Asuuko kenellakaan appivanhemmat kanssanne?

Hei!



En ole vahaan aikaan kaynyt palstalla.... siita hidas vastaus!



Olen tosiaan kotiaiti, mutta suunnittelen opiskelevani kotiaitiyden keskessa, koska en ole valmis laittamaan pikkuistamme paivahoitoon. Asumme Kanadassa, mutta mieheni perhe on Intiasta ja siten tavoissa ja kulttuuritaustassa ei ole mitaan kanadalaista, vaikkakin mieheni ja mina itse olemme kylla kanadalaistuneet aika tavalla.



Intiassa todellakin minian tulisi tehda tasan niin kuin anoppi pompottaa, mutta uskoisin etta se on tullut ajan mittaan selvaksi etten ole intialainen enka liioin ole avioliiton myota intialaiseksi muuttunut.



Kiitos itse kullekin hyvista vinkeista eli aion tosiaan yrittaa pitaa tasapainon " omilla puuhilla" ja koti-/perhekuvioilla. Kayn 3-4 krt/vk urheilemassa, aiti-lapsikerhoissa ja olen saanut muutaman hyvan ystavan tanne asetuttuamme. Nama varmasti ovat osana em tasapainoa.



Mieheni on huisin diplomaattinen ja koko perheen selkaranka. Ilman hanta lanko olisi sodassa vanhempiensa kanssa ja valit poikki itse kunkin valilla. Mutta en halua sysata angstejani taysin mieheni niskoille, koska hanella on vaativa palkkatyo osanaan ja muutakin mietittavaa kuin vaimon henkiset haasteet. Toki han on suuri tuki ja aina olkapaa itkuilleni ja nauruilleni, mutta ymmartaa minun pitaa sekin, etta han se ensi kadessa haluaa olla lahella vanhempiaan ja toivoo minun sita tukevan.



Toivotaan etta kaikki sujuu mahdollisimman mutkattomasti jahka appivanhempani tulevat meille asumaan. Ihmisia tassa ollaan itse kukin :)



-pappurani-

Asun itse anopin kanssa samassa talossa, tosin eri asunnoissa. Talo on kuitenkin meidän perheen joten ei ole kerrostalo. En voi suositella yhteisasumista anopin kanssa. Paitsi jos nyt anoppi osaa olla puuttumatta nuoren parin elämään. Meille anoppi aiheuttaa niin usein harmaita hiuksia että se vaikuttaa tosi negatiivisesti parisuhteeseen. En olisi tähän järjestelyyn ikinä suostunut jos olisin tiennyt et mitä se tuo tullessaan. Älä suostu. Asutteko te samassa asunnossa ts. yhteinen keittiö? Toi olisi jo ihan itsemurha.

Samaan taloon ei mahdu kahta emäntää. Asuivathan ennen Suomen maalaistaloissakin vanha ja nuori polvi yhdessä, mutta taloon tullut miniä oli kyllä useimmiten lähinnä piika siihen asti kun anoppi kuoli pois... (Mummuni anoppi oli kuulemma varsinainen pirttihirmu.)



Jos he tosiaan tulevat luoksenne asumaan, niin vähintään teidän on rakennettava heille oma keittiö ja kylppäri, jotta ette juokse toistenne varpaille jatkuvasti. Ja miniän on tehtävä selvä työnjako anopin kanssa - kuka milloinkin kokkaa ja siivoaa ja hoitaa lapset yms yms.



Minun appivanhempani asuvat 200 km päässä ja oma äiti 2000 km päässä. Totuus on, että joskus kadehdin mieheni veljeä, joka asuu samalla paikkakunnalla vanhempiensa kanssa ja voi viedä lapset vanhemmilleen hoitoon aina kun haluaa. Mutta toisaalta - inhoan niin syvästi omiin asioihini puuttumista, että olen iloinen, että tapaamme appivanhemmat vain noin kerran kuussa ja oman äitini 2 kertaa vuodessa.......



Sanne

...siina etta appivanhemmat tulevat asumaan kanssamme. Toki voisin ilmoittaa, etta ei kay ja he asuisivat muualla, mutta se olisi kuin pyytaisin avioeroa miehestani, mihin taas en ole valmis.



Talossa on kaksi keittiota kylla, mutta eikohan me jonkinlaiseen kokkauskerta-jarjestelmaan tukeuduta, eli anoppi kokkaa lounaan, mina paivallisen. Mina en osaa useitakaan ruokia, joita niin mieheni kuin appivanhemmat tykkaavat syoda, joten en pane pahakseni, jos ne anoppi taikoo vaivatta :)



Kulttuurierot ovat melkoiset ja ne saattavat aiheuttaa ainakin alkuun hienoista karhamaa, mutta olen luvannut itselleni ja miehelleni kayttaytya kunnollisesti... Tosin sanottakoon, etta en mina sanattomaksi jaa, jos minua yritetaan mopottaa joka suuntaan. Sen tein selvaksi anopille jo viimeksi kun heidan kanssaan asustin saman katon alla kuukauden, jolloin he auttamatta myos oppivat, etten heraa aikaisin aamulla rapsuttamaan nurkkia puhtaaksi ja kokkaamaan paivan aterioita.



Bottom line.... Minulla kun ei ole valinnanvaraa siina, tulevatko he vai eivatko, niin pyysin neuvoja ja kokemuksia miten saada asiat sujumaan.

Mulla ei ole omaa kokemusta, mutta isani vanhemmat ovat asuneet meidan kotona mun lapsuudessa kaksi vuoden patkaa. Mulla on sellainen kasitys, etta helppoa se ei ole ollut. Varmasti auttaa, jos mahdollisimman paljon voit etukateen puhua miehesi kanssa, jotta han seisoo rinnallasi mahdollisissa ristiriitatilanteissa. Uskoisin, etta olisi tarkeaa myos lahtea pienille reissuille ja lomille oman perheen kesken.



Ole vahvana sellaisena kuin olet ja muista, etta oma aiti on lapselleen paras sellaisena kuin on. Mun aiti on ollut lammin ja lempea. Hanta ei ole tarvinnut pelata, vaan on ollut tilaa kiukutella. Isovanhempani aikoinaan ajattelivat, etta meista tulee taysia hulttioita, kun ei ole kunnon kuria. Parempaa aitia mulla ei olisi voinut olla, onneksi han oli tarpeeksi vahva pitamaan kantansa vahvojen isovanhepien edessa.

Itse asun keski-euroopassa. Oma asenne auttaa selviämään paljon. Ei kannata päästää kaikkia kommentteja sisään. Oman reviirin rajat kannattaa asettaa suoraan mutta tiukasti, tällöin appivanhemmat tietää ettei kannata yrittää pomottaa. Tärkeää on myös että miehesi tukee ja seisoo rinnallasi konflikti tilateissa. Näitä tulee. Oletko kotiäiti? Jos olet niin kannattaa harkita töihin menoa tai jotain aikaa vievää harrastusta. Terapia on myös hyvä keino purkaa paineita joita ei voi välttämättä kotona tehdä?! Täällä ainakin ajatellaan niin että miniän täytyy sopeutua anopin tavoille ja perheeseen. Se on aika vaikeaa. Miehen tuki ja oma rauhallinen asenne on kaiken a ja o.

Aika paljon noi edelliset ovat sanoneet mita minakin neuvoisin: lahtekaa valilla lomalle, ulos vain oman " ydin" perheenne kanssa. Hanki sina joku harrastus,tyo, muu meno joka vie sinut ulos kommuunistanne tuulettumaan. Toivottavasti sinulla on ystavia, jotka tulevat edelleen kylailemaan luonasi. Kysy anopilta neuvoja, se ei tarkoita sita, etta sinun niita pitaisi noudattaa. Huumorintajua varmasti tarvitaan. Naura itsellesi, ehkapa saat anoppisikin rentoutumaan seurassasi, ettei se elama niin vakavaa ole, etta paikat pitaisi olla aina tiptop. Luota itseesi ja omiin aidin vaistoihisi. Sina tiedat mika on parasta lapsellesi, mutta ei lapsi pienesta rikkikaan mene.



Itse asuin kolme nelja vuotta anoppini kanssa. Sina aikana menin mieheni kanssa naimisiin ja sain ensimmaisen lapseni. Jos minulla olisi ollut se oma keittio, ehka asuisimme siella vielakin. Jos anoppisi on uteliasta sorttia: tutkii huoneenne kun olet poissa jne. Laita huoneenne ovi lukkoon lahtiessasi asioille. Sen pitaisi osoittaa selvasti, etta sina haluat pitaa tietyt asiat yksityisena.



Miehen tuki on ratkaiseva. Etta miehesi ymmartaa tilanteen vaikeuden sinulle ja tarvittaessa tulee valiin jos tarvitaan " tulkkia" kulttuuri ja sukupolvikuilujen kohdatessa.



Kaikkea ei tarvitse anoppisi sinustakaan ymmartaa. Itse tuli huudettua kunnon aariat aina silloin talloin anopille kun ei muuten viesti ei mennyt lapi. Sitten oltiinkin taas hyvissa valeissa jonkin aikaa ja kiltisti.



Minusta teidan tilanteessa on hyviakin puolia: teilla on kaksi keittiota, et ole enaa herkka vastaleivottu aiti, hormoonitilanteesi tasoittunut ja pahin vasymyskausi takana.

Jos anoppisi on oikeasti valmis lastenvahdiksi silloin talloin eika suhtaudu tehtavaansa marttyyrimaisesti. Ja kaikista tarkein: he muuttavat teidan kotiinne, eika painvastoin. Naapurit tuntevat jo sinut, eika anoppisi mahdolliset valitusvirret menekkaan taydesta naapureille, kuinka kummallinen minia hanella on.



Entiset naapurini asuvat appivanhempiensa kanssa. Heilla oma asunto appivanhempien ylakerrassa. Heidan juttunsa toimii. Aiti kay toissa, anoppi hoitaa lasta.



Ja jos anoppisi ei oikein ole viela oppinut pitamaan sinusta. (Sehan on vaikeaa, koska mikaan nainen ei ole tarpeeksi hyva hanen pojalleen.) ehkapa appiukkosi suhtautuu sinuun lempeammin. Tylsaa sinulla ei ainakaan tule olemaan.



Suomessa ei oikein ymmarreta tata anopin kanssa asumista lainkaan. He pitivat meitakin hyvin pimeina.



Muista etta myos sinulla on oikeus suuttua valilla ihan turhastakin. Lapsellesi ainakin jaa mukava muisto mummosta ja ukista!

Menee ihan kylmat vareet kun ajattelenkin etta joutuisin asumaan miehen perheen kanssa. Onneksi itsekin ymmartaa sen mahdottomuuden... Mutta jos tuollainen tilanne tulisi eteen niin kai sita yrittaisi mahdollisimman kunnioittavasti kohdella niita appivanhempia, mutta samalla hyvin pinnallisesti, eli toisesta korvasta sisaan, toisesta ulos. Muutenhan sita tulisi hulluksi jos joka asiasta ottaisi nokkiinsa. Itse yrittaisin kayttaa anoppia " hyvaksi" kokkaamisessa ja lapsenkaitsijana. Miehelle tilanne saattaa muuttua todella raskaaksi jos joutuu koko ajan olemaan teidan valissanne, joten valitusvirret anopista hoitaisin omien ystavien/terapeutin/paivakirjan kanssa, ja miehelle valittaisin hyvin valikoidusti, silloin kun muuta vaihtoehtoa ei ole. Muutenkin ottaisin ohjenuoraksi " pick your battles" .

Meilla oli ollut aiemmin oikein hyvat ja asialliset suhteet anopin kanssa, eika osattu odottaa ongelmia. Nuoriakin oltiin, ja olosuhteet olivat sellaiset, etta oli katevaa asua kaikkien saman katon alla. Etukateen puhuttiin vuodesta. Vuosi jai kuitenkin neljaan kuukauteen, kun meille tuli kylla miehen kanssa kiire pois omaan asuntoon...



Anoppi, joka ei ennen ollut sekaantunut asioihimme mitenkaan, jotenkin kai taantui ajattelemaan miestani taas niinkuin kotona asuvaa lasta, jonka asiat ovat aitinsakin asioita. Meilla oli vain yksi keittio ja ainoa oma alueemme oli suurehko makuuhuoneemme. Anoppi olisi kuitenkin siellakin siivonnut ja jarjestellyt meidan tavarat uudestaan jne. Tasta tuli riitaa. Meilla on varsin erilaiset makutottumukset, ja vaikka alkuun koetettiin pitaa yhteisia aterioita, se meni siihen, etta aina me syotiin vaan anopin laittamaa ruokaa (silloinkin, kun olin itse sanonut etukateen, etta mina laitan toista tultuani ruoan, olikin ruoka jo valmiina kun tulin kotiin), ja jos sitten olisinkin itse tahtonut laittaa erikseen mun ja miehen herkkuruokia, anoppi loukkaantui. Ylipaatansa vaan alettiin hyvin pian kayda toistemme hermoille. Minua alkoi hermostuttaa kaikki sellaisetkin asiat, kuin etta lattiat olivat aina sontaiset, kun muut kuin mina ja mies kulkivat aina likaisin kengin kokolattiamatoilla. Ja etta kukaan muu kuin anoppi ei olisi saanut tiskata, mutta anoppi sitten tiskasi niin, etta astiat tiskinkin jalkeen olivat rasvatahroilla. Kaikki pienet asiat ottivat paahan. Tuli kiire paasta omaan rauhaan, niin mulla kuin miehellakin, ja kun muutettiin saman tien kokonaan toiselle paikkakunnalle, loukkaantui anoppi kovin.



Meidan valit eivat tuosta kokemuksesta oikein koskaan ole toipuneet. Kaatunutta maitoa on turha parkua, mutta jos olisin etukateen tiennyt, mita tuleman pitaa, oltaisiin kylla taisteltu rankemmin silloisia olosuhteita vastaan ja hommattu vaan se oma asunto samantien.



Mutta ehka kaikilla ei ole nain, varsinkin jos omaa tilaa on enemman ja niissa sovituissa pelisaannoissa kanssa molemmin puolin pysytaan. Tsemppia...

Aluksi kaikki oli oikein hyvin, me olimme mieheni kanssa parikymppisia nuoria, saatiin tulla ja menna miten tykattiin ja anoppi piti meista huolta -siivosi ja kokkasi minka kerkesi. Ihania appivanhempani olivatkin ja ovat edelleen. Itsellani oli joskus vahan huono omatunto, itse kun olen aika suurpiirteinen huushollin suhteen ja kokkaaminenkaan ei ole alaani ja toisaalta kun opiskelujen aikaan ja sen jalkeen olin toissa, oli luonnollista, etta kodinhoito jai oikeastaan anopin harteille. Mutta silti koin huonoa omaatuntoa osallistumattomuudestani.

Kaikki oli taydellista siihen asti, kunnes esikoinen syntyi. Tai olihan sita ennenkin aikoja, kun kaipasin omaa rauhaa ja omaa keittiota. Mutta lapsen syntyman jalkeen en enaa kestanyt asua anoppilassa. Sain kylla apua anopilta, mutta myos roppakaupalla neuvoja ja ihmettelyja minun ratkaisuista. Onneksi muutimme pois vauvan ollessa 3 vkoa, muuten olisin varmasti tullut hulluksi. Hormoonit hyrrasi ja mina tuoreena aitina en kestanyt ollenkaan anopin seuraa.

Sittemmin anoppi on vieraillut luonamme noin kuukauden jaksoissa (asumme eri mantereilla nykyaan) ja me kesaisin vietamme kuukauden-pari anoppilassa. Raskastahan se valilla on ja hermot on menna, mutta kun tietaa, etta kohta se on ohi, niin sita jaksaa.

Jos olisimme muuttamassa yhteen appivanhempien kanssa, niin en kuitenkaan kauhistuisi ihan hirveasti, keskittyisin hyviin puoliin eli siihen, etta lapset nauttisi tilanteesta todella paljon ja itsekin saisin lastenhoitoapua -ja luotettavaa sellaista. Seuraa olisi aina eika tarvitsisi koko ajan miettia etta mitahan kokkaisi, kun anoppi kuitenkin ottaisi keittossa ylivallan. Lasten isankielikin kohentuisi, mika on hyva juttu. Ennen kaikkea kylla lasten ja isovanhempien suhde tulisi vahvaksi, mista olisin ikikiitollinen. Itse ottaisin sellaisen asenteen, etta nyt asumme nain ja muusta on turha haaveilla. Anopin sanomiset yrittaisin kuitata toisesesta korvasta sisaan ja toisesta ulos -mentaliteetilla ja ennen kaikkea yrittaisin jaksaa olla hyvaa pataa anopin kanssa. Meilla on ollut aikoja, kun olen antanut anopin kuulla ja tuntea, mita mielta olen ollut ja viela nytkin harmittaa, etta pitikin olla niin tokero jostain mitattomasta asiasta. Kuitenkin kun han on mieheni aiti ja mukava sellainen!