Miehen työmatkailu rajoittaa elämistäni.

Jätä tekemättä?

Vierailija kirjoitti:

Jätä tekemättä?

Mitä jätän tekemättä?

Etkö saa pestyä hampaita ja otettua maitopurkkia kaapista, kun mies ei ole kotona vaan työmatkalla? 

No osa niistä arkirutiineista, joista sun on vaikea suoriutua. Vedä lonkkaa. Jatka sit kun huvittaa. 

Vierailija kirjoitti:

Etkö saa pestyä hampaita ja otettua maitopurkkia kaapista, kun mies ei ole kotona vaan työmatkalla? 

Jotakin sinne päin. En saa syötyä, enkä lähdettyä omiin harrastuksiin ennen kuin on taas normaali rytmi ja järjestys. Teen vaan ihan pakolliset jutut ja muuten jään odottamaan arjen normalisoitumista. Kuulostaa omituiselta mutta ikäänkuin jämähdän jotenkin.

Minä minä minä minä MINÄÄÄ!

Vierailija kirjoitti:

Ei siinä mitään, saa matkustaa työn takia mutta silti tämä on kovin vaikeaa puolisolle. Mun on vaikea suoriutua omista arkipuuhistani kun arki eri rullaaakaan totutun kuvion mukaisesti niinä ajankohtina kuin mies on poissa.

Miten olette tällaisen ongelman ratkaisseet te, joilla on reissaava puoliso?

Tuntuu, että multa on ihan veto pois ja on tavattoman vaikea suoriutua yhtään mistään. Olen ollut niin rutiinien kantama jotenkin. Nyt kun niitä ei ole, olen hukassa.

Minä kyllästyin juuri tuohon. Erohan siitä tuli ja minun toivomuksestani.

Nyt menee paremmin. Jaksan puuhailla aamusta iltaan ja jopa yöhön. :)

Teen kolmivuorotyötä. Toki ei se kaikille sovi.

Mun vaimo oli samanlainen märisijä kun oli esikoisen kanssa hoitovapaalla. Oli katkera kun kävin kerran kuussa Tukholmassa työmatkalla eli aamulennolla sinne ja illalla takaisin. Oli sitten kauhean rankkaa "olla yksin" koko päivä.

Nyt se on taas töissä ja se olen minä joka joustaa päiväkotihakujen kanssa kun rouvalla on työjuttuja.

Mulla käy vähän samoin, arki muuttuu tahmeaksi tervaksi, mutta kohdallani kyse ei ole rutiinin puutteesta vaan silkasta ikävästä ja kaipuusta (olemme miehen työn vuoksi enemmän erillämme kuin yhdessä). Tavallaan "masennun", vaikka toki käyn töissä ja harrastuksissa sekä huolehdin itsestäni ja arki pyörii kyllä. Mutta ikävä kulkee matkassa energiasyöppönä ja tavallaan vähän lamaannuttaa. Vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole vastaavaa kokenut. Minulla on kyllä oma elämä, mutta ikävää ja toisen kaipuuta se ei poista.

Tyypillinen naislapsi. Tarvitset kädestäpitelijää?

Mitenkä ollaan selvitty? No ihan laittamalla se arki sujumaan. 3 lasta, 2 koiraa, okt remppoineen ja työ.  Mulla on ollut parhaimmillaan yli 100 matkapäivää vuodessa, mies on ollut myöhemmin kaksi puolivuotisjaksoa työreissulla, käyden kotona 1,5-2 kk välein.  Pärjäsimme ihan ok. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla käy vähän samoin, arki muuttuu tahmeaksi tervaksi, mutta kohdallani kyse ei ole rutiinin puutteesta vaan silkasta ikävästä ja kaipuusta (olemme miehen työn vuoksi enemmän erillämme kuin yhdessä). Tavallaan "masennun", vaikka toki käyn töissä ja harrastuksissa sekä huolehdin itsestäni ja arki pyörii kyllä. Mutta ikävä kulkee matkassa energiasyöppönä ja tavallaan vähän lamaannuttaa. Vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole vastaavaa kokenut. Minulla on kyllä oma elämä, mutta ikävää ja toisen kaipuuta se ei poista.

Ikävä se kai on minullakin pohjimmiltani mutta tänne avauduin tästä tekemisen tahmeudesta. Mietin, että miten ihmeessä pääsisin sellaiseen olotilaan, että ikään kuin vain jatkaisin omaa elämää riippumatta siitä onko toinen arkikuvioissa mukana vai ei. Ehkä se on mahdotonta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etkö saa pestyä hampaita ja otettua maitopurkkia kaapista, kun mies ei ole kotona vaan työmatkalla? 

Jotakin sinne päin. En saa syötyä, enkä lähdettyä omiin harrastuksiin ennen kuin on taas normaali rytmi ja järjestys. Teen vaan ihan pakolliset jutut ja muuten jään odottamaan arjen normalisoitumista. Kuulostaa omituiselta mutta ikäänkuin jämähdän jotenkin.

Oletko sinä käynyt teraupetin puheilla tästä? Ei kuulosta ihan normaalilta.

Vierailija kirjoitti:

Mun vaimo oli samanlainen märisijä kun oli esikoisen kanssa hoitovapaalla. Oli katkera kun kävin kerran kuussa Tukholmassa työmatkalla eli aamulennolla sinne ja illalla takaisin. Oli sitten kauhean rankkaa "olla yksin" koko päivä.

Nyt se on taas töissä ja se olen minä joka joustaa päiväkotihakujen kanssa kun rouvalla on työjuttuja.

Nyt ei ole kyse yksistä päivistä vaan viikon parin rupeamista. Se jo vähän tuntuu.

Ikävää, että koit puolison ikävän märisemisenä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etkö saa pestyä hampaita ja otettua maitopurkkia kaapista, kun mies ei ole kotona vaan työmatkalla? 

Jotakin sinne päin. En saa syötyä, enkä lähdettyä omiin harrastuksiin ennen kuin on taas normaali rytmi ja järjestys. Teen vaan ihan pakolliset jutut ja muuten jään odottamaan arjen normalisoitumista. Kuulostaa omituiselta mutta ikäänkuin jämähdän jotenkin.

No on sulla ongelmat.

Meillä on ollut silloin hankalaa kun itse tein vuorotyötä ja mies joutui välillä matkustamaan työn vuoksi. Piti vaivata ystäviä kun lapsi piti saada haettu hoidosta jne. Hakeuduin päivätöihin aika pitkälti näiden ongelmien vuoksi, se taas mahdollisti miehelle enemmän matkustelua.

Meillä 3 lasta ja miehellä ollut aina reissutyö. Mulle se normaali on, että hoidna arjen yksin koska mies on reissussa. Sen mukaisesti suunnittelen menot ja muut. Sitten kun sattuukin niin että mies on poikkeuksellisesti arkena kotona, on tosi helppoa ja rentoa kun hänkin osallistuu esim kotitöihin ja lasten kuljettamisiin.

Ymmärrän täysin mistä puhut Ap!

Monikaan vastaajista ei varmaan ole samassa tilanteessa, joten kovin helppo on ylenkatsoa. Meilläkin viikot on kovin rikkinäisiä, kun mies on usein reissussa 3-4 päivää viikko. Harvoin tiedetään etukäteen onko ma-ke vai mahdollisesti ke-la tai jotain muuta. Kyllä se tekee yhteiselämän suunnittelemisen melko haastavaksi.

Ja kun lasten koulu- ja harrastusrutiinit tuolloin jää mun hoidettavakseni, niin mun on mahdoton harrastaa esim jotain ryhmätreeniä, koska en ikinä tiedä pääsenkö minä päivänä menemään. Ihan kauppareissujenkin suunnittelu vaikeutuu, kun en voi laskea sen varaan että mies kuskaa harrastuksiin sen enempää kuin hoitaa kauppareissuakaan.

Vaikeinta ehkä on juuri se, että koska yhdessä ollaan, pitäs jotenkin yhteistä arkea pyörittää. Kuitenkin suuren osan arjesta oon yksinhuoltaja, mutta tavallaan mulla ei oo sitä yksinhuoltajan vapautta, koska mieskin on otettava huomioon.

Nimim. Työmatkalaisen vaimo eli 3 lapsen " osayksinhuoltaja"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla käy vähän samoin, arki muuttuu tahmeaksi tervaksi, mutta kohdallani kyse ei ole rutiinin puutteesta vaan silkasta ikävästä ja kaipuusta (olemme miehen työn vuoksi enemmän erillämme kuin yhdessä). Tavallaan "masennun", vaikka toki käyn töissä ja harrastuksissa sekä huolehdin itsestäni ja arki pyörii kyllä. Mutta ikävä kulkee matkassa energiasyöppönä ja tavallaan vähän lamaannuttaa. Vaikea selittää ihmiselle, joka ei ole vastaavaa kokenut. Minulla on kyllä oma elämä, mutta ikävää ja toisen kaipuuta se ei poista.

Ikävä se kai on minullakin pohjimmiltani mutta tänne avauduin tästä tekemisen tahmeudesta. Mietin, että miten ihmeessä pääsisin sellaiseen olotilaan, että ikään kuin vain jatkaisin omaa elämää riippumatta siitä onko toinen arkikuvioissa mukana vai ei. Ehkä se on mahdotonta.

Meillä se menee vähän niin, että mun arki ja aikataulut = meidän arki, ja mies siinä (valitettavasti) on vähän vierailijan roolissa, sillä hän on paikalla n. 2 vrk kahden viikon ajanjaksolla.

Itsenäisyys puuttuu!

Olen ollut samassa tilanteessa. Mies viikkoja reissussa. Kouluikäisten kanssa laitoin hommat toimimaan. Kaupat, ruuat, harrastukset, siivoukset. Ehti tulla jo oma rutiini. Taas totuttelua, kun mies tuli kotiin

Nyt mies on työtön. Ja hoitaa ison osan arjesta.

Onko sulla jotain neurologista ongelmaa? En todellakaan tarkoita vi***iluna, mulla itselläni on ADHD ja muutakin epävakautta ja kärsin tosi pahoista aloitekyvyn ongelmista yksin ollessani; vajoan ikään kuin sellaiseen limbotilaan jossa odotan, että joku toinen ihminen tulee paikalle (käytännössä siis mies) jotta persoonani palaa takaisin ja saan taas aikaiseksi.

Ja ennen kuin kukaan huutelee mitään törkeyksiä niin olen hyvin tietoinen ongelmistani ja ratkon niitä terapiassa, tämä vaiva taitaa vain olla vähän vaikeammin ratkottavissa kun kyseessä on neurologinen ongelma (ADHD).