Lue keskustelun säännöt.
Mitä ajattelisit jos oma miehesi ei yhtään välittäisi terveydestään vaan diabeetikkona mättäisi menemään joka pvä herkkuja
28.12.2016 |
Eikä edes mitään pieniä määriä. Syö jo montaa eri lääkettä ja silti arvot koholla. Valmiiksi koholla sokerit ja silti mättää menemään joka päivä jotain herkkuja suuriakin määriä.
Mua jotenkin vaan ärsyttää enää, en jaksa olla edes huolissani. Vittu mikä idiootti on eka asia mikä tulee mieleeni, ällöttää että jotkut sokeriherkut tosiaan voi mennä oman terveyden edelle. Ei ole kovin montaa vuotta ollut edes vielä diabetesta ja nyt jo "päälääkkeestä" syö isointa mahdollista annosta sekä 2 muuta lääkettä lisäksi. Mitäs sitten 5-10v päästä. Ällöttää aina kun mussuttaa karkkia, miten voikaan olla moinen possu.
Kommentit (44)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Harmihan tuo on ja lisäksi valitettavan yleistä. On keuhkosairaita tupakoitsijoita, maksaongelmaisia alkoholisteja ja syömishimoisia diabeetikkoja. Ymmärrän todellakin, että turhauttaa ja ärsyttää, kun läheinen ihminen ei jaksa välittää omasta terveydestään. Ei ole kuitenkaan rakentavaa halveksua miestä ja/tai leimata häntä idiootiksi possuksi. Vaikka ei siltä tuntuisi, on sokeriherkuistakin - tai liiallisesta syömisestä ihan yleisesti - yllättävän vaikea päästä eroon. Tämän lisäksi mies saattaa jo ennestään kamppailla itsetuntonsa kanssa tai tuntea olonsa arvottomaksi, minkä takia hyvinvointikaan ei kiinnosta.
No kyllä saa väsynyt läheinen puhua asioista niiden oikeilla nimillä eikä vaan hyssytellä. Mikä muu ap:n mies sitten on kuin idiootti possu? Tyhmähän on juuri se, joka ottaa sen pikapalkinnon ja mielihyvän, fiksu taas se toinen, joka lykkää mielihyväänsä kun tietää saavansa suuremman palkinnon myöhemmin. Peruspsykologi osaisi tämän jo kertoa.
Mutta ei, ei saa sanoa rumaa sanaa, pitää hyssytellä ja silitellä vaan päätä, ettei kenelläkään tule paha mieli. Ninkö? Eikö tämä sitten taas ole paapomista, toista, aikuista ihmistä lapsen tasoisena pitämistä?
Kyllä minä ainakin haluaisin, että läheinen potkisi minua kunnolla, jos itse olisin niin saamatön vätys etten ongelmaani suostuisi katsomaan silmiin.
Minun mummoltani amputoitiin molemmat jalat alle kuusikymppisenä, hän sokeutui ja kuoli minun miekestäni ihan liian aikaisin 2. tyypin diabetekseen. Skarppi kuin mikä, ei vain viitsinyt pitää itsestään huolta.
Hei ap!
Mun miehellä on 1 tyypin diabetes ja kun olen selvittänyt asiaa niin huomasin, että diabetes (tai sen huono hoitotasapaino) vaikuttaa todella moniin asioihin kehossa.
Kannattaa googletella ja näyttää miehellesi faktoja siitä, mihin huono sokeritasapaino johtaa, ehkä hän sitten heräisi?
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut tuollainen mies pian kymmenen vuotta. Tosin hänellä 1 tyypin diabetes. Ei liho vaikka mättää menemään, kun kikkailee inskojen kanssa. Erittäin epäterveellistä ja vaarallista.
Mitä minä sitten ajattelen... olen huolissani, surullinen, kauhistunut, kiukkuinen, ärtynyt, ällistynyt, häpeän.. toisaalta tottunut ja osin hyväksynyt. Ei toista ihmistä voi pakottaa muuttumaan jos se ei itse halua.
Nyt kun miehellä on ikää tullut lisää, ja kremppoja, on hän ehkä ensimmäisiä kertoja alkanut ymmärtämään ettei ole kuolematon (täyttää 30v). Sanoi että tammikuussa loppuu herkuttelu. No, saapa nähdä. Salillekkin kuulemma menossa, urheilua tosin on harrastanut aina muiden lajien parissa.
Ehkä ikä tuo toisille järkeä päähän, toisille ehkä pitää tapahtua jotain radikaalia ennenkuin havahtuu (esim vakava sairastuminen). Toisille ei auta mikään vaan vaikka syövät itsensä hengiltä.
Lol, kakskymppiselle tullut ikää :)
Vierailija kirjoitti:
Pitäkää huolta, että kotona on aina hyvää proteiinipitoista ruokaa: Kunnon lihapatoja, juustoja, leikkeleitä, raejuustoa, hedelmiä, marjarahkoja ym. Älkää ostako kotiin vaaleaa leipää tai herkkuja. Lyökää miehen kanssa vetoa kumpi pystyy olemaan pitempään sokerilakossa. Kannustakaa hyvällä, rakastakaa ja arvostakaa.
On hyvä pitää huolta ruokavaliosta. Siltikin se joka elää pitempään voi olla se, joka ei syönytkään terveellisesti. Äitini isoveli on aina ollut valtavan lihava diabeetikko ja syönyt herkkuja kaksin käsin. Hän on nyt 80-vuotias ja kaikki hänen laihemmat veljensä ovat kuolleet nuorempana. Yksi veljistä oli laiha maratoonari ja menehtyi jo viiskymppisenä. Monesta muustakin perheestä tiedän vastaavia tapauksia. Itse yritän liikkua ja syödä terveellisesti ulkonäkö- ja terveyssyistä, mutta tiedostan sen, että elämän pituuteen en siltikään pysty välttämättä vaikuttamaan.
En ole ap enkä asu oman kakkostyypin diabeetikkomieheni kanssa samassa taloudessa, vaikka vietämmekin yhdessä lähes puolet viikoista. Vastaan silti tuohon kohtaan: aikuista ihmistä ei voi kieltää ostamasta kotiin(sa) vaaleaa leipää tai herkkuja. Ei vaikka asuttaisiin saman katon alla. Itse yritin myös vähentää miesystäväni leivän mussuttamista tekemällä hänelle aamuisin munakasta, smoothieta, joskus jopa lämmittämällä edellisen illan ruokaa, mutta ei onnistunut. Hän söi tekemäni ruoan ja sen päälle ne kuusi viipaletta leipää, jugurtin ja banaanin jotka syö muinakin aamuina. Ja aamiaisen jälkiruoaksi keksejä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos mulla ois tuollainen mies, niin sanoisin, että kumman valitset: minut vai nuo sokeriherkut. Lähden nimittäin tästä talosta aika äkkiä jos ei meininki muutu.
Ja tekisin niin kanssa.
Antaisin miehen tappaa itsensä, sokeutua ja joutua jalka-amputaatioon.
Ottaisin eron ja sanoisin syyksi sen etten halua olla vieressä todistamassa miten toinen tekee vapaahtoisesti hidasta itsemurhaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mun mies painaa 120+ kg polttaa tupakkaa yli askin päivässä ja juo joka ilta yli 6 päckin kaljaa et heilahtaa.
on viel semmoset lääkitykset ettei kannattais juoda alkoholia.
ei auta sanoa yhtään mitään jos ei ihminen itse ymmärrä omaa parastaan.
Sellainen foorumi kuin kohtauspaikka, diabetesliiton ylläpitämä. Se on asiallinen ja tietopitoinen, toki jos ei faktaa ja tosielämän juttuja halua vastaanottaa niin paskaltahan sekin tuntuu. En tarkoita mollata ketään, mutta oma asenne ratkaisee läheisilläkin.
Itse tuli juuri 20. vuosipäivä vietettyä ykköstyypin kanssa (se johon lapsena sairastutaan ja insuliinia pistetään), keväällä oli 12. vuosipäivä miehen kanssa.
Ymmärrän, että kumppanille on raskasta. Vaan meinaatteko, että sairaalle ei olisi? Mielestäni hoitamattomuus kertoo yleisestä vitutuksesta, masennuksesta, jostain mikä tekee elämän merkityksettömäksi. Sellaiseksi, ettei kannata edes yrittää kun se epäonnistuu kuitenkin. Nalkutus on ehkä huonoin tuki mitä kumppanilleen voi tarjota.
Kyse voi olla elämästä yleensä tai sairauden hoidosta. Huono hoitotasapaino ei välttämättä ole aina suoraan omista tahallisista valinnoista kiinni, itsellänikin ajoittain seilaa 2-20 väliä eikä edes ammattilaiset osaa oikein sanoa mistä se johtuu. Tietty jos tieten tahtoen syö mitä sattuu, ei mittaa eikä pistä niin ei ole vaikeaa tehdä muutoksia, mutta aina se ei ole ihan niin yksinkertaista. Aina myöskään ammattilaisten tuki ei ole sitä mitä pitäisi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos sairastaa 1 tyypin diabetesta, niin kuinka suuri mahdollisuus on huonoilla elämäntavoilla sokeutua ja joutua esim. jalka-amputaatioon? Onko tämä harvinaista?
Mulla ei omalla miehellä ole ainakaan vielä diabetesta, mutta perityt elintavat luultavasti johtavat siihen. Anopilla on 2 tyypin diabetes, surkeat ruokailutottumukset ja on todella ylipainoinen. Karkkia ja muuta herkkua menee monta kertaa päivässä, hampaat ovat mäsänä, sokerit hipoo 20 päivittäin. Anoppi syyttää tästä tietenkin lääkkeitään, että eivät tehoa. Tätä kun seuraa, tuntuu käsittämättömältä, että ihmiset, joita ei yhtään kiinnostaa hoitaa tautiaan, saavat niin hyvät korvaukset lääkkeistään. 2 tyypin diabetes on Suomen terveydenhuollon suurin kuluerä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan oman mielenterveyden vuoksi jättäisin moisen miehen. En kestäisi katsoa moista tyhmyyttä.
Olisin kateellinen. Itse en pääse "pakko elää terveellisesti"-ajattelusta eroon. Teen vain "järkeviä" valintoja, mutta oon jatkuvasti onneton. Todennäköisesti elän vieläpä lyhyemmän elämän kuin miehesi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sellainen foorumi kuin kohtauspaikka, diabetesliiton ylläpitämä. Se on asiallinen ja tietopitoinen, toki jos ei faktaa ja tosielämän juttuja halua vastaanottaa niin paskaltahan sekin tuntuu. En tarkoita mollata ketään, mutta oma asenne ratkaisee läheisilläkin.
Itse tuli juuri 20. vuosipäivä vietettyä ykköstyypin kanssa (se johon lapsena sairastutaan ja insuliinia pistetään), keväällä oli 12. vuosipäivä miehen kanssa.
Ymmärrän, että kumppanille on raskasta. Vaan meinaatteko, että sairaalle ei olisi? Mielestäni hoitamattomuus kertoo yleisestä vitutuksesta, masennuksesta, jostain mikä tekee elämän merkityksettömäksi. Sellaiseksi, ettei kannata edes yrittää kun se epäonnistuu kuitenkin. Nalkutus on ehkä huonoin tuki mitä kumppanilleen voi tarjota.
Kyse voi olla elämästä yleensä tai sairauden hoidosta. Huono hoitotasapaino ei välttämättä ole aina suoraan omista tahallisista valinnoista kiinni, itsellänikin ajoittain seilaa 2-20 väliä eikä edes ammattilaiset osaa oikein sanoa mistä se johtuu. Tietty jos tieten tahtoen syö mitä sattuu, ei mittaa eikä pistä niin ei ole vaikeaa tehdä muutoksia, mutta aina se ei ole ihan niin yksinkertaista. Aina myöskään ammattilaisten tuki ei ole sitä mitä pitäisi olla.
Suurkiitos linkkivinkistä! T. Kakkostyypin diabetesta sairastavan kanssa seurusteleva
Vierailija kirjoitti:
Minulla reilu 30-kymppinen mies ja sairastaa 1 tyypin diabetesta. Hoikkana pysyy vaikka mättää roskaruokaa ja sokeriherkkuja, arvot heittelehtii todella korkeasta todella matalaan. Pari kertaa joutunut tilaamaan ambulanssinkin kun laskenut sokerit niin alas. Ei harrasta liikuntaa, polttaa röökiä. Ei kiinnosta tervelliset elämäntavat. Olenkin tullut päätökseen, että luultavasti jätän mieheni ennen kuin alan hänen kanssaan hankkimaan lapsia. Nyt jo hänellä kroppa reistailee, pelkään missä kunnossa hän mahtaa olla 10 vuoden päästä. Itse syön tervellisesti, kuntoilen lähes päivittäin, en todellakaan polta röökiä ja alkoakin otan hyvin harvoin. Ei vaan pysty katsomaan kun toinen tuhoaa itseään. Surullista.
Vau, yli 300-vuotias mies! Tosiaanko ajattelit, että elää vielä 10 vuotta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ollut tuollainen mies pian kymmenen vuotta. Tosin hänellä 1 tyypin diabetes. Ei liho vaikka mättää menemään, kun kikkailee inskojen kanssa. Erittäin epäterveellistä ja vaarallista.
Mitä minä sitten ajattelen... olen huolissani, surullinen, kauhistunut, kiukkuinen, ärtynyt, ällistynyt, häpeän.. toisaalta tottunut ja osin hyväksynyt. Ei toista ihmistä voi pakottaa muuttumaan jos se ei itse halua.
Nyt kun miehellä on ikää tullut lisää, ja kremppoja, on hän ehkä ensimmäisiä kertoja alkanut ymmärtämään ettei ole kuolematon (täyttää 30v). Sanoi että tammikuussa loppuu herkuttelu. No, saapa nähdä. Salillekkin kuulemma menossa, urheilua tosin on harrastanut aina muiden lajien parissa.
Ehkä ikä tuo toisille järkeä päähän, toisille ehkä pitää tapahtua jotain radikaalia ennenkuin havahtuu (esim vakava sairastuminen). Toisille ei auta mikään vaan vaikka syövät itsensä hengiltä.
Lol, kakskymppiselle tullut ikää :)
Lol, kyse oli diabeetikosta hiton pälli. Jos on sairastanut diabetesta 25 vuotta ja puolet siitä on mennyt huonolla hoidolla, niin kyllä ne krempat alkaa jo kolmikymppisenä. Esim. silmissä on muutoksia, jalkoihin tulee helposti haavoja jotka paranee huonosti ja on tuntohäiriötiä/särkyjä/puutumisia.
Selvästi et tajua tästä vakavasta ja elämänmittaisesta sairaudesta mitään, joten parempi että pidät nuppis ummessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla reilu 30-kymppinen mies ja sairastaa 1 tyypin diabetesta. Hoikkana pysyy vaikka mättää roskaruokaa ja sokeriherkkuja, arvot heittelehtii todella korkeasta todella matalaan. Pari kertaa joutunut tilaamaan ambulanssinkin kun laskenut sokerit niin alas. Ei harrasta liikuntaa, polttaa röökiä. Ei kiinnosta tervelliset elämäntavat. Olenkin tullut päätökseen, että luultavasti jätän mieheni ennen kuin alan hänen kanssaan hankkimaan lapsia. Nyt jo hänellä kroppa reistailee, pelkään missä kunnossa hän mahtaa olla 10 vuoden päästä. Itse syön tervellisesti, kuntoilen lähes päivittäin, en todellakaan polta röökiä ja alkoakin otan hyvin harvoin. Ei vaan pysty katsomaan kun toinen tuhoaa itseään. Surullista.
Vau, yli 300-vuotias mies! Tosiaanko ajattelit, että elää vielä 10 vuotta?
Muut sentään tajusi että siinä oli kirjoitusvirhe, sulle näköjään sekin pitää selventää. Kuule, siinä oli virhe. Hän tarkoitti 30-vuotiasta. Ei 300-vuotiasta. Noin. Nyt voit jatkaa aiheesta, kun ei tartte jäädä ihmettelemään mitä juuri luitkaan ja luitko väärin. Tapu tapu sinä.
Mulla on kakkonen ja olen samanlainen. Poltan askin päivässä ja syön herkkuja ja liian epäsäännöllisesti. Arvot onneksi vielä ihan ok. Ehkä joskus jaksaa paremmin huolehtia itsestään.
Ap täällä. Missä kohtaa sitä insuliinia aletaan miettimään? Miehellä tosiaan sukurasitteena tämä ja muilla sukulaisilla on insuliini käytössä lääkkeiden lisäksi. Viimeksi oli pitkäsokeri ihan ok, mutta paasto oli liian korkealla, mutta ei voi enää lisätä tuon metforemin annostusta.
En tiedä mitä mies kuvittelee, että lääkkeiden annoksia aina vain lisätään ja lisätään ja hän saa jatkaa syömistä miten haluaa. Ei niitä annostuksia aina vain voi lisätä loputtomiin. Saako hän nyt aina sitten vain uuden ja uuden lääkkeen, vai otetaanko se insuliini jossain vaiheessa mukaan?
Pitäkää huolta, että kotona on aina hyvää proteiinipitoista ruokaa: Kunnon lihapatoja, juustoja, leikkeleitä, raejuustoa, hedelmiä, marjarahkoja ym. Älkää ostako kotiin vaaleaa leipää tai herkkuja. Lyökää miehen kanssa vetoa kumpi pystyy olemaan pitempään sokerilakossa. Kannustakaa hyvällä, rakastakaa ja arvostakaa.
On hyvä pitää huolta ruokavaliosta. Siltikin se joka elää pitempään voi olla se, joka ei syönytkään terveellisesti. Äitini isoveli on aina ollut valtavan lihava diabeetikko ja syönyt herkkuja kaksin käsin. Hän on nyt 80-vuotias ja kaikki hänen laihemmat veljensä ovat kuolleet nuorempana. Yksi veljistä oli laiha maratoonari ja menehtyi jo viiskymppisenä. Monesta muustakin perheestä tiedän vastaavia tapauksia. Itse yritän liikkua ja syödä terveellisesti ulkonäkö- ja terveyssyistä, mutta tiedostan sen, että elämän pituuteen en siltikään pysty välttämättä vaikuttamaan.