Te nuorena toisenne löytäneet parit

Ei ole kaduttanut, mulla oli kuitenkin useampia lyhyitä seurustelusuhteita takana siinä vaiheessa. Samoin miehellä. 19-vuotiaina alettiin seurustella, nyt ollaan 43-vuotiaita ja edelleen onnellisesti yhdessä.

Minä olin 15,mieheni 18v kun alettiin seurustelemaan,yhdessä oltu 25v eikä oo kaduttanut kertaakaan.olen teinistä asti halunnut pysyvän suhteen ja ydinperheen ja sen olen saanutkin mistä olen kiitollinen yhä

Ei ole kaduttanut. 17v ja 19v aloitettiin yhteinen taival, jota nyt 20v takana. Ainoastaan joskus tulee mietittyä, että olisi ehkä hetki kannattanut asua yksin, eikä muuttaa suoraan lapsuuden kodista avoliittoon.

Ei kaduta. Molemmilla oli ollu parin vuoden suhteet jo ennen vaikka olimme nuoria. Minä 19v ja mies 22v. Nyt ollaan oltu jo 15 vuotta yhdessä ja neljäs lapsi tulossa.

Kaikenlaisia kausia tulee ja menee. Ihan kaikenlaisia ajatuksia. Olen oppinut suhtautumaan omiin ajatuksiini niin että niitä tulee ja menee. Loppujen lopuksi tämä elämä on kuitenkin se jonka haluan.

Olen suht nuori vielä, 31 v., mutta takana 14 yhteistä vuotta. Toki joskus on ollut sellaista kaihomielisyyttä, kun on tavallaan jäänyt yksi elämänvaihe välistä, ja on vierestä seurannut esimerkiksi ystävien aikuista sinkkuelämää ja jännittävää deittailua. Itsellä takana ennen miestä vain sellaista teinisäätöä, enkä edes tiedä, minkälaista olisi aikuisen miehen tapailu aikuisena itsevarmana naisena. Varmasti hyvin erilaista, kuin katseiden vaihto bileissä teinipojan kanssa ja omassa teini-iän epävarmuudessa piehtarointi. Mutta koskaan en ole katunut, tai ainakaan ajatellut, että olisin valmis vaihtamaan tämän parisuhteen sinkkuuteen edes väliaikaisesti. Olen pikemminkin pitänyt sitä suurena lahjana ja onnenpotkuna, että olen löytänyt elämänkumppanini jo nuorena. Vakaa parisuhde on tuonut paljon turvallisuutta ja luottamusta tulevaan silloin, kun elämä on muutoin ollut epävarmaa - kun omalle alalle opiskelemaan pääseminen kesti kauan, tai kun työllistyminen oli hankalaa. Ajoittaisesta taloudellisesta epävarmuudesta ja identiteettikriiseilyistäni huolimatta eloni on ollut perusonnellista koko nuoruuteni, koska olen tuntenut olevani hyvin rakastettu ja saanut jakaa tulevaisuudensuunnitelmani jonkun kanssa. Uskon, että vakaan parisuhteen tuoma turva on tuonut minulle enemmän onnea nuoressa aikuisiässäni kuin mitä jännittävät sinkun seikkailut olisivat tuoneet, vaikka varmasti niissäkin on puolensa, sitä en epäile.

Olen nähnyt vierestä niin monta vaikeaa, riitaisaa, onnetonta ja päättynyttä parisuhdetta, että en voisi olla onnellisempi siitä, että löysimme mieheni kanssa toisemme niin nuorina ja olemme päässeet todella helpolla. En usko, että vaihtamalla paranisi, enkä usko, että olen jäänyt mistään paitsi, kun olen ollut yhdessä parisuhteessa koko aikuisikäni.

Onko kukaan pettänyt miestään tai vaimoaan jossain välissä, mutta kuitenkin onnistunut korjaamaan ja säilyttämään pitkän liittonsa?

Itse asiassa ihan pari päivää sitten huomasin että kaipaan sitä jännityksen tunnetta, kun mietit onko joku poika josta olet kiinnostunut, myös kiinnostunut sinusta. Muistan miten yksinäinen olin silloin nuorena ennen seurustelua ja miten kaipasin rakkautta ja hellyyttä, silloin en kiinnittänyt siihen huomiota miten hauskaa tuo metsästys oli. Nyt se joka tapauksessa on ohi. Olen 36 v. Meillä on kaksi lasta ja kaikki periaatteessa hyvin. Täytyy ymmärtää omasta lievästä romantiikan kaipuusta ja tylsistymisestä johtuvat haihatukset. Ymmärtää ja ohittaa ja unohtaa ja keskittyä siihen mitä on. Nämä nyt on näitä.

5

Kyllä sitä joskus saattaa miettiä, että millaista elämä olisi, jos ei oltaisikaan tavattu niin nuorina ja menty naimisiin. Ei kuitenkaan ole kaduttanut kumpaakaan. Olen enemmän kuin kiitollinen, että tässä kävi näin. Tuntuu hyvältä, kun toinen on tuntenut niin kauan ja nähnyt ne omat epävarmimmatkin ajat. Varmasti olemme kumpikin jääneet jostain paitsi, mutta toisaalta olemme myös säästyneet joiltain asioilta (erot yms). Uskon, että lähes jokainen miettii joskus ajatuksissaan millaista elämä olisi, jos olisi valinnut toisin. Oli elämäntilanne mikä tahansa.

No ei todellakaan ole kaduttanut. On menty yhteen 18 vuotiaina oltu yhdessä 28 vuotta.

Onhan tässä ollut välillä vaikeaa ja tylsää, mutta on myös paljon hyvää.

Elämänfilosofiaani ei ylipäätään kuuluu menneiden murehtiminen. Ratkaisut tehdään silloin kun ne ovat ajankohtaisia, typerää niitä on märehtiä sen jälkeen.

Aloimme seurustelemaan, kun olin 15v ja mies 17v. Nelikymppisinä erosimme, koska mies koki olevansa vankilassa ja löysi toisen naisen.

Toivuttuani olen ihan tyytyväinen. Elämä on tuonut paljon hyvää eteen sinkkuna. Erilaista, kuin kuvittelin valmiiksi pedatun elämäni olevan, mutta huomattavasti mielenkiintoisempaa, kuin miehen kanssa yhdessä vanheneminen.

Toisaalta nyt tuntuu helpommalta, että erosimme nuorempana, koska nyt viidenkympin hujakoilla käy tuttavapiirissä melkoinen erobuumi ja itse huokaisen onnesta, että omalla kohdalla se tunnemylläkkä on jo ohi ja uuteen elämään on tottunut.

Kaikkea on mahtunut näihin vuosiin, olimme 16 ja 17 vuotiaita kun aloimme seurustella. Rakkauden ensi huuma on tietysti tavallaan hauskaa aikaa, mutta se ei kestä kovin kauan. Siihen verrattuna se, että vierellä on joku, joka on oikeastaan kasvanut kanssasi ja nähnyt sateet ja auringon paisteet on paljon isompi juttu. Ei ole kaduttanut siis, yhdessä ollaan edelleen yli 40 vuotiaina. Me ei tosin muutettu heti opiskelujen alettua yhteen ihan tarkoituksella. Että ollaan vapaampia tulemaan ja menemään jos siltä tuntuu ja ei tarvitse sitten säätää asumisen ja tavaroiden kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Olen suht nuori vielä, 31 v., mutta takana 14 yhteistä vuotta. Toki joskus on ollut sellaista kaihomielisyyttä, kun on tavallaan jäänyt yksi elämänvaihe välistä, ja on vierestä seurannut esimerkiksi ystävien aikuista sinkkuelämää ja jännittävää deittailua. Itsellä takana ennen miestä vain sellaista teinisäätöä, enkä edes tiedä, minkälaista olisi aikuisen miehen tapailu aikuisena itsevarmana naisena. Varmasti hyvin erilaista, kuin katseiden vaihto bileissä teinipojan kanssa ja omassa teini-iän epävarmuudessa piehtarointi. Mutta koskaan en ole katunut, tai ainakaan ajatellut, että olisin valmis vaihtamaan tämän parisuhteen sinkkuuteen edes väliaikaisesti. Olen pikemminkin pitänyt sitä suurena lahjana ja onnenpotkuna, että olen löytänyt elämänkumppanini jo nuorena. Vakaa parisuhde on tuonut paljon turvallisuutta ja luottamusta tulevaan silloin, kun elämä on muutoin ollut epävarmaa - kun omalle alalle opiskelemaan pääseminen kesti kauan, tai kun työllistyminen oli hankalaa. Ajoittaisesta taloudellisesta epävarmuudesta ja identiteettikriiseilyistäni huolimatta eloni on ollut perusonnellista koko nuoruuteni, koska olen tuntenut olevani hyvin rakastettu ja saanut jakaa tulevaisuudensuunnitelmani jonkun kanssa. Uskon, että vakaan parisuhteen tuoma turva on tuonut minulle enemmän onnea nuoressa aikuisiässäni kuin mitä jännittävät sinkun seikkailut olisivat tuoneet, vaikka varmasti niissäkin on puolensa, sitä en epäile.

Mä olen myös seurannut ystävien "jännittävää deittaulua" vierestä näin aikuisena, enkä kadehdi tippaakaan. Niin kauheeta, että sanoinkin miehelle, että et varmana jätä mua kun en halua noille hulluille tinder-markkinoille. :D 

Meidän suhde, joka alkoi melko nuorena, on tähän mennessä ollut paras ja tasapainoisin suhde, mitä olen koskaan nähnyt.

Kyllä minä asettaisin kysymyksen niin päin että kaduttaako että et ole tarttunut niihin tilaisuuksiin kun tarjolla on ollut mahdollisuus pitkäaikaiseen sitoutumiseen?

Et voi koskaan tietää tuleeko jostain jotain jos et edes yritä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen suht nuori vielä, 31 v., mutta takana 14 yhteistä vuotta. Toki joskus on ollut sellaista kaihomielisyyttä, kun on tavallaan jäänyt yksi elämänvaihe välistä, ja on vierestä seurannut esimerkiksi ystävien aikuista sinkkuelämää ja jännittävää deittailua. Itsellä takana ennen miestä vain sellaista teinisäätöä, enkä edes tiedä, minkälaista olisi aikuisen miehen tapailu aikuisena itsevarmana naisena. Varmasti hyvin erilaista, kuin katseiden vaihto bileissä teinipojan kanssa ja omassa teini-iän epävarmuudessa piehtarointi. Mutta koskaan en ole katunut, tai ainakaan ajatellut, että olisin valmis vaihtamaan tämän parisuhteen sinkkuuteen edes väliaikaisesti. Olen pikemminkin pitänyt sitä suurena lahjana ja onnenpotkuna, että olen löytänyt elämänkumppanini jo nuorena. Vakaa parisuhde on tuonut paljon turvallisuutta ja luottamusta tulevaan silloin, kun elämä on muutoin ollut epävarmaa - kun omalle alalle opiskelemaan pääseminen kesti kauan, tai kun työllistyminen oli hankalaa. Ajoittaisesta taloudellisesta epävarmuudesta ja identiteettikriiseilyistäni huolimatta eloni on ollut perusonnellista koko nuoruuteni, koska olen tuntenut olevani hyvin rakastettu ja saanut jakaa tulevaisuudensuunnitelmani jonkun kanssa. Uskon, että vakaan parisuhteen tuoma turva on tuonut minulle enemmän onnea nuoressa aikuisiässäni kuin mitä jännittävät sinkun seikkailut olisivat tuoneet, vaikka varmasti niissäkin on puolensa, sitä en epäile.

Mä olen myös seurannut ystävien "jännittävää deittaulua" vierestä näin aikuisena, enkä kadehdi tippaakaan. Niin kauheeta, että sanoinkin miehelle, että et varmana jätä mua kun en halua noille hulluille tinder-markkinoille. :D 

Meidän suhde, joka alkoi melko nuorena, on tähän mennessä ollut paras ja tasapainoisin suhde, mitä olen koskaan nähnyt.

Melkoista vuoristorataa näyttää monella olevan. Varmaan on kivaa silloin kun ihastunut tai rakastunut, mutta sitten on kohta taas ero, jättäminen, jätetyksi tuleminen jne.

Faktahan on kuitenkin se että parhaat viedään päältä ja heidät varataan nuorina. Mitä vanhemmaksi jatkaa parin etsimistä sitä heikompaa ainesta parisuhdemarkkinoilla liikkuu.

Mä menin naimisiin teinirakkauteni kanssa, olin miehen ensimmäinen seurustelu/seksikumppani. Itse olisin voinut olla yhden ihmisen kanssa loppuelämän, mutta miestä alkoi kaihertaa tilanne jo reilusti alle kolmekymppisenä. Arvata saattaa, että lähti ensimmäisen vastaantulleen naisen matkaan.

Älä siis tuudittaudu siihen, että tilanne olisi sinulle ok. Se ei välttämättä ole sitä toiselle osapuolelle.

N29

Olin vasta 14v kun tapasin mieheni. En ole katunut koskaan, en hetkeäkään, en kaivannut tai haikaillut jotain muuta. Vaikka on ollut vähemmän helppojakin vaiheita niin silti olen aina ollut varma että juuri nyt haluan olla juuri tämän ihmisen kanssa. Tunnen kiitollisuutta ja kunnioitusta.

Epävarma olen ollut tulevaisuuden suhteen, koska ympäristöstä tuli paljon kyseenalaistavaa viestiä. Enhän minä 15-vuotiaana voinut varmaksi tietää onko ne muut oikeassa kun sanovat että tulee vielä vaihe kun alkaa "menojalkaa vipattaa". Vielä ei ole näkynyt :)

Yhteisyä taivalta takana 17 vuotta ja toivottavasti paljon enemmän edessä.

Vierailija kirjoitti:

Mä menin naimisiin teinirakkauteni kanssa, olin miehen ensimmäinen seurustelu/seksikumppani. Itse olisin voinut olla yhden ihmisen kanssa loppuelämän, mutta miestä alkoi kaihertaa tilanne jo reilusti alle kolmekymppisenä. Arvata saattaa, että lähti ensimmäisen vastaantulleen naisen matkaan.

Älä siis tuudittaudu siihen, että tilanne olisi sinulle ok. Se ei välttämättä ole sitä toiselle osapuolelle.

N29

Missään suhteessa ei pidä tuudittautua yhtään mihinkään. Kyllä ne kaikkein helpoimmat, vaivattomimmat ja rakastavimmatkin suhteet tarvitsee työtä, ihan jatkuvasti! Meillä on tuollainen suhde, mutta en ikinä ole pitänyt sitä itsestäänselvyytenä. Töitä suhteen eteen tehdään, mutta koska siitä on tullut jo normi, ei sitä edes huomaa, ja suhde on melko helppoa. Silti hiukan tyrskähdin, kun ystäväni totesi meidän suhteesta että "te oottekin ihan erilaisia, teidän suhde on jotain muuta kuin muilla". Ehkä, mutta ei se meidän suhde vain "tapahdu", kyllä sen eteen tehdään töitä.

T.14

Minä olin 20 vuotta yhdessä ensimmäisen mieheni kanssa. Aloimme seurustella aika nuorina.

Ja kyllä, monta kertaa tuli mieleen tänä aikana että miksi juuri tämän kanssa, rakastanko edes enää, pitäisikö erota, jne. Kerran me sitten erottiinkin, kun kumpikaan ei tehnyt pitkään aikaan mitään suhdetta pelastaakseen, ja toinen tuntui siinä vaiheessa välttämättömältä pahalta.

Erosta on kulunut jo aikaa. Ei hän ollut korvaamaton ja kaikissa suhteissa on hyvät puolet ja ongelmat. Tosin ei kukaan muukaan ole korvaamaton. Ensimmäiset viisi vuotta menee hyvin ja sitten alkaa ainakin joku asia tympiä.

Erosta selviää kyllä ja uusiin tilanteisiin sopeutuu. Mutta on turha pilata toimivaa suhdetta "etsiessä parempaa", koska ihmiset itsekin muuttuvat ajan kuluessa.

Lopun viimeksi niitä tärkeitä rakkaussuhteita ehtii elämässä olla vain muutamia korkeintaan. Lapset sitoo entiset puolisot eliniäksi. Älkää loukatko erotessanne lastenne isää tai äitiä. Hän on ihan samassa elämän veneessä kanssanne.