Lue keskustelun säännöt.
Mikä mua vaivaa? (liittyy lapsiin)
16.12.2016 |
En oo koskaan potenut vauvakuumetta, mutta olen ajatellut hankkivani lapsia "sitten joskus". Lapsiin olen suhtautunut myönteisesti, tulen hyvin toimeen lasten kanssa, lapset tykkäävät musta ja leikin mielelläni muiden lasten kanssa. Olen nähnyt lapsissa paljon "hyviä puolia" ja uskonut vanhemmuuden olevan palkitsevaa ja elämää rikastuttavaa (vaikka toki samalla vastuullista ja väsyttävää).
Nyt yhtäkkiä muhun on iskenyt ihan kamala "lapsi- ja perhe-elämä ällötys". Tuntuu, että ympärillä olevien ihmisten vanhemmuus on vain huonosti nukuttuja öitä, kiukkuisia äitejä, uhmaikäisten kanssa tappelua, yksinkertaisten sääntöjen opettamista ja itkevien lapsien lohduttamista. Kun näen vanhemman kantavan rimpuilevaa lasta autoon, lohduttavan "väärän värisestä" lasista juonutta, itkevää lasta tai jättävän oman ruokailun kesken karkaavan lapsen perään lähtiessään, huokaisen syvään ettei itsellä tarvitse elää tuollaista elämää. Samalla vanhemmat valittavat (ymmärrettävästi) väsymystään, parisuhteen lässähtämistä, rutiinien ja lasten täyttämää elämää vailla omaa aikaa. Tuntuu, että näen tällä hetkellä vanhemmuuden ihan kamalana, vaikka en haluaisi. :( Mikä ihme mua vaivaa, mistä tällainen inho on yhtäkkiä tullut? Kenellekään muulle käynyt samoin?
Tämä ei siis ole kritiikki vanhempia kohtaan, vaan ihmettelen oman suhtautumiseni muuttumista.
N26
Kommentit (22)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä oon aina inhonnu lapsia ni en voi sanoo ajatusten noin muuttuneen.
Jos suhtautuu tuollaisiin kovin vakavasti eikä ohimenevinä vaiheina niin saahan sen kuulostamaan pahalta. Ja rankkaa se onkin, mutta kuvailemasi hyvät puolet voittavat kaiken. Joka tapauksessa, jos koet asiat noin niin ehkä se ei ole sinun juttusi, ainakaan vielä.
Mulla kans sama. Lapsia pitäis hankkia jossain vaiheessa, mutta mitään kiinnostusta ei tähän asiaan ole vähääkään. N27
Täällä kans yks! Alan kallistua siihen, etten koskaan hanki lapsia. N28
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla kans sama. Lapsia pitäis hankkia jossain vaiheessa, mutta mitään kiinnostusta ei tähän asiaan ole vähääkään. N27
Miten niin pitäisi? Ei ole mikään pakko.
Olet tullut vanhemmaksi ja viisaammaksi ja ottanut ruusunpunaiset lasit pois silmiltäsi. Vanhemmuus on erittäin rankkaa ja usein kiittämätöntä työtä, johon liittyy paljon ahdistavia ja ällöttäviä piirteitä. Se ei tee ihmistä yhtään onnellisemmaksi kuin lapsettomuus, vaatii vain paljon enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No jos ette ole erityisen hyvännäköisiä niin teinä jättäisin lapsenteon väliin siinäkin tapauksessa.
Vierailija kirjoitti:
Jos suhtautuu tuollaisiin kovin vakavasti eikä ohimenevinä vaiheina niin saahan sen kuulostamaan pahalta. Ja rankkaa se onkin, mutta kuvailemasi hyvät puolet voittavat kaiken. Joka tapauksessa, jos koet asiat noin niin ehkä se ei ole sinun juttusi, ainakaan vielä.
Eivät minusta vain, eivät lähellekään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla kans sama. Lapsia pitäis hankkia jossain vaiheessa, mutta mitään kiinnostusta ei tähän asiaan ole vähääkään. N27
Aivan normaalia. monille perheen perustaminen alkaa tuntua houkuttelevalta ajatukselta siinä kolmenkympin tienoilla.
Itse en olisi sinun iässäsi voinut missään tapauksessa kuvitella perheen perustamista ja omat lapset eivät käyneet edes mielessä. Esikoinen syntyi kun olin 31, kuopus kolme vuotta myöhemmin.
Ei kannata ottaa asiasta paineita. Jossain vaiheessa haluat aidosti niitä lapsia, tai et. Sitä odotellessa nauti elämästäsi sellaisena kun se nyt on :-)
Lapsentehneiden onnellisuustasot nousevat kyllä. Jännä vaan että se tapahtuu vasta sitten kun on päässyt lapsista eroon.
Lapsia ei ole mikään pakko tehdä. Eikä kannatakaan ellei ole aivan äärimmäisen helvetin pakko.
Eikä sillonkaan kannattaisi.
Kannattaa tehdä elämästään sellaista että sitä on itse kiva elää, eikä sellaista että sitä on muiden muka kiva vierestä katsoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun lähipiirissä taitaa olla paljon pienten lasten vanhempia? Kyllä noi asiat helpottaa, kun lapset kasvaa.
Vierailija kirjoitti:
Olet tullut vanhemmaksi ja viisaammaksi ja ottanut ruusunpunaiset lasit pois silmiltäsi. Vanhemmuus on erittäin rankkaa ja usein kiittämätöntä työtä, johon liittyy paljon ahdistavia ja ällöttäviä piirteitä. Se ei tee ihmistä yhtään onnellisemmaksi kuin lapsettomuus, vaatii vain paljon enemmän.
höpö höpö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sun lähipiirissä taitaa olla paljon pienten lasten vanhempia? Kyllä noi asiat helpottaa, kun lapset kasvaa.
Sitten niistä tuleekin murrosikäisiä, jotka v*ttuilee, syyttää sua elämänsä pilaamisesta, koettelevat sun hermoja ja rajoja, tekevät kaikkea tyhmää, kinuavat sulta rahaa...on se vanhemmuus niin ihanaa!
Lasten kanssa on keskivertoihmisellä aivan tavallista ja kivaa. Olet kiinnittänyt huomiosi niihin ääritapauksiin, joita on vähän.
Vierailija kirjoitti:
Sun lähipiirissä taitaa olla paljon pienten lasten vanhempia? Kyllä noi asiat helpottaa, kun lapset kasvaa.
näin on. Tosi monet täällä kommentoivat tuntuvat luulevan, että lapsiperheen elämä on ikuista kakkavaipan vaihtoa ja yövalvomista.
Lapset kasvavat, ja isompien lasten kanssa on kiva elää ja touhuta. Meillä on 3 lasta, 11-15 vuotiaita. Heidän kanssaan on kiva harrastaa, matkustaa, touhuta, jutella, olla vaan.
Ei se vanhemmuus pelkkää raatamista ja tuskaa ole, vaan siihen kuuluu paljon rakkautta, iloa, riemua, lämpöä ja yhdessä oloa.
Sain ainoan lapseni 37-vuotiaana. Yllättävän rauhallinen tapaus, meillä ei ole ollut mitään noista kuvailemistasi jutuista juurikaan. Ei kaikkien kanssa ole jatkuvaa tappelua; mut mm ton sun tuntemasi jutun takia meillä ei ole kuin yksi lapsi, koska mä olen kans kauhulla seurannut lähipiirin luhistumista väsymykseen ja ärsyyntynyt jatkuvasta melusta ja sotkusta joita monilapsisissa perheissä on. Ymmärrän sua täysin! Tiedän myös sen ettei äiteys ole mikään pakko ja täysin onnellinen voi olla myös ilman lapsia. Älä koe mitään paineita vielä, olet (ainakin muhun verrattuna) vielä nuori, sun ikäsenä mua ei kiinnostanu vakituinen parisuhdekaan, saati omat lapset (olin pk:ssa töissä ja pidin lapsista kyllä).
Ehkä se lapsen kanssa eläminen ei ole niin kamalaa kun se lapsi on oma, eikä ne huutohetket ole jatkuvia, vaikka ulkopuoliset näkis vaan niitä. Rakkaus jeesaa?
Ehkä sä olet (alitajuisesti?) ruvennut miettimään asiaa vakavammin ja monilta kanteilta, ja siksi havainnoit eri tavalla, ehkä ne pistää silmään eri lailla?
Joka tapauksessa ainakaan meillä ei ole kamalaa tämä elämä lapsen kanssa!
Pienten ja murrosikäisten kans on aika helvettiä välillä. N.7-11-vuotiaana lapsen kanssa on mukava olla, kun on jo sopivan itsenäinen, ymmärtää puhetta ja yhdessä voi tehdä monenlaista.
Kyllähän lapsista on ihan helvetikseen vaivaa :D sitä ei käy kiertäminen.
Ehkä et halua lapsia? Ehkä oot ajatellut vaan, että hankit, koska muutkin? Ei se ole mikään pakko. Eikä kannata, jos raivarit jo etukäteen ottaa päähän.
Mä en ikinä etukäteen osannut huonoja puolia miettiä. Jos näin raivoavan lapsen väärän pastakastikkeensa tms kanssa ravintolassa, mua nauratti. Kun itse halusin perheen, ajattelin vain vauvaa. Omaa tuhisevaa vauvaa. En nähnyt pidemmälle, vaikka yritin. Nyt mulla on kaks, jotka on jo vauvasta kasvanut isommiksi. Elämä on muuttunut täysin. Luppoaikaa ei ole, ja päivittäin tulee pään sisällä huudettua vittuperkelesaatanaa... mutta ei se oo se mikä merkitsee. Se, kun sanotaan, että lapsi on vanhemmille kaikki kaikessa, on vaan niin totta. Käyn töissä, ja mulla on joka päivä ikävä mun lapsia. Ihan oikeesti. Tosi vaikee mennä kavereiden kanssa mihkään töiden jälkeen, koska sit ei näkis lapsia ennen kuin ne menee nukkumaan, ja se on karseeta. Kun raivo loppuu, äiti on jo unohtanut sen <3
oot kaappivela, et vaan tiedä sitä vielä