Pystyttekö oikeasti keskustelemaan oikeista tunteistanne?

En pysty enkä halua, koska en näe mitään tarvetta keskustella tunteistani.

En osaa. Tai no parille kaulaisemmalle kaverille kyllä, mutta en esim niille joista välitän.

Yritän olla rehellinen itselleni ja muille, mutta monissa tilanteissa olisi liian kiusallista ja outoa ruveta keskustelemaan oikeista tunteistaan. Ja ei niistä saa itsekään oikein selvää.

Ne on yksityisasiani, enkä niistä muiden kanssa keskustele. Ihmisten kanssa puhun vain asioista. Jos joku toisen tekeminen aiheuttaa minulle esim. ikäviä tunteita, en sittenkään puhu tunteistani vaan siitä miten toivon toimintaa muutettavan.

Yleensä pystyn. Miehelleni pystyn puhumaan aina kaikesta. Noloista ja vaikeistakin tunteista.

Itselleni olen opetellut. Ja terapeuttinen. Ystävillek7n, mulle esim Tykkämisen osoitukset, sydämet ym on vaikeita kavereiden kesken

Miehelle ja bestikselle, mies hänkin, kyllä. Molemmille pystyn olemaan rehellinen asiassa kuin asiassa. Muiden kanssa sitten jutellaan diipaadaipaa, mun asiat muille kuulu.

En

Pystyn, mutta vain aviomiehelleni. Nelisen kuukautta sitten alkoi yöimetyksistä johtuva univelka painaa niin paljon että olisi tehnyt mieli tappaa mies, jotta sais vaan olla rauhassa ja nukkua ilman mitään jokapäiväistä nalkutusta ja sekasortoa. Mies oli ollut kamalan negatiivinen siitä lähtien kun tultiin vauvan kanssa sairaalasta kotiin, kertoi sitten että ressas et jos käy samallaviisteen kun eksän kanssa että joutuu hoitamaan vauvaa yöt ja käymään kahdessa työssä samalla, kun akka jättää laskut maksamatta vaikka toisin oli sovittu. Sitten lähtee lätkimään vauvan kanssa ja miehelle jää isot velat talosta ja sekin lähtee vasaran alle.

En ole mikään masentunut tms mielenterveysongelmainen ihminen ja vauva oli silloin jo 9kk ikäinen ja tajusin kyllä että ne ajatukset on ihan univelasta johtuvia, ei minun omia oikeita ajatuksia. Jos ei olis pystyny puhumaan, niin mikähän mun olon sitten olis parantanu, joku terapia?? Ehhei! En minä sellasiin usko ja huumorintaju on muutenkin senverran musta, että johan ne sulkis laitokseen jos menis kertomaan että mitä kaikkea sitä ajattelee yön pimeinä tunteina🤣 Mutta joo, ei ole viitsinyt muille kertoa, koska mies minut parhaiten kuitenkin tuntee ja mehän tässä liitossa ollaan se toistemme tuki ja turva. Kaikenlaisia tunteita sitä tuleekin pintaan äitiyden myötä, kiitos univelan! Juu ja ei; minun kaltaiset ei tee perhesurmia, niitä tekee juuri ne heikot henkilöt, jotka eivät osaa puhua tunteistaan muualla kun terapiassa ja sitten loppujen lopuks sekään ei auta🤡

En tiedä. Ystävättären kanssa kyllä aika rehellisesti. Lisäksi koitan kirjoittaa fiiliksistäni rehellisesti.

Mutta tunteideni kohteelle en osaa. En ole sanonut kenellekään miehelle rakkaudesta mitään lähes koskaan. Teininä minulla oli joku etänettijuttu ja silloin "poikaystävä" pakotti minut puhelimessa sanomaan, että rakastan häntä tai hän jättää minut. Olimme siis varhaisteinejä. En ole varmaan sen jälkeen sanonut sitä oikeasti kenellekään miehelle.

Jos joku alkaa puhun vakavista aiheista niin heitän kaiken usein vitsiksi ennen kuin olen varma että toinen on ihan tosissaan. Ja silti varmaan liikaa mietin mitä puhun ja koitan pitää jotain imagoa yllä.