"En tarkoittanut sitä mitä sanoin"...?

No eivät tajua. Minä olen se, joka suututtuneena sanoo mitä hyvänsä. Solvaan, kiroilen, nimitän. Olen superaggressiivinen sanallisesti. Eivät lyönnitkään mihinkään katoa. Muisto jää. Minulla menee täysin kontrolli suuttuessani. En käy käsiksi, mutta sanallisesti annan tulla.

Jälkeenpäin kadun, itken, pyydän anteeksi. Kunnes taas pimahdan. Minulla on vissiin päässä vikaa, en ole koskaan käynyt psykiatrilla. Ei ole varaakaan.

Vihaisena sanon asioita, jotka ovat ihan päinvastoin. Rakastan miestäni, joka on maailman ihanin. Suuttuessani sanon kamalia asioita. Onko mahdollista kasvaa ihmisenä, ettei olisi lyhytpinnainen - ja joka suuttuessaankin säilyttäisi kontrollin? Huudan samalla tavoin kuin se Lahden koulun hermoheikko ope...olenko yhtä burn out.

Vihaisena päässä pyörii vain negatiivisia sanoja. Saattahan sitä sanoa vaikka koiralleen vihaavansa sitä, kun se on repinyt sohvan paskaksi, vaikka oikeasti se rakki olisi sulle rakkainta maailmassa

Toiset sanoo ihan rauhallisenakin asioita joita eivät muka tarkoita. "Päätä särkee, en tarkoittanut sitä." Tätä olen kuunnellut vuosikaudet. Mitähän mies sitten tarkoittaa? Päinvastaistako vai vähän lievempää versiota ilkeistä sanoista? Ei ole vielä koskaan selvinnyt. Kaikki päätyy aina siihen että pitää sääliä häntä päänsärkynsä vuoksi ja osoittaa empatiaa. Aina on myös joku itsestä riippumaton tekijä, joka on syypää näihin epätarkoituksenmukaisiin sanoihin. Vastuunpakoilua se taitaa oikeasti olla.

Verensokeri alhaalla, äkkinäinen väsymys joka laukaisee turhautuneet sanat huulille.

Huonosti nukuttu yö samaten.

Joskin jos jotain sanoo jotain on jo hampaankolossa mikä sitten pirskahtaa esiin.

Miksi ihmiset ei ota asioita puheeksi siinä vaiheessa kun niistä voisi vielä puhua, vaan antaa asioitten kasaantua ja sit yhtäkkiä rajahtää ja haukutaan kaikki lyttyyn. Sit kaikilla on paha mieli tai ainakin se jää mieleen pitkäksi aikaa.