Lue keskustelun säännöt.
Tunsitko sinä olleesi lapsuudenkodissasi rakastettu ja hyväksytty sellaisena kuin olet?
Kommentit (29)
Ei. Rakastettu kyllä molempien vanhempien ja sisarusten puolesta, mutta edelleen kolmikymppisenä tuntuu ettei äitini hyväksy minua tällaisena kuin olen. Olisi ilmeisimmin halunnut ainoasta tyttärestään "tylliunelmaprinsessan", joka opiskelee sihteeriksi ja jää hyväpalkkaisen miehen mahdollistamana kotiäidiksi. Nyt mummona yrittää kovasti leipoa lastentytöistään niitä tylliunelmaprinsessoja, vaikka he ovat pahempia vauhtihirmuja ja rämäpäitä kuin veljensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pystyn vastaamaan erittäin helposti, että en tuntenut.
En tuntenut, en ollenkaan. Olin "vahinkoiltatähti".
En. Olisi pitänyt mennä tiukkaan uskonnolliseen muottiin. En mennyt lapsena, enkä nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä. Näin jälkeenpäin ajateltuna ja terapian läpikäyneenä ajattelen, että kyllä tunsin. Koulussa ei mennyt yhtä hyvin. Alaluokilla mua eivät hyväksyneet opettajat (pikkukoulun opettajapariskunta) ja yläluokilla kiusasivat koulukaverit. Ellen kotona olisi saanut hyväksyntää sellaisena kuin olin, en varmaan olisi selvinnyt. Kiitos isä ja äiti asenteestanne, joka oli rento ja hyväksyvä, vaikka elämässä olikin vaikeuksia.
En. Äitini on niitä naisia, jonka ei olisi pitänyt koskaan tulla äidiksi. Minä olin kuulemma suunniteltu ja veljeni vahinko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pystytkö vastaamaan kysymykseen kyllä tai ei?
Lapsia opetetaan eli rakastetaan mutta ohjataan.. joten kyllä muttei aina sellainena jollainen olin. Kysymys on huono. Kysymys on unelmoijan kysymys ilman realiteetteja. Kyllä tai ei ei pitäisi edes olla vaihtoehtona koska itse kysymys on huonosti muotoiltu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä.
Kuitenkin muistoissa on sellaista, että varsinkin isäni ja isosiskoni ei ymmärtänyt minua. Ei tainnut äitikään, mutta se ei häntä koskaan estänyt rakastamasta minua. Eikä toisaalta isääkään, mutta isä tavallaan antoi sen näkyä, ettei ymmärtänyt
En ole oikein koskaan kokenut, että kotiväki olisi kovin paljon minua ymmärtänyt, mutta koskaan eivät ole kuitenkaan yrittäneet minua muuttaa. Aina on ollut sellainen minun mentävä kolo lapsuudenperheessä. Ohi puhumista ja tunteiden välttelyä, semmoista suomalaista. Silti rakastivat ja rakastavat yhä varmaankin. Tasaista ja turvallista, mitään ei tarvinnut pelätä kotona, muistan hyvin lapsuuteni. Tai ehkäpä isä myös ymmärsi omalla tavallaan, hän vaan on melko vähäpuheinen ja jokseenkin estynyt ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En. Tosin tajusin - tai ennemminkin tiedostin - sen vasta aikuisena. Olin arvoton sukupuoleni takia ja minut piti nujertaa, kun protestoin tuota väheksyntää. Ja kyllä minut nujerrettiinkin aika perusteellisesti. Isä heitteli nauraen sovinistisia kommentteja ja me nauroimme mukana. En tiedä miksi nauroimme, kun tiesimme aivan hyvin että ei se ollut leikinlaskua. Tuota leikinlaskua pahempaakin nujertamista toki oli, mutta en nyt viitsi siitä tähän kirjoittaa.
En. Äiti vertaili meitä ääneen siskonsa lapsiin ja totta oli, että siskolla oli käynyt parempi tuuri lasten suhteen. Ihan kilttejä me oltiin ja pärjättiin hyvin koulussa, mutta serkut oli aina kaikessa meitä parempia ja sekös äitiä harmitti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En silloin tuntenut. Myöhemmin olen ymmärtänyt, miten paljon vanhemmat meistä lapsista välittävät. Nykyään monen onnen kääntymisen jälkeen tiedän, että vanhemmat hyväksyvät minut ehdoitta. Sota-ajan lapsina he koettivat parhaansa välttää edellisten sukupolvien virheitä - siinä täysin onnistumatta. Yritän itse samaa eli olla hiukan parempi vanhempi seuraavalle sukupolvelle.
Ilman mitään muttia tai jottia; Kyllä.
Tämän ketjun jälkeen en enää yhtään ihmettele, miksi tällä palstalla on tosi ilkeä ilmapiiri hetkittäin (käytännössä aina).
Mä en ole tajunnutkaan, miten etuoikeutettu olen, kun vanhempani ovat rakastaneet minua ja hyväksyneet minut juuri tällaisena.
En. Äiti täytti juuri 17 vuotta kun synnyin, isä oli 21 v. Suoraan sanoen äidin ei olisi pitänyt ikinä hankkia lapsia, sen verran huono äiti hän on ollut. Koskaan ei halannut, ei lohduttanut. Haukkui ja ivasi sitäkin enemmän. Eikä isä ollut paljonkaan parempi.
Ei niinkään yllättäen, nyt nelikymppisenä en tunne äitiäni kohtaan oikeastaan mitään. Näemme harvoin, emme soittele oikeastaan ikinä ja se sopii minulle. Tajusin juuri, ettei äiti ole koskaan elämäni aikana soittanut minulle. Minä soitan hänelle, vain asiasta. Niin "rakas" olen hänelle.
Melkein. Tavallaan se ripaus muuta on tehnyt minusta vanhempiani paremman vanhemman. Tunnistan tilanteet, joissa rakkaus ja hyväksyntä todella punnitaan. Ehkä täysin "ehjänä" kasvanut ihminen ei osaisi aistia tunteita näin hyvin, en tiedä.
Kyllä. Kelpasin vanhemmilleni sellaisena kuin olin. Mutta muille lapsille ja monille sukulaisilleni en kelvannut, enkä kelpaa vieläkään.
En tuntenut.