Mitä tehdä kun en kykene olemaan äiti vauvalleni?

Mutta ihan ensin kannattaa tosiaan selvittää, onko kyse vain masennuksesta tms. Lapsen pois antaminen kun on kuitenkin aika jyrkkä toimenpide.

Saat ensin avohuollon tukea ja ehkä pääset ensikotiin vauvan kanssa. Jos em toimet eivät auta ja vielä viikkojen jälkeenkin olet sitä mieltä että jaksa vauvaa, hänet täytyy sijoittaa muualle.

Ap teet vauvalle korjaamatonta tai hyvin vaikeasti korjattavaa vahinkoa. Tarvit apua HETI!!!!!

Kokemusta meinaan on. Soitin itse neuvolaan, ja sanoin etten jaksa enää, haluan kuolla. Olin valvonut putkeen yli 3kk yksin, siis vauva huusi yötäpäivää, ei hetkeekään hiljaa. Olin aivan sekasin. unohtelinkin vauvaa kauppaan, kotiin, en osannut pestä enää pyykkiä, tiskata, en mitään...



Neuvolasta tultiin alle puoleen tuntiin, mä lääkäriin, lääkettä ja vauva huostaan ( pakko siis kun ei voida muuten viiä äidiltä pois ) nukuin ekat 3vuorokautta putkeen, siitä alkoi paraneminen. lasta opin rakastavaa vasta kun täytti 1v, ja nyt maailman ihanin lapsi, lapsia kolme yhteensä ja tunnistan jo väsymyksen ja nyt on ihana mieskin elämässä...



Puhu, puhu ja puhu.... mitään ei saa jos ei oikeasti oo rehellinen ja tunnusta omaa tilaa...

ja siitä seurasi sellaista että lapsen kehittymien oli heikkoa oli ns. vajokki.



Puhun menneessä muodossa sillä tuo lapsi kuoli myöhemmin ja sitä syytä en tiedä mihin kuoli.



Olet varmaan nähnyt niitä kauhuohjelmia lastenkotilapsista venäjältä ja romanista ja muualtakin jossa on lapsia apaattisina ja päältä näkee ettei henkinen kehitys ole mallillaan.



Mieti haluatko omalle lapsellesi sellaisen kohtalon ettei hän kehity normaalisti henkisesti eikä fyysisestikään. Lapsi tarvitsee vuorovaikutusta kehittyäkseen ja kasvaakseen normaaliksi.



Lienet lukenut lapsista jotka on kasvaneet eläinten kanssa. He liikkuvat kuin eläimet ja "puhuva" pikemminkin ääntelevät kuin eläimet ja näin käy myös lapsille jotka ei saa asiaankuuluvaa hoivaa ja huolenpitoa ja rakkautta.



Lapsi oppii suurimman osan mallioppimisen kautta ja jos lapsi ei saa virikkeitä on selvää että normaaliälyistä ei hänestä kehity.



Olet saanut jo ohjeita ottaa yhteyttä neuvolaan ja omalääkäriin joten tee se. Ellet kykene huolehtimaan ja rakastamaan lasta anna hänet adoptioon. Yksikään vauva ei ansaitse tuollaista kohtelua mitä alussa kuvasit.



Lapsesi perustarpeet ei tule tyydytetyksi, et vastaa hänen pyyntöihinsä vaan pidät korvatulpat korvissasi. Lapsesi on kokenut hylkäämisreaktion lukuisia kertoja. Jos et tee muutosta itsessäsi tuosta ei hyvä seuraa.



Olen taipuvainen uskomaan että olet masennuksessa, ehkä synnytyksen jälkeinen masennus kyseessä ja siihen on saatava hoitoa. Myöhemmin vuosien päästä ihmettelet miten noin kävi, sitä ei kai kukaan tarkkaan tiedä.



Olen varma että tulet rakastamaan lastasi kunnes tervehtymisprosessisi on alkanut ja tämä aika on joskus tulevaisuudessa vain ikävä muisto.



Pyydän hae apua itsesi ja lapsesi takia.

http://vanhemmat.mll.fi/lapsi_kasvaa_ja_kehittyy/varhainen_vuorovaikutu…

Samantyyppisiä tunteita putkahtaa minullekin pintaan kun olen todella väsynyt ja tunnen oloni heikoksi tai uupuneeksi. Mutta ne ovat olleet hetkittäisiä, sellaisia tunteenpurkauksia. Niitä kai kuuluu vanhemmuuteen tietyissä rajoissa. Olen keskustellut ystävieni kanssa ja kaikilla on näitä tunteita joskus. Jos kuitenkin tuntuu, että tällainen jatkuu eikä ole vain pikaistuksissa ajateltu asia niin suosittelen minäkin puhumaan neuvolassa, tai vaikka perheneuvolassa. Siellä osataan suhtautua oikein näihin juttuihin, he näkevät koko suomalaisen peheiden kirjon eivätkä ihmettele vaan osaavat auttaa. Ei ole häpeä puhua asiasta, vaan se on rohkeaa että uskallat hakea apua. Kunnilla on olemassa perhetyöntekijöitä jotka tarvittaessa tukevat vanhemmuudessa. Kukaan ei ole äiti syntyessään, siihen opitaan kantapään kautta. Keskustele myös miehesi kanssa tunteistasi, jotta hänkin on kartalla ja osaa tunnistaa kun tarvitset hänen tukeaan enemmän. Minullakin mies on paljon matkatöissä ja kahden lapsen kanssa pärjääminen tuntuu välillä maailman suurimmalta haasteelta. Välillä sitten kaduttaa ja itkettääkin omat kiukunpuuskat (meillä 6- vuotias ja vauva). Tärkeää on myös pyytää anteeksi. Itse olen opetellut menemään toiseen huoneeseen rauhottumaan kun tuntuu että tekisi mieli räjähtää. Lähinnä tuo isompi lapsi koettelee oikein kunnolla. Joskus töihin palaaminen auttaa, jos tuntuu, ettei kotiäidin roolissa viihdy. Tosin työssäkäynti ei kuitenkaan helpota kotiaskareita, varsinkin jos miehesi on paljon töissä. Hae vertaistukea, naapurustosta löytynee samanikäisiä vanhempia joilla on ehkä samanikäisiä lapiakin. Et ole ainoa jolla näitä tällaisia tunteita on, etkä siis mikään kummajainen. Jos isovanhemmat asuvat sopivan lähellä, pyydä heiltä tukea vanhemmuuteen. Kyse voi olla siitäkin, että et saa tarpeeksi unta ja käyt ylikierroksilla sen takia. Uni on tärkeää myös äidille, emme ole mitään koneita jotka toimivat lakkaamatta 24 h kun palvelua tilataan=) Eli rohkeasti puhumaan asiasta, kyllä nämä asiat hoituvat parempaan suuntaan. Jokaisessa ikävaiheessa lapsi tuntuu jossain määrin rasittavalta, mutta jokaisessa ikävaiheessa on myös ne parhaat puolensa. Ne täytyy vaan nähdä. Sinulla on ainutlaatuinen lapsi, kenelläkään toisella ei ole häntä. Sinä olet oikeasti hänelle koko maailma, ajattele miten paljon lapsesi luottaa sinuun. Vauva ei tosiaan, kuten sanoit tarkoita pahaa, eikä hän osaa ajatellakaan mitään pahaa. Joskus mietin, että kamala miten luonto onkin luonut niin viattoman olennon kuin vauva, joka ei osaa uskoakaan mitään pahaa mistään. Voimia sinulle tosi paljon, äläkä epäröi hakea tukea.

Hae apua, ei se ole häpeä. Minua jäi huolestuttamaan se, mitä kerroit miehestäsi ja hänen suhtautumisestaan. Tuntuu kuin se olisi yksi selittävä tekijä tässä. Olet jäänyt ehkä liian yksin vauvan kanssa, miehesi ei osallistu arkeen ilmeisesti kovinkaan paljon. Harrastatko mitään, saatko koskaan käydä missän ihan itseksesi? Totta kai vauvan hoito uuvuttaa välillä ja siksi olisi hyvä ladata akkuja ettei uuvu. Minustakin kuulostat masentuneelta, se pitää hoitaa pois.

Mutta sen lisäksi kysyisin, onko sulla kavereita, joila olisi saman ikäisiä lapsia? Ja käyttekö vauvan kanssa paljon ulkona? Tuon ikäinen lapsihan on siitä kiva, että pysyy vielä rattaissa, ja liikkuminen on helppoa. Itselläni ainakin on oloa helpottanut huomattavasti, kun olemme lapsen kanssa käyneet harrastuksissa ja tapahtumissa, kotona vain ahdistumme molemmat.

Pyydä tosiaan itsellesi apua, jotta vauvasi saa hyvän alun elämälleen!

http://groups.msn.com/AIMA/



http://www.aima.fi/synnytysmasennus/



Itse olin jo parin viikon ikäisen vauvan äitinä sitä mieltä, etten rakasta vauvaa ja haluan antaa sen pois. Varhaisessa vuorovaikutuksessa oli myös varmaan jonkin verran ongelmaa. Lapsi oli n. 2-vuotiaaksi sellainen, ettei puhunut kenellekään vieraalle (selektiivinen mutismi) ja esim. hoidossa leikki oli vain toistamista: esim pyöritteli auton renkaita, otti seuraavan auton, pyöritteli sen renkaita jne.



Minä toivuin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta lapsen ollessa n. 2-vuotias, ja hyvin samoihin aikoihin lapsen käytös "normalisoitui". Nykyään 5-vuotias lapsi, joka psyykkisesti aivan terve, eli mitään jälkiä ei ole jäänyt.



Ihaninta oli se vaihe (jo ennen masennuksesta toipumista), kun yhtäkkiä huomasi rakastavansa lastaan. Se vaihe tulee masennuksesta toipuvalle ennemmin tai myöhemmin, ja se on ihana tunne.

Myös samaa mieltä että masennus vaivaa, se voi ilmetä juuri noin. Ja jos 8 kuukauden ikäselle voi suuttua silmittömästi, niin kun lapsi alkaa oikeasti kiukuttelemaan/uhmaamaan sulla on keinot vähissä ja tod näk pääsyt käyttämään myös fyysistä väkivaltaa henkisen lisäksi, joka varmasti jättää jälkensä lapseen. Vauva on kuitenkin niin pieni, että on vielä mahdollista korjata vuorovaikutustanne yms. Olet yhteydessä nevolaan, sanot suoraan mitä koet ja mitä olet tässäkin ketjussa kertonut.



Se että annat vain vauvasi huutaa (ovet kiinni, korvatulpat) on tosi hälyyttävää. Hae apua, ap! Vauvasi ja myös itsesi vuoksi. Tuollainen elämä on varmasti rankkaa myös sinulle.

Sieltä löytyy yhteystiedot auttaviin tahoihin. On ensikoteja, jonne väsynyt äiti voi mennä vauvansa kanssa ja siellä auttavat vuorovaikutussuhteen ongelmissa ja saat apua ja tukea tilanteeseen. Ole kiltti ja soita ja pyydä apua. Itsesi ja lapsesi takia.

kun olen vain tajunnut että lapsi oli virhe enkä rakasta sitä?

jääkö lapselle pahatkin traumat tällaisesta?

ap

Kerro suurinpiirtein miltä paikkakunnalta/seudulta olet. Joku ystävällinen äiti voisi varmaan tulla edes parina päivänä avuksesi vauvaa hoitamaan ja auttamaan sinut avun piiriin. Olet varmasti masentunut, ei epäilystäkään siitä. Olet hoidon ja avun tarpeessa. Ensin riittävästi lepoa, ruokaa, ymmärrystä. Sitten todennäköisesti masennuslääkitys ja apua perhetilanteeseen muuten, esim. perhetyöntekijä tms. Vauvasi tarvitsee luultavasti myös erityishoivaa, koska on jo jäänyt paljosta paitsi. On kuitenkin vielä niin pieni, että sinun ja muiden avulla todennäköisesti vielä toipuu reippaaksi ja normaaliksi vauvaksi. Ota tosissasi nämä saamasi neuvot. On selvää, että olet masentunut mutta toisaalta, vaikka toisin väität, välität vauvastasi ja rakastat häntä: muuten et välittäisi miten hänelle käy etkä kokisi tilanteesta edes syyllisyyttä.



T. lääkäriäiti, joka itsekin äitiyslomalla 8 kk vauvan kanssa. Jos asut lähimaillakaan, voin tulla hätäavuksi... Varmaan löytyy muitakin auttajia, jos kerrot mistäpäin olet.

ja yllärinä ilmeni että on kilpirauhasen vajaatoiminta.

Nyt sinun on PAKKO hakea apua masennukseesi. Jos et pysty hoitamaan lastasi tunteella ja vastavuoroisesti ja annat hänen huutaa yksin suljetussa huoneessa (kauheaa!) tai ylipäänsäkin et välitä hänen hädästään, teet tosiaankin hyvin vakavaa vahinkoa lapsen psyykkiselle terveydelle, minuuden rakentumiselle. Vauva- ja pikkulapsiaikana syntynyttä haittaa psyykeelle on hyvin vaikea myöhemmin korjata... ja se vaikuttaa koko ihmisen elämään, myös aikuisiälle saakka. Vauvasi on suuressa vaarassa, hae apua ammattilaisilta tai kerro ainakin asiasta totuudenmukaisesti jollekin läheiselle aikuiselle, joka voisi puolestasi hälyttää apua!



Voi pientä, toivottavasti saatte apua mahdollisimman pian...



t. psykologiäiti

Se, jonka kutsuun ei vastattu. Se, joka jäi ilman ruokaa jos kiukutteli. Kiitos vaan kovasti äidilleni, joka teki kuten sinä: laittoi tulpat korviin. Tästä ihanasta episodista johtuen sairastan nyt useaa eri mt-ongelmaa, mm. kroonista masennusta ja rajatilahäiriötä. Koko loppuelämäni syön lääkkeitä vain siksi, että SINÄ et ajatellut muuta kuin omaa jaksamistasi.



Tämä ei ole provoiluyritys, vaan ihan totta. Mieti ap vielä kerran tekojesi seurauksia!

rajatila on tosiaan yksi mahdollinen seuraus tällaisesta tilanteesta. Todella tuskallinen sairaus! Ja hankala läheisille myös. Siinä edestään löytää minkä taakseen jättää.

Tunnetko olisi masentuneeksi? Ottaisitko asian puheeksi neuvolassa? Saisit apua mahdollisesti asian käsittelyyn ja ehkä kotiinkin.

1-2 pv/viikko. ja kun on kotona niin nukkuu, on toki iltaisin lapsen kanssa jonkin aikaa.

Nytkin vauva huutaa viereisessä huoneessa, laitoin vain oven kiinni etten kuule huutoa.

Onko kellään muulla ollut tällaista fiilistä? Masentuneeksi en itseäni tunne, tuntuu pikemminkin että oli vaan yksinkertaisesti elämäni suurin virhe hankkia lapsi, enkä kykene olemaan äiti.

Jos puhun neuvolassa niin mitä ne tekevät? Mitä se auttaa jos meille tulee joku käymään, ei se tee minusta äidiksi kykenevää. ap