Perheunelmat menivät pieleen, kun mies osoittautui hirveäksi

Vierailija kirjoitti:

Jos tämä ei ole provo niin olet aivan yhtä paska kuin väkivaltainen ja persoonallisuushäiriöinen miehesi. Sääliksi käy lapsia.

Mutta onneksi tämä taitaa olla provo.

Perustele. Kuitenkin olen itse lempeä lapsille, hoidan velvollisuudet ja pidän heidän puoliaan, keksin heille virikkeitä ja olen tasainen ja luotettava vanhempi. Miksi olisin yhtä huono kuin aggressiivinen puolisoni? Ai siksi, kun haluaisin hänestä eroon ja uneksin vielä perheestä ja rakkaudesta elämääni sekä turvallisemmasta isähahmosta ja miehenmallista lapsille? T. Ap

Mkä ihmeen pakkomielle sinulla on saada lisää lapsia? Keskittyisit olemaan hyvä äiti jo niille olemassa oleville lapsille, eivätköhän hekin ole kärsineet väkivaltaisesta miehestä. 

Vierailija kirjoitti:

Onko miehesi aivopessyt sinut kuvittelemaan ettei yksinhuoltajan perhe voi olla kunnollinen perhe? Asenteesi asian suhteen kuulostavat vähän sairailta, pahoittelen että sanon näin suoraan.

Lapsille ja sinulle on aivan varmasti parasta olla erossa persoonallisuushäiriöisestä miehestä, eikä tilanne paranisi ollenkaan jos toisit uuden miehen kuvioihin liian aikaisin. 

Mieheni on aivopessyt monellakin tavalla. :/ ...Alkaen ystävistäni ja sukulaisistani. Siis kaikki (ihan normaalit, mukavat) kaverini ja sukulaiseni ovat jotenkin huonoa seuraa ja noloja. Jos menen kylään, niin mies pommittaa puheluilla koko ajan ja kun menen kotiin, niin saan v*ttuilua osakseni ja mies patistaa mut keittiöön tai makuuhuoneeseen pois silmistä (olohuoneessa en saisi olla tai miehen läheisyydessä jne.).

Mies haukkuu ulkonäköäni, älykkyyden puutettani, nolouttani, silmälasien käyttämisestä, vaatteistani jne., iästäni. Vaikka köyn päivittäin pesulla, kuulemma haisen pahalle ja kun kysyn tarkennusta, niin se on kuulemma joku mystinen "henkinen haju" jne.

En saisi harrastaa mitään ja hän katsoo kellosta aikaa, kun käyn suihkussa (en saa ylittää tirttyä minuuttirajaa). Jos illalla pesen hampaitani tai kasvoja liian kauan, niin mies sulkee kylpyhuoneen valot pois sulakkeesta toisinaan yllättäen jne. Mies on i-h-a-n hirveä ja hänen kanssaan eläminen on todella raskasta ja kuluttavaa.

Ja siis en saa harrastaa, mutta silti mies moittii, kun en harrasta mitään. Jos käytän jotain sivistyssanaa, niin mies alkaa lällätellä mulle, että mikä kuvittelen olevani, jos käytän liian hienoja sanoja. Huh. En jaksaisi häntä enää oikeasti.

Hei ap,

viestisi lukeminen tuntuu kummalliselta, sillä olen itse lähes samankaltaisessa tilanteessa. Ainakin aloitusviestisi perusteella - en halunnut lukea ketjua pidemmälle nähtyäni ensimmäiset kommentit. Itse olen tilanteestamme (johon aidosti olen syytön, kuvittelin meneväni naimisiin aivan normaalin miehen kanssa ja kaikki paha alkoi yhtäkkiä heti raskaaksi tultuani, ilman mitään edeltäviä parisuhteen koukeroita) todella rikki; vaihtoehdot ovat rajalliset ja ratkaisujen tekeminen tuntuu todella vaikealta, vaikka toki tiedän etten halua lapseni kasvavan tällaisessa ympäristössä.

Niille kommentoijille joiden mielestä ap:n pohdinnat ovat kylmäkiskoisia/trollin kuuloisia, tiedoksi, että se, kun joutuu miettimään vaihtoehtojaan  "kylmän rationaalisesti", kuten ap:kin tekee, ei todellakaan ole helppoa, vaan päinvastoin todella hajottavaa ja kauheaa. Ainakin minulle, kun oikeasti halusin vain ihan tavallisen elämän ja perheen. 

Vierailija kirjoitti:

Mkä ihmeen pakkomielle sinulla on saada lisää lapsia? Keskittyisit olemaan hyvä äiti jo niille olemassa oleville lapsille, eivätköhän hekin ole kärsineet väkivaltaisesta miehestä. 

Ei se ole pakkomielle, vaan unelmani. Halusin ydinperheen ja mieluusti 3-4 lasta. Olisin halunnut harrastaa ja matkustaa perheeni kanssa ja asua isossa, nätissä asunnossa. Mutta ei mun miehen kaltaisen kanssa pysty oikein rakentamaan tulevaisuutta. Mieheni inhoaa matkustamista ja on niin pihi, ettei suostu hankkimaan edes puoliksi kaksiota isompaa asuntoa. Mies sotkee ja rikkoo tavarat, jos laitan nättejä juttuja kotiin. :/ En saa myöskään päättää juurikaan sisustusjutuista mitään, vaikka itse maksaisin ne tavarat täysin yksinkin. t. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheneuvola ja terveyskeskus auttavat sinua varmasti. Saat hyvät lääkkeet psykpolilta ja hieman keskusteluapua jos sellaista kykenet ottamaan vastaan. 

Teidän perhe on jo rikki, oletteko lastensuojelun kanssa tekemisissä...

Siis miksi mun pitäisi syödä joitain lääkkeitä, jos olen ilkeän miehen kanssa kimpassa ja haluaisin erota, mutta pohdiskelen vielä erilaisia ratkaisuja, sillä en halua tehdä hätiköityjä päätöksiä? Mun miehelläni on ainakin impulssikontrollin häiriö, joten hän niitä lääkkeitä voisi tarvita. Siis perustele, miksi minulle lääkkeitä tällaiseen ongelmaan. T. Ap

Ilmeisesti et sitten kykenisi ottamaan sitä keskusteluapua vastaan, etkä niitä lääkkeitäkään joita todellakin tarvitset jossakin vaiheessa tuohon epävakauteesi, ahdistusmyrkkyysi ja pakkomielteeseesi. (ym.)

Perhedynamiikkanne on melkoisen kipeätä luettavaa. Turha sinun on hurskastella kurjuudellasi kun et lasten oikeudesta turvalliseen (=ehjään) kotiin näy ymmärtävän Pepoun vertaa.

On kaikki hiton kriisipuhelimet, naislinjat, tukinaiset, turvakodit, sosiaalityöntekijät jne. 

Potkunko tarvitset perseellesi että toimisit?

Vierailija kirjoitti:

Hei ap,

viestisi lukeminen tuntuu kummalliselta, sillä olen itse lähes samankaltaisessa tilanteessa. Ainakin aloitusviestisi perusteella - en halunnut lukea ketjua pidemmälle nähtyäni ensimmäiset kommentit. Itse olen tilanteestamme (johon aidosti olen syytön, kuvittelin meneväni naimisiin aivan normaalin miehen kanssa ja kaikki paha alkoi yhtäkkiä heti raskaaksi tultuani, ilman mitään edeltäviä parisuhteen koukeroita) todella rikki; vaihtoehdot ovat rajalliset ja ratkaisujen tekeminen tuntuu todella vaikealta, vaikka toki tiedän etten halua lapseni kasvavan tällaisessa ympäristössä.

Niille kommentoijille joiden mielestä ap:n pohdinnat ovat kylmäkiskoisia/trollin kuuloisia, tiedoksi, että se, kun joutuu miettimään vaihtoehtojaan  "kylmän rationaalisesti", kuten ap:kin tekee, ei todellakaan ole helppoa, vaan päinvastoin todella hajottavaa ja kauheaa. Ainakin minulle, kun oikeasti halusin vain ihan tavallisen elämän ja perheen. 

 

Sydämelliset kiitokset tästä kommentista. Olen samaa mieltä kanssasi. Mullakin se kiusaaminen alkoi ollessani raskaana - mies osasi teeskennellä, kunnes olin jo "ansassa". Itse kirjoitin joitain juttuja kylmäkiskoisen kuuloisesti, mutta tosiaan olen myöskin empaattinen, tunteellinen ja kiltti oikeassa elämässä. Ja tosiaan olisin halunnut ehjän perheen, mukavan, onnellisen kodin ja miehekseni elämänkumppanin, jonka kanssa keskusteluyhteys ja läheisyyskin toimivat. On hankalaa tosiaan miettiä näitä juttuja ja lopulta näihin juttuihin alkaa turtua. Pitää vain yrittää jaksaa olla rationaalinen ja sisukas, että pääsee tilanteesta eteenpäin. Se tilanne jotenkin vie kaikki voimat, että ei vain meinaa aina jaksaa. Toivon sinulle tsemppiä ja kaikkea hyvää. T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Hei ap,

viestisi lukeminen tuntuu kummalliselta, sillä olen itse lähes samankaltaisessa tilanteessa. Ainakin aloitusviestisi perusteella - en halunnut lukea ketjua pidemmälle nähtyäni ensimmäiset kommentit. Itse olen tilanteestamme (johon aidosti olen syytön, kuvittelin meneväni naimisiin aivan normaalin miehen kanssa ja kaikki paha alkoi yhtäkkiä heti raskaaksi tultuani, ilman mitään edeltäviä parisuhteen koukeroita) todella rikki; vaihtoehdot ovat rajalliset ja ratkaisujen tekeminen tuntuu todella vaikealta, vaikka toki tiedän etten halua lapseni kasvavan tällaisessa ympäristössä.

Niille kommentoijille joiden mielestä ap:n pohdinnat ovat kylmäkiskoisia/trollin kuuloisia, tiedoksi, että se, kun joutuu miettimään vaihtoehtojaan  "kylmän rationaalisesti", kuten ap:kin tekee, ei todellakaan ole helppoa, vaan päinvastoin todella hajottavaa ja kauheaa. Ainakin minulle, kun oikeasti halusin vain ihan tavallisen elämän ja perheen. 

 

Ap puolustelee itse itseään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai mitä teet? No ehdotan, että eroat miehestäsi, nuolet haavat ja alat iloita jo olemassa olevista lapsistasi. Tapaat varmasti jossain vaiheessa elämääsi vielä jonkun, josta saat kumppanin.

Ideaalitilanteessa se menisi näin toki, mutta ne epävarmuustekijät huolettavat. Entäpä, jos jäänkin sinkuksi lopuksi ikääni, kuten monille eroaville naisille käy? Haluaisin ns. ottaa varman päälle vähän samaan tapaan kuin miehet monesti tekevät. Ideaalitilanteessa olisi uusi mies katsottuna, ennen kuin eroan, mutta en jaksa/pysty/kykene etsimään mitään uutta miestä tässä tilanteessa. En vain todellakaam ole kiinnostunut sellaisesta, vaikka ikäni (viimeiset mahdolliset vuodet jäljellä) vuoksi olisi ns. pakko. T. Ap

Ideaalitilanne olisi se, että nostaisit lapsinesi kytkintä ja käyttäisit muutaman vuoden itsesi kasaamiseen - mielellään ammattiavun tuella. Olet nyt keittelemässä lapsillesi sellaista soppaa, että ne on terapiassa takiasi lopun ikäänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheneuvola ja terveyskeskus auttavat sinua varmasti. Saat hyvät lääkkeet psykpolilta ja hieman keskusteluapua jos sellaista kykenet ottamaan vastaan. 

Teidän perhe on jo rikki, oletteko lastensuojelun kanssa tekemisissä...

Siis miksi mun pitäisi syödä joitain lääkkeitä, jos olen ilkeän miehen kanssa kimpassa ja haluaisin erota, mutta pohdiskelen vielä erilaisia ratkaisuja, sillä en halua tehdä hätiköityjä päätöksiä? Mun miehelläni on ainakin impulssikontrollin häiriö, joten hän niitä lääkkeitä voisi tarvita. Siis perustele, miksi minulle lääkkeitä tällaiseen ongelmaan. T. Ap

Ilmeisesti et sitten kykenisi ottamaan sitä keskusteluapua vastaan, etkä niitä lääkkeitäkään joita todellakin tarvitset jossakin vaiheessa tuohon epävakauteesi, ahdistusmyrkkyysi ja pakkomielteeseesi. (ym.)

Perhedynamiikkanne on melkoisen kipeätä luettavaa. Turha sinun on hurskastella kurjuudellasi kun et lasten oikeudesta turvalliseen (=ehjään) kotiin näy ymmärtävän Pepoun vertaa.

On kaikki hiton kriisipuhelimet, naislinjat, tukinaiset, turvakodit, sosiaalityöntekijät jne. 

Potkunko tarvitset perseellesi että toimisit?

Mikä epävakaus ja pakkomielle? Olen oikeasti todella tasainen ja kärsivällinen tyyppi, jopa liiankin kiltti. Muutenhan olisin eronnut jo ajat sitten. Pakkomielteinenkään en ole, sillä en ole edes mustasukkainen ja itse kyllä ymmärrän, että ero on monesti paras ratkaisu. Tässä kuitenkin yrittää pallotella eri vaihtoehtojen välillä. Jos mieheni hakeutuisi itse terapiaan, niin ongelmat voisivat alkaa ratketa. Olen halukas keskustelemaan ja selvittämään asioita sekä antamaan anteeksikin. Mutta miehellä on joku tunneblokki...hän vain on joko hiljaa tai sitten raivoaa ja kontrolloi. Jos hän ei hae apua, niin pakkohan tässä on erota sinänsä. En vain tiedä, kauan mun pitäisi odotella sitä, että mies tulisi järkiinsä. T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai mitä teet? No ehdotan, että eroat miehestäsi, nuolet haavat ja alat iloita jo olemassa olevista lapsistasi. Tapaat varmasti jossain vaiheessa elämääsi vielä jonkun, josta saat kumppanin.

Ideaalitilanteessa se menisi näin toki, mutta ne epävarmuustekijät huolettavat. Entäpä, jos jäänkin sinkuksi lopuksi ikääni, kuten monille eroaville naisille käy? Haluaisin ns. ottaa varman päälle vähän samaan tapaan kuin miehet monesti tekevät. Ideaalitilanteessa olisi uusi mies katsottuna, ennen kuin eroan, mutta en jaksa/pysty/kykene etsimään mitään uutta miestä tässä tilanteessa. En vain todellakaam ole kiinnostunut sellaisesta, vaikka ikäni (viimeiset mahdolliset vuodet jäljellä) vuoksi olisi ns. pakko. T. Ap

Ideaalitilanne olisi se, että nostaisit lapsinesi kytkintä ja käyttäisit muutaman vuoden itsesi kasaamiseen - mielellään ammattiavun tuella. Olet nyt keittelemässä lapsillesi sellaista soppaa, että ne on terapiassa takiasi lopun ikäänsä.

Tämä on se todennäköisin vaihtoehto joka tapauksessa. Nyt alkaa olla viimeiset viikot, että miehen täytyisi alkaa muuttua. Olen jo tehnyt toimenpiteitä eroa ajatellen yhteisymmärryksessä miehen kanssa. Mutta en tiedä, mitä hän ihan oikeasti haluaa ja mihin hän on valmis muutoksen osalta. T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos tämä ei ole provo niin olet aivan yhtä paska kuin väkivaltainen ja persoonallisuushäiriöinen miehesi. Sääliksi käy lapsia.

Mutta onneksi tämä taitaa olla provo.

Perustele. Kuitenkin olen itse lempeä lapsille, hoidan velvollisuudet ja pidän heidän puoliaan, keksin heille virikkeitä ja olen tasainen ja luotettava vanhempi. Miksi olisin yhtä huono kuin aggressiivinen puolisoni? Ai siksi, kun haluaisin hänestä eroon ja uneksin vielä perheestä ja rakkaudesta elämääni sekä turvallisemmasta isähahmosta ja miehenmallista lapsille? T. Ap

Siksi, että olet valmis uhraamaan nykyiset lapsesi jahdatessasi haavettasi isommasta perheestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai mitä teet? No ehdotan, että eroat miehestäsi, nuolet haavat ja alat iloita jo olemassa olevista lapsistasi. Tapaat varmasti jossain vaiheessa elämääsi vielä jonkun, josta saat kumppanin.

Ideaalitilanteessa se menisi näin toki, mutta ne epävarmuustekijät huolettavat. Entäpä, jos jäänkin sinkuksi lopuksi ikääni, kuten monille eroaville naisille käy? Haluaisin ns. ottaa varman päälle vähän samaan tapaan kuin miehet monesti tekevät. Ideaalitilanteessa olisi uusi mies katsottuna, ennen kuin eroan, mutta en jaksa/pysty/kykene etsimään mitään uutta miestä tässä tilanteessa. En vain todellakaam ole kiinnostunut sellaisesta, vaikka ikäni (viimeiset mahdolliset vuodet jäljellä) vuoksi olisi ns. pakko. T. Ap

Ideaalitilanne olisi se, että nostaisit lapsinesi kytkintä ja käyttäisit muutaman vuoden itsesi kasaamiseen - mielellään ammattiavun tuella. Olet nyt keittelemässä lapsillesi sellaista soppaa, että ne on terapiassa takiasi lopun ikäänsä.

Tämä on se todennäköisin vaihtoehto joka tapauksessa. Nyt alkaa olla viimeiset viikot, että miehen täytyisi alkaa muuttua. Olen jo tehnyt toimenpiteitä eroa ajatellen yhteisymmärryksessä miehen kanssa. Mutta en tiedä, mitä hän ihan oikeasti haluaa ja mihin hän on valmis muutoksen osalta. T. Ap

Ei ole mitään viimeisiä viikkoja tai valmiiksi uuden miehen etsiskelyä vaan toimintaa. Prioriteetit kuntoon nyt, sun nykyiset lapsesi on etusijalla ja haaveet ydinperheestä ja uusista lapsista kaukana perässä. Jos mies haluaa muuttua niin se voi muuttua ihan keskenään tai mieluiten pätevän ammattiauttajan kanssa. Kamat kasaan ja turvakodin kautta kohti uutta elämää. Kunhan saat oman nuppisi pakettiin niin voit ajan kanssa alkaa miettimään niitä haaveita. Sekin on ihan ok, jos jotkut haaveet jää vain haaveeksi - sulla on kuitenkin kaksi lasta jo, mikä on paljon enemmän kuin mistä moni voi edes haaveilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheneuvola ja terveyskeskus auttavat sinua varmasti. Saat hyvät lääkkeet psykpolilta ja hieman keskusteluapua jos sellaista kykenet ottamaan vastaan. 

Teidän perhe on jo rikki, oletteko lastensuojelun kanssa tekemisissä...

Siis miksi mun pitäisi syödä joitain lääkkeitä, jos olen ilkeän miehen kanssa kimpassa ja haluaisin erota, mutta pohdiskelen vielä erilaisia ratkaisuja, sillä en halua tehdä hätiköityjä päätöksiä? Mun miehelläni on ainakin impulssikontrollin häiriö, joten hän niitä lääkkeitä voisi tarvita. Siis perustele, miksi minulle lääkkeitä tällaiseen ongelmaan. T. Ap

Ilmeisesti et sitten kykenisi ottamaan sitä keskusteluapua vastaan, etkä niitä lääkkeitäkään joita todellakin tarvitset jossakin vaiheessa tuohon epävakauteesi, ahdistusmyrkkyysi ja pakkomielteeseesi. (ym.)

Perhedynamiikkanne on melkoisen kipeätä luettavaa. Turha sinun on hurskastella kurjuudellasi kun et lasten oikeudesta turvalliseen (=ehjään) kotiin näy ymmärtävän Pepoun vertaa.

On kaikki hiton kriisipuhelimet, naislinjat, tukinaiset, turvakodit, sosiaalityöntekijät jne. 

Potkunko tarvitset perseellesi että toimisit?

Mikä epävakaus ja pakkomielle? Olen oikeasti todella tasainen ja kärsivällinen tyyppi, jopa liiankin kiltti. Muutenhan olisin eronnut jo ajat sitten. Pakkomielteinenkään en ole, sillä en ole edes mustasukkainen ja itse kyllä ymmärrän, että ero on monesti paras ratkaisu. Tässä kuitenkin yrittää pallotella eri vaihtoehtojen välillä. Jos mieheni hakeutuisi itse terapiaan, niin ongelmat voisivat alkaa ratketa. Olen halukas keskustelemaan ja selvittämään asioita sekä antamaan anteeksikin. Mutta miehellä on joku tunneblokki...hän vain on joko hiljaa tai sitten raivoaa ja kontrolloi. Jos hän ei hae apua, niin pakkohan tässä on erota sinänsä. En vain tiedä, kauan mun pitäisi odotella sitä, että mies tulisi järkiinsä. T. Ap

Tästä ja niistä muistakin aloituksistasi huomaa, että sinä näet vikaa ja vastuuta vain miehessäsi, mutta olet sokea sille että sinussakin on vikaa ja sinulla on aikuisena vastuu niin itsestäsi kuin lapsistasikin. Tuollaisessa tilanteessa olisi lastensuojelulle tekemistä, myös sinun takiasi. Haluat vain pysyä uhrina, joka hakee voimaa miehen haukkumisesta ja miehen syntipukiksi leimaamisesta, jotta sinun ei tarvitsisi olla itsenäinen vastuullinen aikuinen ja huomata omaa osuuttasi ongelmiisi. Et halua ottaa itseäsi niskasta kiinni ja tehdä asioille niinkuin pitäisi.

Olet ap aivan sekaisin. Ymmärrän että on kamalaa kun unelmat sortuvat mutta jopa itsekin, lapsettomana naisena, ymmärrän että et voi jo olemassaolevia lapsiasi uhrata jollekin harhaiselle todellisuudelle josta haaveilet mutta joka ei nyt ainakaan tässä hetkessä vain toteudu. Eroa, mene terapiaan, oikeasti, ja katso sen jälkeen miltä elämä näyttää. Ei tuossa "todellisten vaihtoehtojen pohdiskelussa" ole mitään järkeä kun mikään noista vaihtoehdoista ei sinulle mitään yhden isän lapsien unelmaperhettä enää takaa. Ja sanottava on että ne sairaat ihmiset valitsee itselleen otollisen kumppanin eli sinuna en uutta miestä etsisi ennen pitkää terapiassa käyntiä ja itsetutkiskelua.

Kukaan niistä kymmenistä perheväkivallan uhreista joiden kanssa olen keskustellut, ei ole edes harkinnut uutta parisuhdetta vaan toivonut vaan saada olla rauhassa ja pitää huolta lapsistaan. Oikeasti viimeinen asia mitä oikeasti  ap:n tilanteessa oleva nainen kaipailee on uusi mies. Siinä ahdingossa ei mietitä omaa kroppaa tai ulkonäköä vaan toivotaan  että pysyisi niin järjissään ja ilman  fyysisiä vammoja että pystyy huolehtimaan lapsista ja järjestämään sen uuden elämän.

Siksi olen sitä mieltä että ap  trollaa.

Joo sama ämmä on, mies ajaa makuuhuoneeseen, huonekalut on miehen ym. länkytys. Jonkun mt-ongelmaisen ajantappotrolli tai sitten tuollaisilta pitäisi ottaa ne olemassaolevat lapsetkin pois, sinusta ei ole heille turvallista ympäristöä antamaan.

Vierailija kirjoitti:

Joo sama ämmä on, mies ajaa makuuhuoneeseen, huonekalut on miehen ym. länkytys. Jonkun mt-ongelmaisen ajantappotrolli tai sitten tuollaisilta pitäisi ottaa ne olemassaolevat lapsetkin pois, sinusta ei ole heille turvallista ympäristöä antamaan.

Ehkä, ja sama nainen jauhaa että mies ei anna munaa ja se on miehen vika. Vaikka taatusti itse on tuolla jankutuksellaan ja länkytyksellään ja syyttelyllään tappanut miehensä viimeisetkin halut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joo sama ämmä on, mies ajaa makuuhuoneeseen, huonekalut on miehen ym. länkytys. Jonkun mt-ongelmaisen ajantappotrolli tai sitten tuollaisilta pitäisi ottaa ne olemassaolevat lapsetkin pois, sinusta ei ole heille turvallista ympäristöä antamaan.

Ehkä, ja sama nainen jauhaa että mies ei anna munaa ja se on miehen vika. Vaikka taatusti itse on tuolla jankutuksellaan ja länkytyksellään ja syyttelyllään tappanut miehensä viimeisetkin halut.

Eli siis koko ongelma on mun vikani? Mä en vain voi sille mitään, että en halua esim. yhdyntää sellaisen miehen kanssa, joka ei ole käynyt viikkoon suihkussa. Ja itseäni nöyryyttää se, jos mies vahtaa kello kädessä omia pesulla käymisiäni. Ja mies itse käyttäytyy aggressiivisesti ja haukkuu mua. En ole haukkunut miestäni juuri lainkaan, vaan yritän pysyä asiassa ja perustella mielipiteeni. Vai mitä syyttelyä tarkoitat? T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Kukaan niistä kymmenistä perheväkivallan uhreista joiden kanssa olen keskustellut, ei ole edes harkinnut uutta parisuhdetta vaan toivonut vaan saada olla rauhassa ja pitää huolta lapsistaan. Oikeasti viimeinen asia mitä oikeasti  ap:n tilanteessa oleva nainen kaipailee on uusi mies. Siinä ahdingossa ei mietitä omaa kroppaa tai ulkonäköä vaan toivotaan  että pysyisi niin järjissään ja ilman  fyysisiä vammoja että pystyy huolehtimaan lapsista ja järjestämään sen uuden elämän.

Siksi olen sitä mieltä että ap  trollaa.

Fyysistä väkivaltaa ei ole ollut nyt vähään aikaan onneksi. Mutta henkistä kylläkin.