille ❤ . Ap