Jos olisin tiennyt että perheen perustaminen vie kaiken ilon elämästä, en olisi ryhtynyt tähän.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vähän samat fiilikset. Lapset on 8, 10 ja 13. Mikään ei ole kivaa heidän kanssaan, aina joku valittaa tai itkee. Ei ole hoitajia eikä yöksi voi vielä(kään) jättää yksin. Miestä ei perhe tunnu kiinnostavan. Olen niin yksin, ja loukussa.

Sinulla, kuten aloittajallakin, on se ongelma että lapset on tehty väärän ihmisen kanssa.

Ap taisi olla pienen lapsen vanhempi kun tuon julkaisi. Tuskin nykyään enää samat fiilikset, ainakin toivon niin.

Vierailija kirjoitti:

Se ilo palaa elämään sitten kun teini alkaa järkiintyä. 16-17 vuotta...mutta se menee äkkiä, näin jälkikäteen ajatellen :)

Tuossa iässä tyttären kaverit tuovat ilon takaisin isän elämään!

Vierailija kirjoitti:

No ei se ohi ole! Lapset kasvaa ja usko mua, niin aika menee nopeasti!

Tämä. Kuin pikakelauksella.

Eihän täällä olisi kenelläkään sisaruksia jos perheellistymisen jälkeen on muka seksitöntä.

Vierailija kirjoitti:

Se ilo palaa elämään sitten kun teini alkaa järkiintyä. 16-17 vuotta...mutta se menee äkkiä, näin jälkikäteen ajatellen :)

Tuo 16-18 vuotiaana oli meillä ihan pahinta aikaa! Mikään uhmaikä ei vie lähellekään vertoja. Voi sitä huolten määrää.Nyt alkaa vihdoin helpottaa, kun nuori on yli kaksikymppinen ja asuu jo omillaan..

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä. Meillä perheen perustaminen lisäsi elämäniloa ja onnellisuutta satakertaisesti. Miten joku voi ajatella että omat lapset pilaa elämän. Ei pysty ymmärtämään.

Niinpä

Olen myös onnellinen mun lapsista, mutta kyllä silti myös vähän ymmärrän ap:ta. Kyllä tää lapsiperhe-elämä on välillä aikamoista aikatauluttamista ja sekoilua. Nyt ollaan sairasteltu kuukausitolkulla, ja tuntuu että just nyt en vaan jaksa enää yhtään päivää tätä. Koti on sekainen, töitä jonoksi asti ja tässä taas valvotaan kuumepotilaan unta. Kaikki aikataulut meni jälleen uusiksi tämän uusimman taudin takia ja en taas tiedä, miten töistä selviää. Siivous, järjestely, pyykkäys ja kokkaus on ihan loputonta ja mies tsemppaa, mutta ei ilmeisesti kykene enempään. Aivot jumissa metatyöstä.

Tiedän, että tulee parempia päiviä. Mutta onhan tää välillä myös vaan tällaista.

Jotkut meistä tajuavat tuon jo ennen lisääntymiseen ryhtymistä eivätkä siksi astu tuohon ansaan.

Otan osaa.

Näinhän ei "saisi" sanoa, mutta ei se vanhemmuus kaikkia tee onnelliseksi, vaikka siinä ihan onnistuisikin. Omat lapset on terveet ja tietääkseni ihan tyytyväisetkin, mutta silti kaipaan elämääni ennen.

Sehän on elämän parasta aikaa, älä valehtele.

Vierailija kirjoitti:

Harmi, ettet tajunnut aikaisemmin. Mulle kaveri, jolla silloin kaksi pientä lasta, sanoi, että jos et oikeasti halua lapsia, niin älä tee niitä vain sen vuoksi, mitä yhteiskunnan valtavirta tekee.

En tehnyt, ja olen iloinen päätöksestäni.

Ainahan voit lähteä, jos elämä on siitä kiinni.

Tämä, niin tämä. Olen bonusäiti lapselle, jonka äiti meni naimisiin ja teki lapsen koska jotenkin ajatteli, että niin kuuluu tehdä. Perhe-elämä kuulemma pilasi elämän ja vapauden ja niin äiti lähti. Voin kertoa, että on sydäntä särkevää, kun hän kysyy miksi minä jaksan osallistua lasteni elämään ja saan heistä iloa, kun hänen äitinsä ei hänestä saa. 

Siispä: Älä ikinä tee lapsia, jos et ihan itse oikeasti niitä halua. Aina voit lähteä, mutta lapsiin se jättää ikuisen haavan.