Kun lapsi on 19 v ja valmistunut 3 vuoden amis tutkinnosta ja saa töitä onko ok antaa asua ilmaiseksi kotona jonkun aikaa, että saa kerettyä hyvät rahat ja pärjää sitte paremmin omillaan?

Minä sain asu kotona vielä vaikka olin töissä. Ruokakustannukiin itse oma-aloitteisesti osallistuin. Ei äiti minulta mitään pyytänyt. Jos olisi pyytänyt, niin olisib kyllä maksanut. Säästin autoon rahaa. Äitiä vähän jopa harmitti kun muutin 22 vuotiaana pois. Olisi pitänyt varmaan kolmekymppiseksi asti siellä :D

Meillä 21-vuotias poika asuu edelleen kotona, on käynyt amiksen ja nyt vakitöissä. Ei tulisi mieleenkään pyytää rahaa, kyllä meillä on varaa lapsemme elättää. Poika säästää yhdessä mietityn suunnitelman mukaan rahaa asp-tilille ja tarkoitus on, että kun muuttaa omilleen niin pääsee suoraan omistusasuntoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ok. Kyllä työssäkäyvän aikuisen ihmisen pitäisi kyetä huolehtimaan itsestään ja omasta elämästään eikä olla täysihoidossa lapsuudenkodissaan. Pari vuotta muuttuu äkkiä pariksikymmeneksi vuodeksi ja miten luulet pojan esimerkiksi saavan ketään naista kiinnostumaan itsestään jos asuu vielä vanhempien luona parikymppiesenä?

Sanoisin, että jotain on jo mennyt vikaan jos pojalla itsellään ei ole mitään haluja muuttaa omaan asuntoon. Kyllä normaalisti tuonikäinen haluaa jo asua omassa asunnossa eikä vanhempien luona.

Voitko kuvitella, mä olin (vasta) 20-vuotias kun muutin omilleni. Olin töissä, mutta isäni oli kiltti ja reilu, joten mun ei tarvinnut maksaa vuokraa, vettä tai sähköä.

Oon silti ihan normaali, kaksi lastakin on. Ja omakotitalo. Aika jännä.

Siis mitä :D Miksi isä maksaa työssäkäyvän aikuisen lapsensa vuokrat, vedet ja sähköt? Sen nyt vielä ehkä jotenkin voisi ymmärtää jos olisi opiskelijasta kysymys mutta että ihan työssäkäyvän parikymppisen vuokratkin pitää maksaa että jää enemmän ryyppyrahaa?

Et tainnut ymmärtää lukemaasi.

Mun ei tarvinnut isälleni maksaa vuokraa, veden- ja sähkönkulutustani kun asuin hänen talossaan. Sitten kun muutin pois, maksoin kaikki itse, tottakai.

Selviskö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ok. Kyllä työssäkäyvän aikuisen ihmisen pitäisi kyetä huolehtimaan itsestään ja omasta elämästään eikä olla täysihoidossa lapsuudenkodissaan. Pari vuotta muuttuu äkkiä pariksikymmeneksi vuodeksi ja miten luulet pojan esimerkiksi saavan ketään naista kiinnostumaan itsestään jos asuu vielä vanhempien luona parikymppiesenä?

Sanoisin, että jotain on jo mennyt vikaan jos pojalla itsellään ei ole mitään haluja muuttaa omaan asuntoon. Kyllä normaalisti tuonikäinen haluaa jo asua omassa asunnossa eikä vanhempien luona.

Voitko kuvitella, mä olin (vasta) 20-vuotias kun muutin omilleni. Olin töissä, mutta isäni oli kiltti ja reilu, joten mun ei tarvinnut maksaa vuokraa, vettä tai sähköä.

Oon silti ihan normaali, kaksi lastakin on. Ja omakotitalo. Aika jännä.

Aika järkyttävää että ajattelet että oma vanhempasi olisi erityisen reilu koska ei pyydä sinulta vuokraa tai maksua vedestä ja sähköstä?? 

Mitäs järkyttävää siinä on? Nykyään on melkeimpä enemmän sääntö kuin poikkeus, että vanhemmat eivät avusta mitenkään kun lapsi on täysi-ikäinen.

Jos oikeesti meinaa vuoden tai kaks asua kotona niin kato nyt et avaa nordnettiin tai jollekki edulliselle välittäjälle tilin, ihan turhaa nuorena millekkään korkeakorkoselle säästää.

Muuten kuulostaa ihan hyvältä niin kauan kun kaikki saman katon alla viihtyy.

T: Toinen nuori.

Minusta ok muuten, mutta kaksi vuotta on ehkä liian pitkä aika. Jos kaikki menee säästöön, ei mene kuin puoli vuotta ja asp-tili näyttää jo maksimilukemaa... Toki siihen on pakko säästää se kaksi vuotta ennen kuin lainan saa, mutta kuitenkin. Toiset puoli vuotta voisi säästää ihan vaan rahastoon tai säästötilille, mutta se vuosi olisi kyllä ihan ehdoton maksimi. Jos tuota menoa katselee liian pitkään, ei nuori opi rahankäyttöä ollenkaan. Pitää tietää, että asumiseen menee X määrä rahaa, ruokaan Y ja laskuihin Z, sitten on menot a, b ja c mihin on pakko käyttää jokunen kymppi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ok. Kyllä työssäkäyvän aikuisen ihmisen pitäisi kyetä huolehtimaan itsestään ja omasta elämästään eikä olla täysihoidossa lapsuudenkodissaan. Pari vuotta muuttuu äkkiä pariksikymmeneksi vuodeksi ja miten luulet pojan esimerkiksi saavan ketään naista kiinnostumaan itsestään jos asuu vielä vanhempien luona parikymppiesenä?

Sanoisin, että jotain on jo mennyt vikaan jos pojalla itsellään ei ole mitään haluja muuttaa omaan asuntoon. Kyllä normaalisti tuonikäinen haluaa jo asua omassa asunnossa eikä vanhempien luona.

Voitko kuvitella, mä olin (vasta) 20-vuotias kun muutin omilleni. Olin töissä, mutta isäni oli kiltti ja reilu, joten mun ei tarvinnut maksaa vuokraa, vettä tai sähköä.

Oon silti ihan normaali, kaksi lastakin on. Ja omakotitalo. Aika jännä.

Aika järkyttävää että ajattelet että oma vanhempasi olisi erityisen reilu koska ei pyydä sinulta vuokraa tai maksua vedestä ja sähköstä?? 

Mitäs järkyttävää siinä on? Nykyään on melkeimpä enemmän sääntö kuin poikkeus, että vanhemmat eivät avusta mitenkään kun lapsi on täysi-ikäinen.

No ei todellakaan ole. Kyllä monille ostetaan asunnot tai ainakin säästetään kunnon pesämuna. Ja tuetaan opiskeluja pitkälle yli kaksikymmenvuotiaaksi.

Mun veli ei muuttanut koskaan ja lopulta hän vain asuu ilmaiseksi perikunnan talossa, jota pitää itsestäänselvänä. On kyllä meiltä muilta vailla rahaa korjauksiin yms. koska omistamme osan. Aina kun ehdotan jakoa, tulee riita. Mä en jaksa enää, otan sen riksin, että välit menee molempiin veljiin. Toiselle veljelle se on ok, mutta hänellä ei olekaan muuta perhettä ja tienaa enemmän kuin minä. 

Hyvinkin järkevää. Ei tarvitse muuttaa suuromistajien vuokraluukkuun orjaksi ja voi samalla töissä käydessään säästää omaa asuntoa varten, jottei myöhemminkään joudu vuokraorjaksi. Jos vaan vanhemmilla on varaa ja yhteiselo onnistuu, niin ehdottomasti näin.

Mä sanoisin, että normaaleissa terveissä perheissä tuetaan ja sillä tavoin kasvaa muista ihmisistä välittäviä tasapainoisia aikuisia, jotka jatkavat samaa perinnettä. Kotoa potkituista kaikki ei pääse omin avuin jaloilleen. Ja ainakin tulee huonosti muita ihmisiä tukevia itsekkäitä/kyynärpäätaktikoita, jotka oppivat ajattelemaab kaikessa vain omaa hyötyään

Minun mielipiteeni on ja kokemuskin, että vuokralla ei kannattaisi asua, vaan asuminen kannattaa jo alkujaan ottaa sijoituksena. Kun maksat omaa pois, on mahdollisuus päästä aina isompaan ja parempaan. Toisin on jos olet maksanut korkeaa vuokraa, olet aina yhtä p.a, etkä pääse enää helposti omistusasuntoon kiinni.

Siinä pitkän tähtäimen suunnitelma, jossa nuoren vanhempienkin kannattaisi käyttää järkeään. Avioituessa paperit sille mallille, että omaisuus pysyy alkuperäisellä omistajalla eron sattuessa.

Kohta alkaa juopporemmiä pyöriä pojan mukana. Valvotaan myöhään ja juodaan pohjia isolla porukalla. Vanhemmat joutuu pysymään omassa huoneessaan etteivät ole tiellä.

En antaisi amiksen asua asunnossani. Jos on kerran niin aikuinen, että voi tehdä tuollaisia valintoja, voi sitten myös kantaa seuraukset

Kivittäkää vaan, mutta väitän silti että ne jotka saavat vielä kakskymppisenä pikkurahoja enemmän avustusta/muuta tukea vanhemmiltaan, jäävät aikuisiälläkin monesti vähän "kädettömiksi" aikuisiksi ja jopa vanhemmiksikin.

Usein sekä rahallista avustusta kinutaan että apua monissa asioissa, joista muut samanikäiset ihmiset selviävät ongelmitta ja kokevat ne vain osaksi tavallista elämää.

Turvaudutaan yksinkertaisissakin tilanteissa sitten mieheen, vanhempiin, ystäviin, kehen tahansa, mutta pääsääntönä on se, että aina ensin pyydetään joku toinen selvittämään asia ja itse heittäydytään avuttomiksi.

Kärjistetty kommentti, tarkoituksella, mutta tiedätte kyllä mistä mä puhun ja väitän etten ole ainoa joka tämän ilmiön on havainnut.

Älkää tehkö lapsistanne avuttomia, edes rahan ja omaisuuden vuoksi. Ei-avuton lapsi osaa kyllä elättää itsensä.

Vierailija kirjoitti:

Kivittäkää vaan, mutta väitän silti että ne jotka saavat vielä kakskymppisenä pikkurahoja enemmän avustusta/muuta tukea vanhemmiltaan, jäävät aikuisiälläkin monesti vähän "kädettömiksi" aikuisiksi ja jopa vanhemmiksikin.

Usein sekä rahallista avustusta kinutaan että apua monissa asioissa, joista muut samanikäiset ihmiset selviävät ongelmitta ja kokevat ne vain osaksi tavallista elämää.

Turvaudutaan yksinkertaisissakin tilanteissa sitten mieheen, vanhempiin, ystäviin, kehen tahansa, mutta pääsääntönä on se, että aina ensin pyydetään joku toinen selvittämään asia ja itse heittäydytään avuttomiksi.

Kärjistetty kommentti, tarkoituksella, mutta tiedätte kyllä mistä mä puhun ja väitän etten ole ainoa joka tämän ilmiön on havainnut.

Älkää tehkö lapsistanne avuttomia, edes rahan ja omaisuuden vuoksi. Ei-avuton lapsi osaa kyllä elättää itsensä.

Nyky-Suomessa tuo ei päde. Täällä pitää tehdä kaikki mitä pystyy, ettei uppoa paskaan.

Olin itse lapsesi tilanteessa nuorena.  Maksoin kotiin asumisesta ja ruuasta sopimamme kuukausimaksun.  Kun sitten muutin omilleni, ilmeni yllätyksenä, että vanhemmat olivat säästäneet ne rahat ( kaikkiko, en muista ) ja sain ne sitten oman kotini hankintoja varten.  Se oli mielestäni hyvä toimintamalli.  Opin, että eläminen maksaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on oikein ja luonnollista tukea omia jälkeläisiä. Kotoa pois potkiminen liittyy wt-perheisiin, jotka elävät tulonsiirroilla. Tämä elämäntapa periytyy sukupolvelta toiselle, ja lapset laitetaan omilleen heti 18v. jotta he saavat tulonsiirtoautomaattinsa auki ja saavat sen mitä "heille kuuluu".

Olet ihan oikeassa siinä, että tuilla eläville tämä on tavallista. Kyse on monesti kuitenkin siitä, että näin tapahtuu pakon edessä, juurikin siksi että tuo 18-vuotias saisi minimitoimeentulon, jota itse minimitoimeentuloilla elävillä vanhemmilla ei ole mahdollista ylimääräisenä kustantaa. Siinä useamman aikuisen yhteisössä kun 18-vuotias on esim. Kelan näkökulmasta välillä huollettava ja välillä tulonsaaja.

Itsekin asun 22-vuotiaaksi asti kotona. Kävin ihan täyspäiväisesti töissä. Omat menot maksoin normaalisti, mutta ruoasta ja asumisesta ei tarvinnut maksaa vanhemmille mitään. Minun piti lähteä opiskelemaan ja tarkoitus oli tällä tavalla kartuttaa opiskelukassaa. Vanhemmat olisivat antaneet minulle varmasti jonkun kivan pesämunan, mutta heillä ei ollut antaa penniäkään. Niinpä he tukivat minua tällä tavalla.

Opiskelu ei kiinnostanut ja sitten lopulta näillä opiskelurahoilla tuli hankittua omistusasunto ja yksi autokin jo maksettu. Opinnot aloitin vasta pari vuotta kotoa poismuuton jälkeen.

Ja kyllä, jo 18-vuotiaana itsenäistymishalu oli erittäin kova ja en millään olisi enää halunnut notkua aikuisten silmän alla. Äiti kuitenki sai käännettyä pääni ja ihan hyvä niin. Olin asunut jo 18 vuotta kotona joten pari vuotta lisää ei oikeasti ole paha rasti. Lisäksi olen nyt 8 vuotta asunut yksinäni ja todennäköisesti asun loppuelämänikin. Olen jo saanut tarpeekseni tästä yksinasumisesta, mutta enemän minulla on vielä edessä kuin takana tätä herkkua..

Iso peukku vanhemmille, jotka auttavat jälkikasvuaan siivilleen lapsen aikuisuuden kynnyksellä.

Itse olen sitä mieltä että lapsen pitäisi asua pidempäänkin kotona kuin 18-19 vuotiaaksi jos vaan mahdollista. Ensinnäkin myös oppivelvolliusuuden pitäisi koskea myös lukion käymistä ja jatkua 19 vuotiaaksi asti. Sen jälkeen vasta olisi ensimmäinen valintatilanne, jatkaako yliopistoon, ammattikorkeaan vai amikseen.

Eli ainakin 18-19-vuotiaaksi kaikki asuisivat omalla kotipaikkakunnallaan ja kävisivät siellä lukion aivan kuten peruskoulunkin. Sitten mahdollisuuksien mukaan jatko-opinnot vielä eli silloin suurin osa asuisi pitkälti yli 20 vuotiaaksi kotona. Vanhempien velvollisuus ja vastuu lasten koulunkäynnistä jatkuisi vielä lukion jälkeen valittuun koulutukseen oli se sitten yliopisto tai amis.

Vasta valmistuttuaan siitä ja saatuaan ensimmäisen työpaikan muutettaisiin omilleen ja vanhempien vastuu lasten elämästä pikkuhiljaa alkaisi poistumaan. 18 vuotias on aivan liian nuori ottamaan vastuuta elämästään joissain tapauksissa.

Jos se on teille ok. Toki vois jonkun pienen kk-rahan ottaa, että alkaa oikeesti hahmottaan omillaan olemista.