Onko rakastaminen päätös?

Ap jatkaa vielä.

Pitäiskö siis mun jatkaa ja katsoa mitä tämä tuo tullessaan? En oo kertonu tästä miehelle, koska en oo itekkään varma onko tää mun sitoutumispelkoa/ylianalysointia/liikaa kattonu romanttisia sarjoja vai pitäskö mun jättää tämä tähän ennenku menee enää vakavemmaksi.

Vierailija kirjoitti:

En väitä etteikö olisi tunteita häntä kohtaan, mutta jos vertaan eksäni ja minun tunnetason yhteyttä, ei päästä samalle tasolle. Ja eksän kanssa tiedettiin jo ekasta tapaamisesta että tässä on sitä jotain. Tulevaisuuden toiveet ja elämän arvot eksän kanssa niin erilaiset, että erottiin.

Tulevaisuuden kuvat, haaveet, perhearvot, elämäntapa, seksi, fyysinen viehätys, arki ym tän nykysen kanssa menee ihan yhteen ja oikeestaan kaikki muu paitsi että en löydä sitä diipeintä yhteyttä.

Tarviiko sitä edes löytyä?

Mielestäni tiedät jo vastauksen.

Tuskin kukaan osaa jatkaa toisen lausetta puolen vuoden jälkeen, ei siis sovi kriteeriksi. Ja tunsitte exänne kanssa tavatessanne heti, että tässä on sitä jotain... on kuitenkin ex nykyään, eli ei sekään kerro suhteen lopputuloksesta. En itsekään salamarakastunut omaan mieheeni, mutta olen nykyään äärimmäisen onnellinen hänen kanssaan, seurustelun alussa ajattelin, ettei tämä nyt huonokaan ole ja vasta ajan myötä yhteys löytyi. Nyt en vaihtaisi missään nimessä.

Suhteet ovat aina erilaisia, joten ihan ensin sinun pitää lopettaa nykyisen vertaaminen entiseen. Seuraavaksi mieti, oletko onnellinen tämän nykyisen kanssa. Toimivan suhteen edellytys on, että molemmat ovat onnellisia toisen kanssa. Enkä tarkoita, että pitäisi olla aina auvoista ja ihanaa, vaan vastoinkäymisetkin kuuluvat elämään.

Monilla on tv:n ja kirjojen ym. pohjalta aivan liian ruusuinen käsitys rakkaudesta ja parisuhteesta, joten he eivät koskaan saavuta kuvitelmansa mukaista rakkautta. Todellisuudessa kun elämä on suurelta osin sitä "harmaata  arkea". Todellista rakkautta on, että tahtoo jakaa toisen kanssa sen arjen kaikkine sävyineen. Joskus on ihanaa ja auvoista, joskus toinen on sietämätön. Kun oikein toista rakastaa, selviää noista ääripäistä ja kaikesta niiden välillä, koska tahtoo olla toisen kanssa. Vihkikaavassa ei turhaan kysytä tahtomisesta, sillä rakkaus ei yksin riitä jos ei ole tahtoa ja toisinpäin. Siispä kysymys: Tahdotko jakaa elämäsi tämän miehen kanssa?

Epävarmuus kuuluu asiaan parisuhteessa ja jokaiselle tulee hetkiä, jolloin on epävarma suhteen toimivuudesta. Näin tapahtuu ihan pitkän avioliitonkin aikana, saati sitten alkuvaiheessa. Lisäksi, jos olet nuori, voi olla ettet muutenkaan ihan vielä tiedä, mitä elämältä haluat. Mieti siis rauhassa, mutta älä ylianalysoi. Miehenkin kanssa kannattaa keskustella etenkin sitoutumiseen liittyvistä asioista. Tärkeintä on, että löydät vaihtoehdon, joka tuntuu sinusta oikealta. 

Kiitos vastauksista! Paransi oloa ja selkiytti, että ei se salamarakkaus kerro kestävyydestä, jota juuri haen ja kaipaan. Olen tosi ihastunut mieheen mutta se mulle tavallinen järjenmenetys ja 24/7 haaveilu jäänyt. Liekö aikuisuutta vai realismia.

Olisi kyllä hullua jättää tähän, koska mies olisi niin hyvä aviomies ja isä (tällä tuntemuksella). Arvostaa ja kunnioittaa minua tavalla jota en oo vielä kokenut tai tiennyt että joku voi tommonen olla. Jospa sen nyt itselle soisi.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Suhteet ovat aina erilaisia, joten ihan ensin sinun pitää lopettaa nykyisen vertaaminen entiseen. Seuraavaksi mieti, oletko onnellinen tämän nykyisen kanssa. Toimivan suhteen edellytys on, että molemmat ovat onnellisia toisen kanssa. Enkä tarkoita, että pitäisi olla aina auvoista ja ihanaa, vaan vastoinkäymisetkin kuuluvat elämään.

Monilla on tv:n ja kirjojen ym. pohjalta aivan liian ruusuinen käsitys rakkaudesta ja parisuhteesta, joten he eivät koskaan saavuta kuvitelmansa mukaista rakkautta. Todellisuudessa kun elämä on suurelta osin sitä "harmaata  arkea". Todellista rakkautta on, että tahtoo jakaa toisen kanssa sen arjen kaikkine sävyineen. Joskus on ihanaa ja auvoista, joskus toinen on sietämätön. Kun oikein toista rakastaa, selviää noista ääripäistä ja kaikesta niiden välillä, koska tahtoo olla toisen kanssa. Vihkikaavassa ei turhaan kysytä tahtomisesta, sillä rakkaus ei yksin riitä jos ei ole tahtoa ja toisinpäin. Siispä kysymys: Tahdotko jakaa elämäsi tämän miehen kanssa?

Voin sanoa olevani onnellinen. Nytkun miettii niin tuskin oon ikinä ollut näin onnellinen. Alkaa tuo biologinen kello olla siinä vaiheessa että perheen haluaisin perustaa, niin ehkä siksi nämä asiat nousevat niin pinnalle.

Allekirjoitan täysin tuon ruusuisen kuvan rakkaudesta. Sopii mulle kuin nenä päähän. Oon ollut aina tommonen haaveilija ja palavan rakkauden etsijä. Lukenut paljon.

Olen nuori aikuinen ja teoriassa tiedän nuo kaikki asiat että pelkkä rakkaus ei riitä, mutta tahtoo nuo tunteet vallata vielä pään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kiitos vastauksista! Paransi oloa ja selkiytti, että ei se salamarakkaus kerro kestävyydestä, jota juuri haen ja kaipaan. Olen tosi ihastunut mieheen mutta se mulle tavallinen järjenmenetys ja 24/7 haaveilu jäänyt. Liekö aikuisuutta vai realismia.

Olisi kyllä hullua jättää tähän, koska mies olisi niin hyvä aviomies ja isä (tällä tuntemuksella). Arvostaa ja kunnioittaa minua tavalla jota en oo vielä kokenut tai tiennyt että joku voi tommonen olla. Jospa sen nyt itselle soisi.

Ap

Hienoa, että kommenteista oli apua! Lisään vielä omasta (ja tuttavapiirin) kokemuksesta, että kuvaamasi järjenmenetys-rakkaus on usein vain rakastumisen/ihastumisen huumaa ja sammuu kun on aikansa leimunnut. Todellinen rakkaus kehittyy usein ajan kanssa, kun "kasvetaan yhteen" elämänkumppaneina. Aito rakkaus on ennen kaikkea kestävää kumppanuutta, ei niinkään vaaleanpunaista pilvissä leijailua. Rakastumisen huuma voi toki myös muuttua aidoksi rakkaudeksi, mutta useimmiten huuman mentyä ohi, se myös sammuu. Rakkaus taasen voi syttyä hitaasti, mutta "palaa" sitten kestävämmin 

15 vuoden avioliiton kokemuksella sanoisin, että mies on hyvä, jos et tunne fyysistä vastenmielisyyttä häntä kohtaan, kunnioitat häntä, hänen seurassaan on kivaa, hän kunnioittaa sinua myös ja haluaa sitoutua sinuun.

Se on kyllä tärkeää, että tuntee fyysistä vetovoimaa omaa kumppaniaan kohtaan. Ja että pystyy kunnioittamaan.

Vierailija kirjoitti:

Tuskin kukaan osaa jatkaa toisen lausetta puolen vuoden jälkeen, ei siis sovi kriteeriksi.

Olen tavannut kaksi naista, joiden lauseita osasin päättää jo ensitapaamisella, ja toisen kanssa seurustelin pitkään. En kuitenkaan romantisoisi tätä ominaisuutta esimerkiksi kutsumalla sitä sielunkumppanuudeksi tai mitään sellaista. Meidän aivomme vain käsittelevät tietoa samalla tavalla ja meillä on paljon samanlaisia kokemuksia. Olihan se kätevää, kun ei tarvinnut selittää asioita toiselle juurta jaksaen, enkä voi kiistää tuon yhteyden viehättävyyttä, mutta en nyt tekisi siitä mitään suhteen edellytystä enkä varsinkaan alkaisi vertailla suhteita keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Suhteet ovat aina erilaisia, joten ihan ensin sinun pitää lopettaa nykyisen vertaaminen entiseen. Seuraavaksi mieti, oletko onnellinen tämän nykyisen kanssa. Toimivan suhteen edellytys on, että molemmat ovat onnellisia toisen kanssa. Enkä tarkoita, että pitäisi olla aina auvoista ja ihanaa, vaan vastoinkäymisetkin kuuluvat elämään.

Monilla on tv:n ja kirjojen ym. pohjalta aivan liian ruusuinen käsitys rakkaudesta ja parisuhteesta, joten he eivät koskaan saavuta kuvitelmansa mukaista rakkautta. Todellisuudessa kun elämä on suurelta osin sitä "harmaata  arkea". Todellista rakkautta on, että tahtoo jakaa toisen kanssa sen arjen kaikkine sävyineen. Joskus on ihanaa ja auvoista, joskus toinen on sietämätön. Kun oikein toista rakastaa, selviää noista ääripäistä ja kaikesta niiden välillä, koska tahtoo olla toisen kanssa. Vihkikaavassa ei turhaan kysytä tahtomisesta, sillä rakkaus ei yksin riitä jos ei ole tahtoa ja toisinpäin. Siispä kysymys: Tahdotko jakaa elämäsi tämän miehen kanssa?

Epävarmuus kuuluu asiaan parisuhteessa ja jokaiselle tulee hetkiä, jolloin on epävarma suhteen toimivuudesta. Näin tapahtuu ihan pitkän avioliitonkin aikana, saati sitten alkuvaiheessa. Lisäksi, jos olet nuori, voi olla ettet muutenkaan ihan vielä tiedä, mitä elämältä haluat. Mieti siis rauhassa, mutta älä ylianalysoi. Miehenkin kanssa kannattaa keskustella etenkin sitoutumiseen liittyvistä asioista. Tärkeintä on, että löydät vaihtoehdon, joka tuntuu sinusta oikealta. 

Mutta mitä ihmeen iloa on olla suhteessa, jossa toinen on välillä sietämätön ja rakkauskin vaatii todellista tahtomista sitä toista kohtaan? Mikä siinä parisuhteilussa on niin mahtavaa, että kestää tuollaista?

AP, olen kanssasi samassa tilanteessa tavallaan. Muutan juuri mieheni kanssa yhteen ja yhteyskin löytyy. En kuitenkaan pääse irti siitä ajatuksesta, kuinka paljon parisuhde oikeasti vie ja vaatii ja miksi sen pitäisi olla jotenkin tavoittelemisen arvoista? Olen tämän miehen kanssa vain koska pidän hänestä. Mutta en siksi, että haluan olla parisuhteessa, Tottakai jatkaisin muuten villiä sinkkuutta, jossa saa matkustaa ja heittäytyä seikkailuihin ja tavata ihania miehiä. Kaikkea ei kai voi saada, mutta toivon etten jää tähän hampaat irvessä sitten, jos toista ei voi edes sietää kunnolla.