Olenko oikeasti masentunut?

Olen teini-ikäinen, peruskoulussa. Olen ehkä kuukauden tuntenut itseni masentuneeksi, surulliseksi ja mitättömäksi. Siis enemmän kuin ennen. Mielialani ei ole heitellyt, tuntuu vaan että olen liian syvällä enkä enää itse pääse ylös. Olen purkanut pahaa oloa "viiltelyyn", olen tehnyt käsivarteeni naarmuja harpilla. Niin että iho vaan menee rikki, en sen syvemmälle. Olen tehnyt tarkan suunnitelman itsemurhaa varten ja ajatus siitä tuntuu jotenkin lohduttavalle. En tiedä uskaltaisinko oikeasti tappaa itseni, mutta en voi sanoa varmaa.
Tuntuu että kaikki vaatii ponnistelua. Jos ajattelen siivota tai syödä, saatan sängystä nousemisen jälkeen olla jo niin väsynyt että homma jää siihen. Minulla on ollut univaikeuksia, heräilen öisin. Ruoka ei enää maistu entiseen tapaan.
Ainut, mitä jaksan kunnolla, on lukeminen. Tuntuu, että kirjat vievät aina kauas, toiseen maailmaan. Mutta kun laitan kirjan syrjään, on oloni aina vaan pahempi. Koulunkäyntiin pakotan itseni ja se sujuu niin kuin ennenkin, eli hyvin. Monien mielestä liian hyvin, sillä olen yksinäinen eikä minulla ole ystäviä. Tuntuu, että löydän kyllä kivoja ihmisiä, mutta en vain jaksa pitää suhteita yllä. Minulle suututaan hyvistä numeroistani ja olen ulkopuolinen.
Kotonani on ollut vaikeaa aina, mutta ehkä en kirjoita siitä enempää nyt. Anteeksi epälooginen ja pitkä viesti.
En itse osaa ajatella tätä masennuksena, koska nauran ja vitsailen entiseen tapaan, en vain tunne enää samanlaista iloa. Eikö masennus ole vielä vaan pahempaa?