Miksi pidän kuolemassa olevia ihmisiä viisaampina?
Katson viikoittain Youtubesta videoblogeja kuolemansairaiden ihmisten elämästä. Olen utelias saamaan kokemustietoa elämän ja kuoleman salaisuudesta.
Tiedonjanoni ei ole kuitenkaan sammunut vaikka olen katsonut ja kuunnellut videoita tarkkaan, eritellyt ilmeitä ja kuolevien käyttämiä ilmauksia, suhtautumista muihin ihmisiin, tapahtumiin. Eivät kuolemansairaat osaa kertoa mitään. Näen heistä useimmiten vain pettymyksen, joskus katkeruuden, ahdistuksen ja toisinaan loppuun asti ylläpidetyn toivon.
Kuolema on myös omitusen arkinen tapahtuma: omaiset siivoavat kuoleman pois ja jatkavat arkeaan töissä ja ruokakaupassa käyden. Joskus omaiset sanovat jotain melko kliseiseltä kuulostavaa vainajasta eikä mitään sellaista, joka paljastaisi elämän ja kuoleman salaisuuden.
Eihän kukaan maailmassa vielä elävä ihminen voi kertoa lopullista kokemustietoa elämän ja kuoleman salaisuudesta, koska heillä ei vielä ole kokemusta rajan ylittämisestä.
Onko täällä muita, jotka olettavat virheellisesti, että kuolemassa olevat ovat muuttuneet poikkeuksellisen viisaiksi?
Kommentit (6)
Onko elämän ja kuoleman salaisuutta olemassakaan? Mistä olet ap päätellyt että on?
Samaa ajatusta liittyy muihinkin epäreiluihin tilanteisiin, joihin ihmiset ovat ilman omaa osuuttaan joutuneet. Kyllähän toisinaan erehdytään ajattelemaan, että esim. vaikea lapsuus jotenkin jalostaisi ihmisistä poikkeuksellisen hienoja yksilöitä. Ei se ikävä kyllä mene niin. Myöskään esimerkiksi vammaiset eivät välttämättä ole mitään iloisia ja aurinkoisia ja positiivisia, elämän salaisuudesta perillä olevia ihmisiä, vaan joskus myös vittumaisia, ilkeitä, tyytymättömiä ja väkivaltaisia ihmisperseitä.
Ei kuolema välttämättä viisaaksi tee mutta saattaa joitain tehdä viisaammaksi. Eri tavalla joutuu vakavissaan pohtimaan omaa elämää, sen merkitystä ja miten on elänyt: onko ollut itselleen rehellinen, millaiset välit perheeseen jne. Kaikki eivät näitä mieti ennen jonkinlaista kriisiä, kuten vakava sairastuminen.