Miksi vanhemmat, joilla on niin voimakas yhdistävä side, eroavat?

Ei se lapsi loppujen lopuksi ole kovin kummoinen side. Se, että kaksi ihmistä rakastaa yhteistä lasta, ei takaa vielä rakkautta vanhempien välille. Vanhemmuus säilyy eron jälkeenkin.

Ei lapsi mikään side ole. Lapsen voi saada alulle vaikka ensi tapaamisella jonkun kanssa.

Lapsi muuttaa suhteen. Joskus varmasti side vahvistuu, pariskunnasta tulee perhe. Valitettavan usein käy kuitenkin toisinpäin: puolisot erkanevat toisistaan henkisesti ja muuttuvat yhteistyökumppaneiksi ja jakavat vastuun lapsista. Usein homma ei toimi toivotunlaisesti – jotkut eroavat, jotkut jatkavat huonossa suhteessa.

Vierailija kirjoitti:

Ei se lapsi loppujen lopuksi ole kovin kummoinen side. Se, että kaksi ihmistä rakastaa yhteistä lasta, ei takaa vielä rakkautta vanhempien välille. Vanhemmuus säilyy eron jälkeenkin.

Vanhemmuus ei ole mikään vakio. Jompikumpi voi irtisanoutua vanhemmuudesta koska tahansa mistä syystä tahansa jos huvittaa tai haluttaa. Avioliitto on vahvempi instituutio kuin lapsi, eron saamiseksi joutuu tekemään edes paperityöt ja osituksen.

Itse lapsettomana olen tosiaan kuvitellut lapsen syntymän niin mullistavaksi kokemukseksi, että se olisi pakostakin voimakas side vanhempien välillä. Toki vain jos lapsi on toivottu, niin kuin oletan. Olen tainnut elätellä turhan romanttista näkemystä lapsesta rakkauden täyttymyksenä.

Ap

Mulle se side on kahle. Olisin jo lähtenyt tästä avioliitosta, mutta lapset. Naimisissa 20v ja mies pettänyt useita kertoja. Yrittänyt iskeä mun kavereita. Olen hoitanut lapset lähes yksin, kun mies aina työssä. Raivonnut ja ilkeillyt mulle syyttä. Jos joskus olen sattunut pääsemään viihteelle ystävien kanssa. Kotona noussu jostain paskamyrsky. Aina löytyy joku asia mistä voi huutaa mulle. Tulin liian myöhään, olin liian humalassa (en todellakaan). Ei ole tiskattu, vastasin väärällä äänensävyllä jne.

Vierailija kirjoitti:

Mulle se side on kahle. Olisin jo lähtenyt tästä avioliitosta, mutta lapset. Naimisissa 20v ja mies pettänyt useita kertoja. Yrittänyt iskeä mun kavereita. Olen hoitanut lapset lähes yksin, kun mies aina työssä. Raivonnut ja ilkeillyt mulle syyttä. Jos joskus olen sattunut pääsemään viihteelle ystävien kanssa. Kotona noussu jostain paskamyrsky. Aina löytyy joku asia mistä voi huutaa mulle. Tulin liian myöhään, olin liian humalassa (en todellakaan). Ei ole tiskattu, vastasin väärällä äänensävyllä jne.

Haluatko oikeasti antaa lapsillesi tuon mallin "parisuhteesta"? Toivotko, että oma lapsesi tekisi samoin kuin sinä? 

Rakkaus lapseen ei ole sama kuin  rakkaus lapsen vanhempaan. Nainen yleensä pitää lapset erossa ja eroaa siis vain lasten isästä, ei lapsista. Miehillä ei sitten taas ole samanlaista läheisriippuvuussuhdetta omiin lapsiin. Hän toki välittää lapsistaan muttei travitse heitä jokapäiväiseen elämäänsä. Tämä on parasta kaikkien naisien ymmärtää kun lapsia alkavat tekemään.  

Asiahan on niin että eroa haluaa yleensä nainen. Naisia vaan alkaa kyllästyttää ja lemppaavat miehen pihalle.

Eihän kaikki ihmiset edes rakasta puolisoaan tuossa määrin tai tuolla lailla kun ap kuvaili. Hän sattaa olla joku hauska ihminen, jonka kanssa on kiva panna niin kauan kuin hän myös siivoaa kotona tai on se sama ihminen, joka oli kun tavattiin.

Ei se lapsi sitä muuta, että toisesta tulisi jotenkin ihmeellinen toisen vanhemman silmissä, kun usein käy aika lailla päin vastoin. Ei toinen osallistukaan niin kuin oli luultu tai toiselle on sitten enää "vain" se lapsi, enkä mä niinkään, yää.

Ap:llä on hyvät mahdollisuudet löytää laillaan ajatteleva mies, mutta läheskään kaikille kumppani ei ole niin rakas tai ei olla täysin pyyteettömän epäitsekkäästi liikkeellä suhteessa kumppaniin.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän, että kysymys kuulostaa typerältä, kun avioerot ovat niin yleisiä kuin ovat. Itselläni ei lapsia ole, joten minulla ei ole asiaan omakohtaista perspektiiviä. Olen kuitenkin hiljattain tutustunut mieheen, jolla on yksi lapsi, jonka äidin kanssa hän ei enää ole yhdessä. En nyt ole vielä mitään uusperhettä hänen kanssaan perustamassa, emmekä ole edes puhuneet hänen perheestään paljoakaan.

Minua on vain alkanut vaivata kysymys siitä, miten pariskunta, jolla on niin voimakas yhdistävä side kuin yhteinen lapsi, ovat voineet ajautua erilleen. Eikö lapsen syntymä ole suurin, tai ainakin yksi suurimmista, kokemuksista mitä ihminen voi kokea? Ja sen kokee yhdessä rakastamansa ihmisen kanssa, niin että suhde pakostakin siirtyy aivan uudelle tasolle, kun pariskunnasta tulee perhe. Lapsi on puoliksi äitinsä, puoliksi isänsä geenejä, kornisti sanottuna heidän rakkautensa hedelmä.

Miten tuon valtavan voimakkaan siteen merkitys voi kadota, niin että vanhemmat päätyvätkin eroon? Onko mies, joka on jättänyt lapsensa äidin, tunteeton tai piittaamaton? Ja sama tietysti, jos kyseessä on lapsensa isän jättänyt nainen. Itse vain yritän pohtia, mitä lapsen äidistä eroaminen kertoo tapaamani miehen luonteesta.

Alkoholismi, pettäminen tms. ei asiaan ole vaikuttanut. Mies ei vain lopulta ollut "sen oikean" kanssa, vaikka heillä yhteinen lapsi onkin.

Ei se lapsi välttämättä yhdistä. Lapsettomana et ymmärrä  tätä ja väitän että olet  hakoteillä pahasti. Lapsi on energiasyöppö ainakin ensimmäiset vuodet. Lapsi kaipaa jatkuvaa hoivaa ja huomiota ja suurin osa siitä ajasta jonka pariskunta ennen voikäyttää parisuhteensa vaalimiseen ja yhdessäoloon, menee nyt lapsesta huolehtiessa.  Jos mies on tottunut olemaan huomion keskipiste, hän voi kokea jääneensä paitsioon koska se pieni ihmistaimi vie puolison huomion.  Nainen taas varsinkin äitiyslomalla ja hyvin usein muutenkin hoitaa lapsen lisäksi muutkin kotityöt. Parisuhteen ylläpitoon ja keskinäiseen kanssakäymiseen , tarkoitan tällä muutakin kuin seksiä, jää hyvin vähän aikaan.

Sä olet joko  todella idealistinen tai sinisilmäinen tai sitten koitat tällä kirjoituksellasi provosoida, mutta omalta osaltani väitän että lapsi ei ole mikään voimakkaasti yhdistävä side, päinvastoin. Parisuhteen pitäisi olla se voimakas yhdistävä side, ei lapsen. Lapsi on siihen kiva bonus. Jos parisuhde ei syystä tai toisesta enää toimi, se voi johtua siitä että biologisesti nainen on ohjelmoitu antamaan riittävä huomio lapselle x aikaa lapsen syntymän jälkeen ja miesten on vaikea ymmärtää sitä. Mielestään laiminlyöty mies alkaa kohdella puolisoaan vähemmän mukavasti ja voi vaikka lähteä etsimään uutta naista jolle hän olisi se numero uno, tajuamatta että jos hän lisääntyy seuraavankin kanssa, tapahtuu sama asia.

Summa summarum: lapsi  ei ole mikään valtavan voimakas side kuten väität, vaan todellisuudessa  pahimmillaan erottava tekijä ja rasite parisuhteelle. Se rasite on vaan hyväksyttävä jos aikoo vanhemmaksi. Se "seuraava parisuhteen taso" voi olla se että huomaa olevansa kimpassa aivan väärän ihmisen kanssa.

Äiti, realisti

Vierailija kirjoitti:

Itse lapsettomana olen tosiaan kuvitellut lapsen syntymän niin mullistavaksi kokemukseksi, että se olisi pakostakin voimakas side vanhempien välillä. Toki vain jos lapsi on toivottu, niin kuin oletan. Olen tainnut elätellä turhan romanttista näkemystä lapsesta rakkauden täyttymyksenä.

Ap

Romantiikka lentää viheltäen ikkunasta siinä vaiheessa kun sinappikone tulee taloon. Jos haluat romantiikan säilyvän, älä hanki lasta kumppanin kanssa. Kyllä se elämän mullistaa muttei todellakaan niin kuin kuvittelet. Taidat olla suhteellisen nuori ja kokematon...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse lapsettomana olen tosiaan kuvitellut lapsen syntymän niin mullistavaksi kokemukseksi, että se olisi pakostakin voimakas side vanhempien välillä. Toki vain jos lapsi on toivottu, niin kuin oletan. Olen tainnut elätellä turhan romanttista näkemystä lapsesta rakkauden täyttymyksenä.

Ap

Romantiikka lentää viheltäen ikkunasta siinä vaiheessa kun sinappikone tulee taloon. Jos haluat romantiikan säilyvän, älä hanki lasta kumppanin kanssa. Kyllä se elämän mullistaa muttei todellakaan niin kuin kuvittelet. Taidat olla suhteellisen nuori ja kokematon...

Näin siis epäkypsillä ja tai itsekkäillä ihmisillä, joita suurin osa ihmisistä toki on. Eli joko ap on meitä muita kypsempi, tai sitten naivi.

Lapsen saaminen on tosiaan iso ja mullistava kokemus. Luo todella vahvan siteen: lapsen kanssa. Mun kolme lasta on ihania, ihmeellisiä ja ihan älyttömän rakkaita. Mun tehtävä on suojella ja hoivata.

Lasten isän kanssa jaetaan vanhemmuus erosta huolimatta. Ei lapset ainakaan meidän parisuhdett pelastaneet tai rakkautta meidän välille lisänneet. Outo ajatus. Päin vastoin tuli esiin negatiivisia asioita, joita ei ilman lapsia olisi esille tullut.

Parikymppisenä minäkin olin rakastunut, ja koin tuon tunteen, miten ihana olisi saada lapsi ihmisen kanssa jota rakastan. Onneksi tunnistin itsekin, että siinä tunteessa lapsi oli vain joku symboli ja bonus.

Lapsi halutaan lapsen, ei miehen takia. Jotkut naiset haluaa lapsen jopa miehestä huolimatta.

Ap on naiivi romantikko. Valitettavasti elämä ei ole kuin elokuvissa.

Joillakin asia menee toki aapeen kuvailemalla tavalla.

Lapset todellakin ovat energiasyöppöjä, koko ajan joku vaatii jotakin, ja niihin vaatimuksiin on vastattava.

Itse olen eronnut kahden lapsen äiti. Meillä lapsien, varsinkin kuopuksen, syntymä laukaisi heidän isässään alkoholismin. Hän rakastaa lapsiaan ja olemme erittäin hyvissä väleissä (oli itse asiassa viime yön täällä meillä kun esikoinen pyysi) , vahtii heitä kun pyydän ja pystymme sopimaan asiat. Tiedän, että hän on se elämäni mies, eikä kukaan ikinä tule yltämään samaan. Mutta silti en palaa saman katon alle, koska hän rikkoi luottamuksen niin perinpohjin, eikä hän ole yrittänyt muuttua sen jälkeen.

Tavallaan lapset ovat tekijä joka yhdistää loppuiäksi, mutta silti ei voi olettaa, että heidän takiaan voisi olla loppuelämän yhdessä. Monesti toisesta (naisesta tai miehestä, minustakin varmasti kuoriutui ihan uusi ihminen äitiyden myötä eikä kaikki 100% varmasti ollut positiivista) löytyy ihan uusia puolia lasten myötä ja joko niiden kanssa voi elää, tai sitten ei.

Aapeelle vinkki: vanhemmuudesta ei kannata etukäteen kuvitella mitään, tai suunnitella, koska ne jutut on niitä jokka ylleesä ekana lentää romukoppaan.. :D

Paleodieettini mukaan miehen tehtävä on siittää jälkeläinen ja jatkaa seuraavan naaraan luo. Nyky-yhteiskunta pakottaa normistollaan miehen toimimaan luonnottamasti, eli jäämään hoivaamaan jo siitettyjä lapsiaan sekä elättämään perhettään, joka estää muiden naisten siittämisen. Siitä tekee erityisen vaikeaa se, että evoluutio on kehittänyt lapseen puolustumekanismeja joiden tarkoitus on estää kilpailijoiden tuleminen taistelemaan lapsen resursseista, eli pääosin lapsi pyrkii estämään isänsä ja äitinsä yhdynnät valvomalla, huomionhakuisuudella jne..

Vierailija kirjoitti:

Itse lapsettomana olen tosiaan kuvitellut lapsen syntymän niin mullistavaksi kokemukseksi, että se olisi pakostakin voimakas side vanhempien välillä. Toki vain jos lapsi on toivottu, niin kuin oletan. Olen tainnut elätellä turhan romanttista näkemystä lapsesta rakkauden täyttymyksenä.

Ap

Se on mullistava kokemus ainakin monille, se sitoo yhteen ja lähentää kumppaneita monella tapaa ainakin alkuun. Mutta se ei riitä koko loppuelämäksi eikä edes lapsen aikustumiseen saakka, jos side vanhempien välillä ei ole vahva - lapsiperhearki voi myös erottaa, se ei välttämättä ole kovin auvoista. 

Minä erosin lasteni isästä, kun lapset olivat 9-13-vuotiaita. Siitä huolimatta, että rakastamme molemmat lapsiamme hyvin paljon, ja he ovat meitä yhdistävä tekijä koko loppuelämämme, meidän kahden yhteiselo ei toiminut millään tavalla enää. Sinnittelimme pitkään toimimattomassa liitossa "lasten takia" mikä on ehkä suurin virhe, minkä vanhemmat voivat tehdä ja lapsille suuri karhunpalvelus. Erottuamme kaikki on sujunut paljon paremmin - ex-mieheni on paras ystäväni ja tukeni oikeastaan kaikessa, samoin minä hänen. Lapsilla on paljon helpompaa, ja heillä on kaksi rakastavaa vanhempaa, jotka voivat keskittyä täysin heidän asioihinsa, ja voimme hoitaa heidän asiansa yhteisymmärryksessä ja yhteistuumin. Vanhemmuutemme ja keskinäinen suhteemme (ei, siihen ei liity millään tavalla s... with ex) toimii nyt paljon paremmin.