Älä koskaan kerro lapselle eron yksityiskohtia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

HEL-NYC kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta kai kertoisin. Ei olisi mun asia selitellä vaan miehen.

Niin, lapsen edusta viis. Itsekkäiden ihmisten ei pitäisi lapsia saadakaan.

Millä lailla on lapsen etu selitellä valheita isän puolesta tai sanoa, että ymmärrätte sitten kun olette vanhempia? Pahimmassa tapauksessa sanoa, että isillä ja äidillä nyt vaan on ongelmia ja me emme enää rakastaneet toisiamme :O?

Lapselle ei tarvitse valehdella. Hänelle voi kertoa esimerkiksi, että isän ja äidin välille tuli niin pahoja erimielisyyksiä, että vanhempien on parempi erota.

Lapselle isä on aina isä ja äiti on aina äiti, joten siksi lapselle ei kannata mustamaalata toista vanhempaa.

Se on valehtelua myös, jos äiti ei ole halunnut erota. En siis valehtelisi vaan kertoisin totuuden ja loput saisi tivata isältään. Jos enää haluaisivat olla tekemisissä, melkoisen oikeudentuntoisia kun ovat.

Voithan kertoa, että äiti olisi halunnut jatkaa yhdessä erimielisyyksistä huolimatta. Mikä pakko lapsia on kuitenkaan kuormittaa eron yksityiskohdilla? Ymmärrätkö ollenkaan, että yksityiskohdilla teet vain haittaa omille lapsille ja vaikeutat heidän sopeutumistaan uuteen elämäntilanteeseen? Jos mies on kohdellut väärin, olet oikeutetusti pettynyt ja pahalla mielellä, mutta katkeruus kannattaa purkaa muualle kuin omiin lapsiin.

Näin juuri. Suorastaan käsittämätöntä, että jotkut pitävät oikeana sitä, että lapset eivät haluaisi olla tekemisissä isänsä kanssa. Käytännössä lapset eläisivät järjettömässä ristiriidassa siitä, että kaipaavat isää ja haluaisivat olla tekemisissä, mutta eivät voi, koska isä on absoluuttisen paha, kun meni loukkaamaan äitiä.

No kerrottakoon että olen itse tällaisen pettävän isän lapsi enkä ole  isääni sen koomin tavannut kun lumpun mukaan lähti. Äidilläni ei ole osaa eikä arpaa tähän asiaan. Teini päättelee itse yhtä sun toista vaikka se isukin mielestä ehkä vähän kiusallista onkin. Isä valitsi elämäntapansa, minä omani. Elämä on valintoja, äitiä tuen, nk. isääni ei aio nähdä enää milloinkaan, puhumattakaan puolivillaisista äpäristä. Olen 30+, joten ihan teiniyden piikkiin ei mene tämä konflikti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

HEL-NYC kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta kai kertoisin. Ei olisi mun asia selitellä vaan miehen.

Niin, lapsen edusta viis. Itsekkäiden ihmisten ei pitäisi lapsia saadakaan.

Millä lailla on lapsen etu selitellä valheita isän puolesta tai sanoa, että ymmärrätte sitten kun olette vanhempia? Pahimmassa tapauksessa sanoa, että isillä ja äidillä nyt vaan on ongelmia ja me emme enää rakastaneet toisiamme :O?

Lapselle ei tarvitse valehdella. Hänelle voi kertoa esimerkiksi, että isän ja äidin välille tuli niin pahoja erimielisyyksiä, että vanhempien on parempi erota.

Lapselle isä on aina isä ja äiti on aina äiti, joten siksi lapselle ei kannata mustamaalata toista vanhempaa.

Se on valehtelua myös, jos äiti ei ole halunnut erota. En siis valehtelisi vaan kertoisin totuuden ja loput saisi tivata isältään. Jos enää haluaisivat olla tekemisissä, melkoisen oikeudentuntoisia kun ovat.

Voithan kertoa, että äiti olisi halunnut jatkaa yhdessä erimielisyyksistä huolimatta. Mikä pakko lapsia on kuitenkaan kuormittaa eron yksityiskohdilla? Ymmärrätkö ollenkaan, että yksityiskohdilla teet vain haittaa omille lapsille ja vaikeutat heidän sopeutumistaan uuteen elämäntilanteeseen? Jos mies on kohdellut väärin, olet oikeutetusti pettynyt ja pahalla mielellä, mutta katkeruus kannattaa purkaa muualle kuin omiin lapsiin.

Näin juuri. Suorastaan käsittämätöntä, että jotkut pitävät oikeana sitä, että lapset eivät haluaisi olla tekemisissä isänsä kanssa. Käytännössä lapset eläisivät järjettömässä ristiriidassa siitä, että kaipaavat isää ja haluaisivat olla tekemisissä, mutta eivät voi, koska isä on absoluuttisen paha, kun meni loukkaamaan äitiä.

No kerrottakoon että olen itse tällaisen pettävän isän lapsi enkä ole  isääni sen koomin tavannut kun lumpun mukaan lähti. Äidilläni ei ole osaa eikä arpaa tähän asiaan. Teini päättelee itse yhtä sun toista vaikka se isukin mielestä ehkä vähän kiusallista onkin. Isä valitsi elämäntapansa, minä omani. Elämä on valintoja, äitiä tuen, nk. isääni ei aio nähdä enää milloinkaan, puhumattakaan puolivillaisista äpäristä. Olen 30+, joten ihan teiniyden piikkiin ei mene tämä konflikti.

Totta. Katkeruuskin on valinta, sitä tuntuu olevan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

HEL-NYC kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta kai kertoisin. Ei olisi mun asia selitellä vaan miehen.

Niin, lapsen edusta viis. Itsekkäiden ihmisten ei pitäisi lapsia saadakaan.

Millä lailla on lapsen etu selitellä valheita isän puolesta tai sanoa, että ymmärrätte sitten kun olette vanhempia? Pahimmassa tapauksessa sanoa, että isillä ja äidillä nyt vaan on ongelmia ja me emme enää rakastaneet toisiamme :O?

Lapselle ei tarvitse valehdella. Hänelle voi kertoa esimerkiksi, että isän ja äidin välille tuli niin pahoja erimielisyyksiä, että vanhempien on parempi erota.

Lapselle isä on aina isä ja äiti on aina äiti, joten siksi lapselle ei kannata mustamaalata toista vanhempaa.

Se on valehtelua myös, jos äiti ei ole halunnut erota. En siis valehtelisi vaan kertoisin totuuden ja loput saisi tivata isältään. Jos enää haluaisivat olla tekemisissä, melkoisen oikeudentuntoisia kun ovat.

Voithan kertoa, että äiti olisi halunnut jatkaa yhdessä erimielisyyksistä huolimatta. Mikä pakko lapsia on kuitenkaan kuormittaa eron yksityiskohdilla? Ymmärrätkö ollenkaan, että yksityiskohdilla teet vain haittaa omille lapsille ja vaikeutat heidän sopeutumistaan uuteen elämäntilanteeseen? Jos mies on kohdellut väärin, olet oikeutetusti pettynyt ja pahalla mielellä, mutta katkeruus kannattaa purkaa muualle kuin omiin lapsiin.

Näin juuri. Suorastaan käsittämätöntä, että jotkut pitävät oikeana sitä, että lapset eivät haluaisi olla tekemisissä isänsä kanssa. Käytännössä lapset eläisivät järjettömässä ristiriidassa siitä, että kaipaavat isää ja haluaisivat olla tekemisissä, mutta eivät voi, koska isä on absoluuttisen paha, kun meni loukkaamaan äitiä.

No kerrottakoon että olen itse tällaisen pettävän isän lapsi enkä ole  isääni sen koomin tavannut kun lumpun mukaan lähti. Äidilläni ei ole osaa eikä arpaa tähän asiaan. Teini päättelee itse yhtä sun toista vaikka se isukin mielestä ehkä vähän kiusallista onkin. Isä valitsi elämäntapansa, minä omani. Elämä on valintoja, äitiä tuen, nk. isääni ei aio nähdä enää milloinkaan, puhumattakaan puolivillaisista äpäristä. Olen 30+, joten ihan teiniyden piikkiin ei mene tämä konflikti.

Munkin isä löysi toisen ja vanhemmat erosi kun olin yläasteella. En ole kuitenkaan katkera kummallekaan vanhemmalle ja jälkikäteen tuntuu jopa siltä että vanhempien olisi kannattanut erota aikaisemmin. Miksi olet katkera isällesi? Hän ei vissiin ole ollut muutenkaan hyvä isä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

HEL-NYC kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta kai kertoisin. Ei olisi mun asia selitellä vaan miehen.

Niin, lapsen edusta viis. Itsekkäiden ihmisten ei pitäisi lapsia saadakaan.

Millä lailla on lapsen etu selitellä valheita isän puolesta tai sanoa, että ymmärrätte sitten kun olette vanhempia? Pahimmassa tapauksessa sanoa, että isillä ja äidillä nyt vaan on ongelmia ja me emme enää rakastaneet toisiamme :O?

Lapselle ei tarvitse valehdella. Hänelle voi kertoa esimerkiksi, että isän ja äidin välille tuli niin pahoja erimielisyyksiä, että vanhempien on parempi erota.

Lapselle isä on aina isä ja äiti on aina äiti, joten siksi lapselle ei kannata mustamaalata toista vanhempaa.

Se on valehtelua myös, jos äiti ei ole halunnut erota. En siis valehtelisi vaan kertoisin totuuden ja loput saisi tivata isältään. Jos enää haluaisivat olla tekemisissä, melkoisen oikeudentuntoisia kun ovat.

Voithan kertoa, että äiti olisi halunnut jatkaa yhdessä erimielisyyksistä huolimatta. Mikä pakko lapsia on kuitenkaan kuormittaa eron yksityiskohdilla? Ymmärrätkö ollenkaan, että yksityiskohdilla teet vain haittaa omille lapsille ja vaikeutat heidän sopeutumistaan uuteen elämäntilanteeseen? Jos mies on kohdellut väärin, olet oikeutetusti pettynyt ja pahalla mielellä, mutta katkeruus kannattaa purkaa muualle kuin omiin lapsiin.

Näin juuri. Suorastaan käsittämätöntä, että jotkut pitävät oikeana sitä, että lapset eivät haluaisi olla tekemisissä isänsä kanssa. Käytännössä lapset eläisivät järjettömässä ristiriidassa siitä, että kaipaavat isää ja haluaisivat olla tekemisissä, mutta eivät voi, koska isä on absoluuttisen paha, kun meni loukkaamaan äitiä.

No kerrottakoon että olen itse tällaisen pettävän isän lapsi enkä ole  isääni sen koomin tavannut kun lumpun mukaan lähti. Äidilläni ei ole osaa eikä arpaa tähän asiaan. Teini päättelee itse yhtä sun toista vaikka se isukin mielestä ehkä vähän kiusallista onkin. Isä valitsi elämäntapansa, minä omani. Elämä on valintoja, äitiä tuen, nk. isääni ei aio nähdä enää milloinkaan, puhumattakaan puolivillaisista äpäristä. Olen 30+, joten ihan teiniyden piikkiin ei mene tämä konflikti.

Totta. Katkeruuskin on valinta, sitä tuntuu olevan.

Kyllä, olen katkera mutta sitä en koskaan isälle tai äpärilleen voi näyttää, koska emme tapaa edes hautajaisissa. Eläköön elämäänsä, minä omaani. Kuten sanottua: valintoja. Äitiäni tuen kaikin tavoin.

15 ja 17

Kuinka tyhmä voi ihminen olla?!? Ei ole näköjään tuulesta temmattu stereotypiat tän palstan kirjoittajista.

Ei minusta ole yksityiskohta jos lapsille sanotaan että tuli avioero siksi että isä jätti äidin toisen naisen takia, ja että äiti olisi halunnut että pysytään yhdessä. 

Se on yksityiskohtia, jos ruvetaan selittämään että miten pitkään ja millaisilla vedätyskeinoilla isä on pitänyt toista naista ja pettänyt äitiä, miten pahasti astiat hajoilivat kun pettäminen kävi ilmi, miten äiti masentui ja joutui terapiaan, miten isä häpäisi häävuoteen tuomalla toisen naisen yhteiseen kotiin kun äiti ja lapset kävivät uimahallissa jne.. 

Vierailija kirjoitti:

Väestöliiton psykologi on sitä mieltä, että lapselle ei pidä kertoa eron yksityiskohtia. Lapsen ei siis pidä kuulla, jos isä jätti toisen naisen takia tms.

Olin 11v kun vanhempani erosivat. Kaikkein pahinta oli epätietoisuus eron syistä tai mistään siihen liittyvästä koska minulle, lapselle, ei puhuttu asiasta koskaan mitään. Ilmoitettiin yhdellä lauseella että isä muuttaa pois ja se oli siinä. Olen sanonut asiasta aikuisena vanhemmilleni. Minusta minun olisi pitänyt saada tietää lapselle sopivalla tavalla miksi erotaan. Koin asian joskus jopa niin että minä olen syyllinen eroon.

Joten olen eri mieltä väestöliiton psykologin kanssa. Syyn voi kertoa lapselle, sillä on kuitenkin väliä miten asia lapselle kerrotaan. Ei lapset sokeita ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

HEL-NYC kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Totta kai kertoisin. Ei olisi mun asia selitellä vaan miehen.

Niin, lapsen edusta viis. Itsekkäiden ihmisten ei pitäisi lapsia saadakaan.

Millä lailla on lapsen etu selitellä valheita isän puolesta tai sanoa, että ymmärrätte sitten kun olette vanhempia? Pahimmassa tapauksessa sanoa, että isillä ja äidillä nyt vaan on ongelmia ja me emme enää rakastaneet toisiamme :O?

Lapselle ei tarvitse valehdella. Hänelle voi kertoa esimerkiksi, että isän ja äidin välille tuli niin pahoja erimielisyyksiä, että vanhempien on parempi erota.

Lapselle isä on aina isä ja äiti on aina äiti, joten siksi lapselle ei kannata mustamaalata toista vanhempaa.

Se on valehtelua myös, jos äiti ei ole halunnut erota. En siis valehtelisi vaan kertoisin totuuden ja loput saisi tivata isältään. Jos enää haluaisivat olla tekemisissä, melkoisen oikeudentuntoisia kun ovat.

Voithan kertoa, että äiti olisi halunnut jatkaa yhdessä erimielisyyksistä huolimatta. Mikä pakko lapsia on kuitenkaan kuormittaa eron yksityiskohdilla? Ymmärrätkö ollenkaan, että yksityiskohdilla teet vain haittaa omille lapsille ja vaikeutat heidän sopeutumistaan uuteen elämäntilanteeseen? Jos mies on kohdellut väärin, olet oikeutetusti pettynyt ja pahalla mielellä, mutta katkeruus kannattaa purkaa muualle kuin omiin lapsiin.

Näin juuri. Suorastaan käsittämätöntä, että jotkut pitävät oikeana sitä, että lapset eivät haluaisi olla tekemisissä isänsä kanssa. Käytännössä lapset eläisivät järjettömässä ristiriidassa siitä, että kaipaavat isää ja haluaisivat olla tekemisissä, mutta eivät voi, koska isä on absoluuttisen paha, kun meni loukkaamaan äitiä.

No kerrottakoon että olen itse tällaisen pettävän isän lapsi enkä ole  isääni sen koomin tavannut kun lumpun mukaan lähti. Äidilläni ei ole osaa eikä arpaa tähän asiaan. Teini päättelee itse yhtä sun toista vaikka se isukin mielestä ehkä vähän kiusallista onkin. Isä valitsi elämäntapansa, minä omani. Elämä on valintoja, äitiä tuen, nk. isääni ei aio nähdä enää milloinkaan, puhumattakaan puolivillaisista äpäristä. Olen 30+, joten ihan teiniyden piikkiin ei mene tämä konflikti.

Totta. Katkeruuskin on valinta, sitä tuntuu olevan.

Kyllä, olen katkera mutta sitä en koskaan isälle tai äpärilleen voi näyttää, koska emme tapaa edes hautajaisissa. Eläköön elämäänsä, minä omaani. Kuten sanottua: valintoja. Äitiäni tuen kaikin tavoin.

Aina toki helpompi kääriytyä elämänmittaiseen vihaan ja katkeruuteen, kun yrittää ymmärtää tai katsoa asioita eri näkökulmista. Mutta kuten itsekin sanoit, valintoja. Pääasia, että on itse onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Jos kertoo isän jättäneen äidin niin ilman muuta lapset asettuvat hylätyn puolelle. Kuuluuko lasten asettua jomman kumman puolelle vai pystyisikö vanhemmat olemaan niin aikuisia, että mahdollistaisivat hyvät välit molempiin vanhempiin ilman, että lapset joutuvat "luopumaan" toisesta? Mies voi olla paska puoliso mutta hyvä isä, miksi tuo isyys pitäisi viedä. Ja ei, en ole kertonut parisuhteemme päättymisen yksityiskohdista eivätkä lapset ole niitä kyselleet, näkivät itsekin kehnon ilmapiirin. Lapsille riittää, että he tajuavat etteivät itse ole syy eroon (pienemmät lapset tuntevat syyllisyyttä helposti kaikista ongelmista kun hahmottavat maailmaa niin tiukasti itsensä kautta). Ja kyllä, meillä molemmilla on nykyään hyvin lämpimät ja läheiset välit lapsiin, ne keskinäiset katkeruudet hoidimme keskenämme. Parisuhde taitaa tarkoitta kahden ihmisen suhdetta, ei sen yksityiskohdat kuulu edes lapsille.

Olen eri mieltä. Jos isä muuttaa pois kotoa asumaan jonkun toisen naisen luokse, niin minusta on ihan reilua kertoa lapsille, että isä itse on halunnut tehdä niin, äiti ei ole ajanut isää pois kotoa.

Vai millä tavalla itse kerrot asian lapsille? Isä ei ole enää kotona, mutta äidin pitää vakuuttaa lapsille, että isä on hyvä isä. Ei se ole äidin tehtävä, pois lähtenyt isä on itse velvolline pitämään yllä suhteet lapsiinsa eikä jättää sitä äidin vastuulle.

Meidän huipputason psykologi nimenomaan sanoi, ettei pidä seliteelä isän tekoja ja maalata niitä kauniiksi lapsen silmissä.

Nimenomaan asiat kerrotaan niinkuin ne on. Kun lapsi kasvaa, asioita voi avata enemmänkin, mutta paremmaksi valehtelu ei auta ketään.

Uskon tätä gurua enemmän kuin jotain väestöliiton tyyppiä.

Kukin tehköön mitä tykkää.

Juu ei ne pettämiset ja muut kuulu lapsille. En ole varma haluaisinko minä näin aikuisenakaan tietää, jos vanhempani nyt eroaisivat ja syynä olisi petos. Se vaikuttaisi kuitenkin pettäjään suhtautumiseen ja aiheuttaisi myötätuntoa petettyä kohtaan. Nämä asetelmat eivät sovi lapsi-vanhempisuhteeseen.

Itse erosin miehen alkoholismin takia, kun lapsi oli 1v. Nyt lapsi on 4-vuotias ja joskus kysellyt asiaa. Hän tietää, että asuimme kaikki yhdessä kun hän oli vauva. Ja että joskus on parempi asua omissa kodeissa.

Jos olisin noudattanut Väestöliiton psykologin neuvoa, ei lapset meillä olisi ikinä saaneet tietää erosta. Mies vain lähti yhtenä päivänä, ilmoitti laittaneensa eropaperit vetämään. Hän unohti kokonaan, että meillä oli avioehto ja omaisuus minun nimissäni, minähän sen olin perinyt tai hankkinut. Ero oli hyvin raadollinen, mies kun vaati 50% kaikesta aina oikeudessa asti. Ai niin, ei ihan kaikesta, lapsia hän ei halunnut. HÄn kyllä soitteli lapsille viikottain ja lupaili tapaamista, yhteistä joulua, syyslomamatkoja jne. - mikään ei toteutunut.

Kerroin lapsille alusta asti totuuden ja korostin, että tämä on minun näkemykseni, isä kertoo omansa, kunhan näette hänet. Viiteen vuoteen isää ei ole asia kiinnostanut, puhelutkin ovat vähentyneet sen jälkeen, kun kuopus kertoi isän pyytäneen häntä tuomaan kesämökin avaimen (asiasta ei olisi saanut kertoa äidille) ja tyttö kieltäytyi. Vetosi siihen, että ei ole nähnyt isää vuosiin, ei halunnut nähdä nytkään.

Eroja on monenlaisia. Jos lähdetään siitä, että vanhempien parisuhde on lasten koti, niin sen kodin hajotessa lasten on syytä tietää, miksi niin kävi.

Vierailija kirjoitti:

Jos kertoo isän jättäneen äidin niin ilman muuta lapset asettuvat hylätyn puolelle. Kuuluuko lasten asettua jomman kumman puolelle vai pystyisikö vanhemmat olemaan niin aikuisia, että mahdollistaisivat hyvät välit molempiin vanhempiin ilman, että lapset joutuvat "luopumaan" toisesta? Mies voi olla paska puoliso mutta hyvä isä, miksi tuo isyys pitäisi viedä. Ja ei, en ole kertonut parisuhteemme päättymisen yksityiskohdista eivätkä lapset ole niitä kyselleet, näkivät itsekin kehnon ilmapiirin. Lapsille riittää, että he tajuavat etteivät itse ole syy eroon (pienemmät lapset tuntevat syyllisyyttä helposti kaikista ongelmista kun hahmottavat maailmaa niin tiukasti itsensä kautta). Ja kyllä, meillä molemmilla on nykyään hyvin lämpimät ja läheiset välit lapsiin, ne keskinäiset katkeruudet hoidimme keskenämme. Parisuhde taitaa tarkoitta kahden ihmisen suhdetta, ei sen yksityiskohdat kuulu edes lapsille.

Lasten kannalta tilanne on se, että joku halusi muutosta ja se muutos johti uuteen tilanteeseen. Jos uusi tilanne on huonompi kuin sitä edeltänyt, niin tietenkin lapsella on oikeus olla sitä mieltä, että muutoksen tekijä on syyllinen. Karmeampaahan se on, että toinen vanhempi halusi säilyttää liiton, toinen ei ja lapsille annetaan vaikenemalla kuva siitä, että vika oli lapsissa, siksi se toinen vanhempi lähti ja toinen itkee, kun ei jaksa.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki miehet eivät vain ole hyviä isiä, valitettavasti.

Tuollaiset miehet eivät pääse lisääntymään, koska naiset harkitsevat tarkkaan kenelle lapsia synnyttävät.

Ex-vaimoni oli itkenyt asianajajalleen, että minä varmaan kerron eron taustat. Asianajajansa yritti esittää, että olisin hiljaa. Olen linjannut, että en kysymättä kerro mutta kun kysytään, en valehtele.

Lapsi kokee molemmat vanhemmat hyvin vahvasti osaksi itseään ja siitä johtuen on lapselle vahingollista syytellä tai haukkua vanhempaa. Siinä tulee samalla solvaistua sitä lasta.

Minun äiti aina haukkui isää ja se tuntui minusta tosi kamalalta. Tunsin hirveää syyllisyyttä, aivan kuin minä olisin tehnyt jotain väärin, kun isä oli alkkis ja vanhemmat erosivat. Jokainen haukku ja syytös satutti vain minua. Ei isä niitä ollut kuulemassa. Toivoin aina, että äiti voisi suhtautua edes olemalla hiljaa, vaikkei toista enää voinutkaan kunnioittaa.

HEL-NYC kirjoitti:

Kyllä minä kertoisin aikuiselle lapselle että jätin mieheni hänen pettämisensä vuoksi (jos jättäisin). 

Mutta et sinä ikinä tule jättämään miestäsi, teki hän mitä tahansa.

Lapseni varmaan tajuavat itsekin joku päivä että äitinsä on mielenterveysongelmainen. Tietysti en voi sitä alkaa heille kertomaan. Mutta tulen joka hetki heidän tukenaan olemaan.