Lue keskustelun säännöt.
Olen kateellinen teille, joilla on hyvät välit vanhempiinne
11.11.2016 |
Siitä lähtien kun muutin kotoa omaan kämppään, olin käytännössä omillani. Rahallista avustusta sain siihen asti että täytin 18, sen jälkeen en ole saanut edes syntymäpäivälahjaa. Isä kyllä aina lupaa että laittaa rahaa syntymäpäivänä ja jouluna, mutta lupauksiksi ne on jääneet. Äiti lainaa rahaa mutta ei maksa takaisin... Alkoholi kiinnostaa molempia vanhempia enemmän kuin oma lapsi. Annoin vanhemmille aina syntymäpäivälahjan ja isäinpäivä/äitienpäivälahjan. Lopetin sen kun tajusin etten saa enää ikinä vastalahjaa. Välit on vain viilentyneet eikä äiti soita enää ikinä, isä kerran puoleen vuoteen.
En voi mieheni kanssa mennä ikinä kummallekaan vanhemmalleni jouluksi, koska alkoholistien joulu on mitä on. Joulusta meni lapsena muutenkin maku, kun porukat erosi ja äiti alkoi juomaan. Yhtä stressiä ja huutoa kaikki pyhät. Joulu ei ole tuntunut joululta vuosiin.
Jos teen lapsia, en voi viedä niitä vanhemmilleni hoitoon edes päiväksi. En ylipäätään voi viedä miestäni vanhemmilleni, koska heidän asuntonsa on niin järkyttävässä kunnossa.
Olen ihan järkyttävän kateellinen sukulaisilleni, joilla on normaalit perheet ja kivat talot. Kateellisuus nousee pintaan aina kun näen yhteiskuvia sukulaisista lapsineen. Minäkin haluan normaalit ja kivat vanhemmat, joille viina ei mene minkään edelle. Minäkin halusin kivan stressittömän lapsuuden, johon ei sisältyisi vanhempien alkoholismin peittelyä ja jatkuvaa köyhyyttä. Minäkin haluan isäinpäiväbrunssille, mutta kun kutsuin isäni sellaiselle, hänellä oli krapula eikä hän voinut nousta sängystä.
Haluaisin varavanhemmat, mutta en päässyt edes lastenkotiin. Nyt nuorena aikuisena olen täysin omillani maailmassa, vaikka minulla ei ole vielä ammattia tai vakituista tulonlähdettä. Mieheni tukee minua, mutta jos tulee ero niin sitten joudun selviytymään yksin. On minulla toki kavereita, mutta heiltähän ei saa esim. taloudellista turvaa eikä heidän luokseen voi mennä viettämään juhlapyhiä. Olen selittänyt tässä paljon taloudellisesta turvasta, mutta ei se niin tärkeää ole kuin se että olisi mukavat, ei-jäykät välit.
Jos keksisin mistä aikuinen ihminen saisi varaäidin tms, menisin välittömästi sellaiseen toimintaan mukaan. Minulla on isovanhempiin hyvät välit, mutta he asuvat toisella puolella suomea joten en pääse kyläilemään niin usein kuin tahtoisin. Että niin. Olkaa ihan totta kiitollisia jos teillä on ollut normaali lapsuus ja mukavat vanhemmat.
Kommentit (6)
<3
En tiedä helpottaako mutta yritä ajatella ettet välttämättä olisi siinä, jos sulla olisi ollut vanhempien tuki. Siis nyt olet joutunut pärjäämään yksin ja ehkä se on tehnyt sinusta vahvemman ihmisen.
Voitko mennä jouluna esim. isovanhempiesi luo?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä AP!
Samat tuntemukset täälläkin ja samaa katkeruuden sävyttämää kateutta olen potenut vuosikausia aikuiselämästäni. Kun näin ja kuulin, kuten sukulaisperheissä lapsia autetaan ja tuetaan, kannustetaan ja kannatellaan. Miten vietetään kivoja yhteishetkiä, juhlitaan yhdessä, vanhemmat osoittavat välittävänsä lapsistaan. Itse olen ollut omillani, ilman vanhempien tukea, käytännössä aina, jo lapsesta asti. Suhde vanhempiini on ollut vain näännyttävä, negatiivinen, minua hyväksikäyttävä; en koe saaneeni heiltä mitään positiivista, päinvastoin, minä olen joutunut auttamaan ja tukemaan heitä.
Enkä ikinä ole ymmärtänyt miksi minua ei hyväksytty tai kohdeltu kuten lasta pitäisi kohdella - ehkä olin pienenä lapsena liian "kykenevä", "riippumaton", "itsenäinen"...tai näin olen asiaa itselleni jälkikäteen järkeillyt. Jättivät minut siis yksin selviämään ja kompastelemaan.
Mukana kuviossa on ollut alkoholi, mutta ennen kaikkea pahuus, kierous, henkinen väkivalta ja vanhempieni täydellinen kyvyttömyys olla vanhempia ja ymmärtää vanhemmuuden vastuita ja velvollisuuksia. Vanhemmat ovat kyllä tukeneet toista lastaan, mutta minut jättäneet jostakin syystä ihan omilleni. Se epäoikeudenmukaisuus ja toisen suosiminen/toisen sorsiminen lisää vielä katkeruuden taakkaa entisestään.
Jossakin vaiheessa vaan ymmärsin, etten voi koskaan saada sitä mitä olisin halunnut tai tarvinnut. Nämä on ne kortit jotka mulle on jaettu ja joiden kanssa pitää elää. Välien ylläpitäminen epämiellyttäviin, vastentahtoisiin ihmisiin ei kannata. Pitää vaan rakentaa se oma elämä ilman näiden henkilöiden läsnäoloa ja unohtaa heidän olemassaolonsa. Pahalta tuntuu edelleen, mutta koko ajan vähemmän ja vähemmän. Toisaalta on vapauttavaa ajatella, etten ole heille kiitollisuudenvelassa yhtään mistään: siinäpä makaavat tulevaisuudessa vanhainkodissa ulosteisissa vaipoissaan ja muistelevat sitä yhtä unohdettua lastaan kun se suosikkilapsi ei perheineen välitä heistä tippaakaan.
Eka askel on tilanteen hyväksyminen. Sitten ei tarvitse enää kadehtia.
Psykoterapia voi auttaa, muttei ole ihan ilmaista.
Olet kuin minä nuorempana, ap, monella tapaa. Voin lohduttaa, että vaikka taloudellisesti saatat olla loppuelämäsi heikommilla kuin ikätoverisi (näin nelikymppisenä edelleen erittäin totta), henkisesti voi olla paremmin.
Olen itse hakeutunut tukihenkilökurssille juuri siksi, että ehkä voisin tukea jotain nuorta, jolla on samanlainen tausta, että on ihan liian yksin ja itsenäinen. Ne pärjäävätkin kaipaisivat kauheasti sellaista aikuista, joka edes kuuntelee huolia.
N40
En ole kateellinen, mutta tietty välillä harmittaa. Aika lailla sama tausta kuin sinullakin ja ollaan ihan tietoisesti etsitty ne arjen hyvät ihmiset ja tukiverkostot aivan muualta kuin sukulaisista.
Tämä on yleistä. Joulua ei voi viettää useatkaan suvun kesken, vaikka tilanne ei olisi noinkaan paha. Kateus katkeroittaa, se ei auta mitään. Sulla on ongelman ydin tuo, päästä irti kateudesta.
Koeta olla tulevaisuudessa parempi vanhempi omille lapsille sekä hae tukea kavereista.