Lue keskustelun säännöt.
Olen tässä jo useamman vuoden tukenut ja auttanut
31.01.2017 |
Aikuistuvaa nuortani, on jo täysi-ikäinen. Olen auttanut konkreettisesti ja henkisesti, kuunnellut ja kannustanut, järjestellyt ulkipuolisia tahoja auttamaan. Itse vaan ei saa mitään aikaiseksi, koulu jäi kesken ja mihinkään ei tartu, vaikla kaikki järjestetty, että pääsisi eteenpäin elämässä. Valittaa vaan surkeuttaan. Hyviäkin hetkiä on toki. Ongellma on vaan nyt se, etten enää jaksaisi auttaa. Olen aivan loppu, ollut jo monta kertaa ja nyt ihan totaalisesti. En vaan jaksa, kaikki voimat menny jatkuvien pettymysten ja loputtoman yrittämisen vuoksi. Mitäs nyt teen? Koen velvollisuudekseni äitinä olla aina tukena ja säälin lastani. Mutta olen loppu.
Kommentit (10)
Mulla kaksi vuotta samaa, mutta ei ole oma lapsi. Nyt alan ymmärtää miksi vanhemmat ovat jättäneet vähän oman onnensa nojaan. Tuo todella vie kaikki voimat. Ja kun en tiedä millainen tuo perhe oli lapsuudessa, niin koko ajan mietin, että mikä mahtaa olla syytä ja mikä seurausta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan eri mieltä ekan vastaajan kanssa.
Lastasi ei auta muu kuin tough love, tieto siitä, että elämä ja vastuu siitä on hänen omissa käsissään.
Ei äiti voi aina olla kantamassa tai pelastamassa, jossain vaiheessa aikuisen ihmisen on vaan otettava itseään niskasta kiinni.
Ap, jos se ei näytä onnistuvan, älä ryntää väliin. Anna lentää, tai ainakin räpiköidä, omilla siivillään. Napanuora poikki.
Usko tai älä, mutta se on teille molemmille paras ratkaisu.
Vierailija kirjoitti:
Ihan eri mieltä ekan vastaajan kanssa.
Lastasi ei auta muu kuin tough love, tieto siitä, että elämä ja vastuu siitä on hänen omissa käsissään.
Ei äiti voi aina olla kantamassa tai pelastamassa, jossain vaiheessa aikuisen ihmisen on vaan otettava itseään niskasta kiinni.
Ap, jos se ei näytä onnistuvan, älä ryntää väliin. Anna lentää, tai ainakin räpiköidä, omilla siivillään. Napanuora poikki.
Usko tai älä, mutta se on teille molemmille paras ratkaisu.
Kunpa asiat olisivatkin noin helppoja, mutta toista se on kun on saanut harvinaisen paskat kortit kätösiinsä eikä asiat menekään kuin Stömsössä. Turha silloin tulla saarnaamaan mistään vastuusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan eri mieltä ekan vastaajan kanssa.
Lastasi ei auta muu kuin tough love, tieto siitä, että elämä ja vastuu siitä on hänen omissa käsissään.
Ei äiti voi aina olla kantamassa tai pelastamassa, jossain vaiheessa aikuisen ihmisen on vaan otettava itseään niskasta kiinni.
Ap, jos se ei näytä onnistuvan, älä ryntää väliin. Anna lentää, tai ainakin räpiköidä, omilla siivillään. Napanuora poikki.
Usko tai älä, mutta se on teille molemmille paras ratkaisu.Kunpa asiat olisivatkin noin helppoja, mutta toista se on kun on saanut harvinaisen paskat kortit kätösiinsä eikä asiat menekään kuin Stömsössä. Turha silloin tulla saarnaamaan mistään vastuusta.
Vaikuttaako AP sellaiselta että näin olisi käynyt? Ei vaikuta.
Olen samaa mieltä viesti nro kolmosen kanssa. Ihmisen pitää ymmärtää että vastuu omasta onnesta on kunkin oman vaikutusvallan alaisena. Lapsesi on pakko olla jonkin aikaa yksin, ehkä jopa pari vuotta, ja tuot sitten itsesi pikkuhiljaa hänen elämäänsä takaisin. Suomen sosiaalinen turvaverkko hoitaa.
Tämä on se lopputulos, kun ei ole lapsena ja nuorena tarvinnut ponnistella vaan kaikki on tullut valmiina. Nauti nyt kasvatuksesi hedelmästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hei ap,
Tilanteesi on varmasti monimutkainen. Kuitenkin kaikessa auttamisessa (kuten koko elämässä) on myös rajat. Jos koet auttaneesi yli rajojesi ja enemmän kuin voit, teet hallaa teille kummallekin. Et voi auttaa toisia jos laiminlyöt oman hyvinvointisi. Mikä auttaisi sinua laittamaan terveet rajat? Tarkoitus ei ole laittaa välejä poikki vaan nimenomaan löytää kohtuus. On myls syytä tiedostaa, miksi autat liikaa? Onko kyse omalta kohdaltasi riippuvuuskäyttäytymisestä tai esim. jonkin syyllisyyden takia toimimisesta? Näitä asioita miettiäksesi voit hakeutua keskusteluavun pariin. Jos lapsesi on ns normaali aikuinen eikä esim. pitkäaikaissairas tai vammainen, on sinun syytä myös tukea häntä terveeseen erillistymis- ja aikuistumisprosesssiin, jonka liiallinen auttaminen estää ja tukehduttaa. On teidän molempien etu, että asia pystytään rajaamaan järkeviin mittoihin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan eri mieltä ekan vastaajan kanssa.
Lastasi ei auta muu kuin tough love, tieto siitä, että elämä ja vastuu siitä on hänen omissa käsissään.
Ei äiti voi aina olla kantamassa tai pelastamassa, jossain vaiheessa aikuisen ihmisen on vaan otettava itseään niskasta kiinni.
Ap, jos se ei näytä onnistuvan, älä ryntää väliin. Anna lentää, tai ainakin räpiköidä, omilla siivillään. Napanuora poikki.
Usko tai älä, mutta se on teille molemmille paras ratkaisu.Kunpa asiat olisivatkin noin helppoja, mutta toista se on kun on saanut harvinaisen paskat kortit kätösiinsä eikä asiat menekään kuin Stömsössä. Turha silloin tulla saarnaamaan mistään vastuusta.
Ilmeisesti ap:n lapsi ei ole koskaan edes yrittänyt selvitä omillaan. Vastuu se on jokaisen otettava, ei auta tulla itkemään korteista, ei tänne kukaan oikeasti ole kultalusikka persiissä syntynyt.
Tuota sinun kommenttiasi kuulee huomattavan usein juuri niiltä, jotka eivät koskaan ole mitään tehneet, eivätkä aiokaan, kun on ne huonot lähtökohdat. Helpompi on jäädä naamalleen makaamaan kuin punnertaa itsensä pystyyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä on se lopputulos, kun ei ole lapsena ja nuorena tarvinnut ponnistella vaan kaikki on tullut valmiina. Nauti nyt kasvatuksesi hedelmästä.
Vai niin. Kaksi muuta lastamme ovat ahkeria ja yritteliäitä, päässeet elämässä pitkällä ja hoitaneet loistavasti asiansa. Aina ei ole kyse vain kasvatuksesta.
KirkkoSisko kirjoitti:
hei ap,
Tilanteesi on varmasti monimutkainen. Kuitenkin kaikessa auttamisessa (kuten koko elämässä) on myös rajat. Jos koet auttaneesi yli rajojesi ja enemmän kuin voit, teet hallaa teille kummallekin. Et voi auttaa toisia jos laiminlyöt oman hyvinvointisi. Mikä auttaisi sinua laittamaan terveet rajat? Tarkoitus ei ole laittaa välejä poikki vaan nimenomaan löytää kohtuus. On myls syytä tiedostaa, miksi autat liikaa? Onko kyse omalta kohdaltasi riippuvuuskäyttäytymisestä tai esim. jonkin syyllisyyden takia toimimisesta? Näitä asioita miettiäksesi voit hakeutua keskusteluavun pariin. Jos lapsesi on ns normaali aikuinen eikä esim. pitkäaikaissairas tai vammainen, on sinun syytä myös tukea häntä terveeseen erillistymis- ja aikuistumisprosesssiin, jonka liiallinen auttaminen estää ja tukehduttaa. On teidän molempien etu, että asia pystytään rajaamaan järkeviin mittoihin
Tärkeitä näkökohtia. Itse olen kyllä enemmän se, joka yritän enemmän erillisyyttä, siis en tuppaudu enkä kysele, annan elää omaa elämää. Järjestin oman asunnon ja en pyytele käymään, tietää että saa tulla kun haluaa. En siis itse sido itseeni vaan lapsi pyytää ja tarvitsee, vaatii, vaikea kääntää selkää. Haluaisin itse vapautua tästä, ilomielin. Toivoisin että hän kykenisi elämään täysin itsenäisesti kuten muutkin lapsemme.
Hyvä että et ole hylännyt lastasi. Hänellä ei vain näytä olevan onni myötä. Ei se hänen vikansa ole.