Mitä teet kun lapsi raivoaa?

Meidän poika on vasta puolentoista ikäinen eikä siis puhetta juurikaan vielä ymmärrä. Useinmiten se raivoaa tyhjänpäiväisistä asioista, niinkun siitä kun palikkatorni kaatuu. Siinä tilanteessa otan syliin ja alan rakentaa uudelleen tornia ja puhun rauhallisella äänellä 'ei se ole vakavaa, kato ku rakennetaan se vain uudestaan'.

Jos raivoaa vaikka mahakivun vuoksi niin koitan saada sen keskittymään johonkin toiseen. Esim. laulan hänelle lastenlauluja, luen kirjaa, kutittelen vähäsen tai vastaavaa. Yleensä tuollaisella saa ajatukset pois mahakivusta ja jaksaa olla hetken iloinen.

No riippuu ihan täysin tilanteessani ja pinnastani :D Minusta inhottavin keino on se "ei kiinnosta" johon olen kyllä syyllistynyt, mutta en todellakaan ajattele sen olevan hyvä kasvatuskeino... luovuttaneena olen vaan joskus täysin blokannut lapsen raivot, joskus keskustelen ja saan lapsen rauhoittumaan ihan sillä, joskus ärähdän etenkin jos sitä vinkumista ja poukkoilua on kestänyt kauemminkin tai sitten jotain muuta tilanteeseen ja kiukuttelun aiheesta riippuen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. On hyvä, ettet kimmastunut, vaan säilytit malttisi. Mutta kuten jotkut tuossa jo ovat huomauttaneetkin, niin tuo viilipyttyily on ehkä kumminkin hiukan ylivedettyä. Viestitit lapselle, että "olet minulle kuin ilmaa, jos et keskustele haluamallani tavalla".

Eli kyllä minusta jollakin tavalla olisi hyvä osoittaa, että lapsesi raivoaminen vaikuttaa sinuun. Vaikkapa ihan vaan osoittamalla, että toisen loukkaukset loukkaavat tunteitasi. Enkä nyt edelleenkään tarkoita, että pitäisi sortua samalle tasolle huutamaan ja haukkumaan, vaan että sentään osoitat, että lapsesi tunnetiloilla on VÄLIÄ.

Ja kun tunnemyrsky on rauhoittunut vähän, kävisin kyllä aiheen lävitse, enkä alkaisi puhua "toisesta aiheesta nätisti"

Joka tapauksessa on jo aina vähän huono juttu, jos tilanne kärjistyy tuollaiselle tasolle. Lapsen pitäisi tuossa iässä jo ymmärtää pelaamisen rajat ilman, että vetää tuollaiset kilarit. Onko rajat sovittu yhdessä, tietääkö lapsi ne ja valvotaanko niitä johdonmukaisesti - VAI tulivatko ne lapselle ns. puskista ja kokiko lapsi rangaistuksen sen takia epäreiluksi?

En ole ap, mutta pakko kysyä että eivätkö muiden lapset uhmaa kieltoja ja sääntöjä vaikka ne olisikin ennalta määritelty ja johdonmukaisesti valvottu?

Ei enää alakoululaisena, sitä ennen toki.

Alakoululaisena he saattoivat rikkoa sääntöjä, mutta siinä iässä ollaan jo sen verran fiksuja, että kun siitä vilungista jää kiinni, ei enää aleta pullikoida vastaan huutamalla, uhkailemalla ja solvaamalla. He ovat siihen ikään mennessä jo oppineet, että sovitun säännön rikkomisesta seuraa tietty rangaistus.

Mä olen oikeasti vähän sitä mieltä, että jos tuo oppi ei ole mennyt siihen mennessä perille, perheessä jaellaan epäloogisesti rangaistuksia, eivätkä säännöt ole lapsille kirkkaita. Sopii kasvattajana miettiä, kummasta on kyse vaiko molemmasta.

Teineillä on sitten jo enemmän kyseenalaistusta. Että alkaa riepoa joku vanha sääntö periaatteella "mä oon jo niin iso, että eiks tosta vois jo luopua". Mutta sittenkin homman muutos sovitaan yhdessä, eikä huutamalla.

8 - minulla muuten on kaksi nyttemmin teini-ikäistä lasta, joista toinen on asperger, jonka raivokohtaukset ovat vaativuustasolla potenssiin kymmenen. Olen lasteni kanssa toiminut niin, että olemme vähentäneet säännöt välttämättömimpiin, mutta niitä sitten valvotaan tiukasti. Toimii hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Asumme kuudennessa kerroksessa ja olen huomannut että kun lapsen vie parvekkeelle ja nostaa kaiteen yli, lapsi rauhoittuu hyvinkin nopeasti.

*hysteerinen naurukohtaus*

Tota se just on, suomalainen huumori... *vieläkin naurattaa*

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin. On hyvä, ettet kimmastunut, vaan säilytit malttisi. Mutta kuten jotkut tuossa jo ovat huomauttaneetkin, niin tuo viilipyttyily on ehkä kumminkin hiukan ylivedettyä. Viestitit lapselle, että "olet minulle kuin ilmaa, jos et keskustele haluamallani tavalla".

Eli kyllä minusta jollakin tavalla olisi hyvä osoittaa, että lapsesi raivoaminen vaikuttaa sinuun. Vaikkapa ihan vaan osoittamalla, että toisen loukkaukset loukkaavat tunteitasi. Enkä nyt edelleenkään tarkoita, että pitäisi sortua samalle tasolle huutamaan ja haukkumaan, vaan että sentään osoitat, että lapsesi tunnetiloilla on VÄLIÄ.

Ja kun tunnemyrsky on rauhoittunut vähän, kävisin kyllä aiheen lävitse, enkä alkaisi puhua "toisesta aiheesta nätisti"

Joka tapauksessa on jo aina vähän huono juttu, jos tilanne kärjistyy tuollaiselle tasolle. Lapsen pitäisi tuossa iässä jo ymmärtää pelaamisen rajat ilman, että vetää tuollaiset kilarit. Onko rajat sovittu yhdessä, tietääkö lapsi ne ja valvotaanko niitä johdonmukaisesti - VAI tulivatko ne lapselle ns. puskista ja kokiko lapsi rangaistuksen sen takia epäreiluksi?

En ole ap, mutta pakko kysyä että eivätkö muiden lapset uhmaa kieltoja ja sääntöjä vaikka ne olisikin ennalta määritelty ja johdonmukaisesti valvottu?

Ei enää alakoululaisena, sitä ennen toki.

Alakoululaisena he saattoivat rikkoa sääntöjä, mutta siinä iässä ollaan jo sen verran fiksuja, että kun siitä vilungista jää kiinni, ei enää aleta pullikoida vastaan huutamalla, uhkailemalla ja solvaamalla. He ovat siihen ikään mennessä jo oppineet, että sovitun säännön rikkomisesta seuraa tietty rangaistus.

Mä olen oikeasti vähän sitä mieltä, että jos tuo oppi ei ole mennyt siihen mennessä perille, perheessä jaellaan epäloogisesti rangaistuksia, eivätkä säännöt ole lapsille kirkkaita. Sopii kasvattajana miettiä, kummasta on kyse vaiko molemmasta.

Teineillä on sitten jo enemmän kyseenalaistusta. Että alkaa riepoa joku vanha sääntö periaatteella "mä oon jo niin iso, että eiks tosta vois jo luopua". Mutta sittenkin homman muutos sovitaan yhdessä, eikä huutamalla.

8 - minulla muuten on kaksi nyttemmin teini-ikäistä lasta, joista toinen on asperger, jonka raivokohtaukset ovat vaativuustasolla potenssiin kymmenen. Olen lasteni kanssa toiminut niin, että olemme vähentäneet säännöt välttämättömimpiin, mutta niitä sitten valvotaan tiukasti. Toimii hyvin.

Samaa mieltä.

Ei mun mielestäni raivoavalle lapselle kannata huudon aikana kilpaa huutaa. Mutta ei sentään myöskään käännetä selkää, ja hylätä lasta tunnekuohussa. Sen ap nimittäin teki, "lueskelemalla kaikessa rauhassa vieressä".

Vaan säilytetään huomio lapsessa ja odotetaan, että huutoon pääsee väliin puhumaan järkeä.

Ja minusta tuossa puhuttoon järkeä. Jos iso koululainen vielä saa raivokohtauksia tavallisista säännöistä, jotain on kasvatuksessa vialla.

Vierailija kirjoitti:

Meillä käytiin juuri läpi huutoraivo aiheesta pelaamisen rajoittaminen, alakoululainen veti esille kaikki mahdolliset vetoomukset, väitteet ja uhkailut mitä keksi ja minä istuin tyynesti kirjaa lukien vieressä. Ilmoitin, että ei sellaisella käytöksellä ainakaan paranna tilannettaan ja että en keskustele hänen kanssaan aiheesta kun raivoaa, uhkailee ja puhuu minulle rumasti. Jatkoin lukemista enkä kiinnittänyt huomiota lapseen ennen kuin rauhoittui ja alkoi puhua toisesta aiheesta jo nätisti. Tekisitkö itse näin vai jollain toisella tavalla?

Mikäs oikeus sinulla on lukea mielin määrin kirjaa, jos rajoitat lapsesi pelaamista? Olet läpeensä paska vanhempi, jolta pitäisi ottaa lapset kokonaan pois!

Meillä on raivokohtauksia varten Diapam 5 mg sekä Opamox 15 mg, joita annetaan lapselle aina silloin, kun äänenvoimakkuus nousee liiaksi tai alkaa riehumaan jostain syystä. On havaittu todella toimiviksi lääkkeiksi meillä, joten kannattaa kokeilla muidenkin. Suotta niiden raivokohtausten kanssa painii ilman apua.

Niin kauan kuin lapsi on kiihkon vallassa ja raivoaa, hänen kanssaan on turha yrittää keskustella mistään asiasta, ei sen paremmin raivon syystä kuin hyvän käytöksen tärkeydestä. kyllä se raivo menee aika pian ohi, kun siihen ei kiinnitetä mitään erityistä huomiota. Se huomiohan on kuin kaataisi bensaa nuotioon, se vain kiihdyttää raivoa ennestään. Vasta kun raivo on laantunut, voi alkaa keskustella asiallisesti aiheesta, joka niin kiihdytti lapsen.

Olen muuten sitä mieltä, että on ihan hyvä antaa lapsen purkaa raivoa oikein kunnolla, kunhan pitää huolen, ettei lapsi esim. loukkaa itseään eikä hajota paikkoja. Ainahan neuvotaan, miten lapsen huomio pitäisi kiinnittää johonkin muuhun seikkaan, kun hän alkaa raivota. Omasta lapsuudesta muista monia tuollaisia tilanteita ja muistan myös, miten raivostuttavaa se huomion muualle kiinnittäminen itse asiassa oli. Mutta sen ajan kasvatus oli sellaista, että oikeastaan ei sopinut raivota, ei edes oikein näyttää aiheellista pettymystä tai pahaa mieltä. Aina olisi pitänyt vain tyytyä ja olla kiltisti. Mietin usein ja mietin vieläkin, että parempi olisi joskus saada raivota oikein perusteellisesti, sillä se puhdistaisi kummasti sielua ja mieltä. Lapselta puuttuvat usein myös sanat, jolloin ainoaksi keinoksi jää kunnon itkupotkuraivari. Ja vaikka aikuisella on sanatkin, niin joskus tekisi melkein heittäytyä lapseksi jälleen ja vetää kunnon itkupotkuraivarit, räyhätä aikansa ja huokaista sitten, että kylläpä teki eetvarttia. Jo sitä taas jaksaakin.

Yritän toki aluksi rauhallisesti keskustella asiasta, mikä ei koskaan oikein toimi. Loppujen lopuksi huudetaan toisilemme, mikä sekään ei toimi, paitsi jos on lievempi raivo menossa. Sitten se loppuu siihen että molemmat nauraa kun se raivoaminen on niin typerää. Suurimaksi osaksi muksu pitää kuitenkin saada raivota 30-60 min itsekseen ennenkuin voidaan keskustella asiasta. Muiden lasten kanssa ei tätä ongelmaa ole. Niiden kanssa riittää rauhallinen keskustelu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä käytiin juuri läpi huutoraivo aiheesta pelaamisen rajoittaminen, alakoululainen veti esille kaikki mahdolliset vetoomukset, väitteet ja uhkailut mitä keksi ja minä istuin tyynesti kirjaa lukien vieressä. Ilmoitin, että ei sellaisella käytöksellä ainakaan paranna tilannettaan ja että en keskustele hänen kanssaan aiheesta kun raivoaa, uhkailee ja puhuu minulle rumasti. Jatkoin lukemista enkä kiinnittänyt huomiota lapseen ennen kuin rauhoittui ja alkoi puhua toisesta aiheesta jo nätisti. Tekisitkö itse näin vai jollain toisella tavalla?

En todellakaan tekisi niin kuin sinä.

Pysyisin toki rauhallisena mutta en välinpitämättömänä niin kuin sinä. 

Selittäisin jo pienestä lapselle että kaikki tunteet ovat sallituja. Jos olet vihainen niin  olet ja saat sen myös näyttää. Sanoisin lapselle että ymmärrän että hän on vihainen, että se on aivan ok. Sitten selittäisin hänelle oman kantani, kuuntelisin tarkkaan hänen kantansa, ja lopulta olisi yhdessä päästävä ratkaisuun ja yhteisymmärrykseen. 

Mitään tunteita ei saa lapselta tukehduttaa. 

Ihan pokerilla kertoisit koululaiselle, miten kaikki tunteet ovat sallittuja?

Siis ovathan ne, mutta sen on ehtinyt tuon ikäiselle kertoa jo aika monta kertaa. Jossakin vaiheessa on hyvä antaa toiselle vähän tilaa purkaa tunteitaan. Vähän niin kuin jos aviomiestä kiukuttaa, parempi antaa sen hakata hetki rauhassa nyrkkyilysäkkiä kuin mennä kertomaan, miten kaikki tunteet ovat sallittuja...

Juuri näin. Koska kaikki tunteet ovat sallittuja, lapsi saa ihan rauhassa olla vihainen. Kun on rauhoittunut, voidaan aiheesta keskustellakin. Ei kukaan ala riemuissaan olevalle lapsellekaan lässyttää, että "kaikki tunteet ovat sallittuja ja minä olen asiasta tätä mieltä ja mikähän mahtaa olla sinun kantasi asiaan" :D Kyllä iloinen lapsi saa olla ihan rauhassa iloinen ilman, että asiaa tarvitsee ainakaan kovin monimutkaisesti analysoida. Liiallisella analysoimisella kesken tunteenpurkauksen viestittää vain, että oikeasti tuota tunnetta pitää nyt hillitä tai se on kokonaan väärä, vaikka suu puhuisi ihan toista.

Kerron lapselle että ymmärrän harmituksen ja annan lapsen rauhoittua,joka kerta on rauhoituttuaan tullut pyytämään anteeksi.sitten puhutaan asiasta