Kasvattaako kukaan enää lapsia "muun arjen ohessa" kuten ennen vanhaan, vai

huhuh

Meillä on maatila, lapset pyörii hommissa mukana kuten kotosallakin. Lapset lähtee ulos mukaan, minä en lähde lapsia viihdyttämään ulos. Lapsilla ei ole ikinä tylsää ja ne keksii leikin ja puuhaa aina missä ollaankin. Kerran pojan kaupunkilaisystävä oli meillä ja se totes pihaan tullessaan ettei täällä ole mitään tekemistä, pihalla ei ole kiikkua ja hiekkalaatikkoa lukuunottamatta hienoja leikkikeskuksia.

Lapset on todella toimeliaita, järkeviä ja osaavat paljon asioita mistä moni ei ole kuullutkaan. Saavat koulussa/hoidossa paljon kehuja ystävällisyydestä ja eritoten siitä miten hienosti sisarukset keskenän kohtelee toisiaan saatikka muita. Luulisin että tämä jatkuva yhdessä puuhailu ja siihen liittyvä sääntöjen sopiminen on kasvattanut lapset hyviksi tiimitekijöiksi.

En todellakaan ole koskaan kasvattanut lapsiani, enkä pode huonoa omaatuntoa kun en kuskaa harrastuksiin ja kavereille vähän väliä. Tottakai sitäkin tehdään välillä kuten rikotaan arkea pienillä reissuilla ja perheen yhteisiällä makkaranpaisto/uinti/luistelu yms retkillä.

Arjessa aina kiitetään, pyydetään anteeksi, jokaiseen sisaruksen väliseen toraan puututaan tarvittaessa ja huolehditaan että toisia kohdellaan hyvin. Nyt kun pieninkin lapsi on jo 4 vuotta ei niitä tilanteita enää paljon tule ja hyvät käytöstavat on jo selkärangassa.

Mun ystävä on ihan piipussa lasten kanssa. Töiden jälkeen illat menee lapsia kuskatessa jäähallille, viikonloput menee turnauksissa ympäri maata. Yöt pesee pyykkiä ja tekee ruokaa kun muulloin ei ole aikaa. Pienin lapsi oireilee kun vanhemmilla ei ole aikaa ja saa raivokohtauksia vähän väliä. Harrastavat lapset eivät halua luopua mistään ja vaatimukset ja harrastusaika vain kasvaa koko ajan. Monesti on itkenyt ettei hän tälläistä halunnut.

Olen miettinyt usein samaa asiaa,koska meillä eletään juuri niin että lapset pyörii käytännössä ihan kaikessa mukana.Asutaan syrjäseudulla omakotitalossa(maatilalla) ja mies on poissa kotoa viikot putkeen ja tulee kotiin vain viikonlopuksi.Ei ole oikein ketään minne viedä lapsia.Ei voi joka päivä mummoakaan vaivata arjen asioihin vaa ite täytyy pärjätä.Pienin puita sirkkelillä,kannan haketta stokeriin,leikkaan nurmikkoa,maalaan taloamme,poltan roskia,peltotöitä+normi kotityöt siihen päälle ja lapset on aina siinä joukossa.Pelkään aina jotain sattuu.Näitä asioita on pakko hoitaa päivätöiden ohessa.En voisi kuvitella että istuisin päivät pitkät leikkipuistoissa,muskareissa,sun muissa mammapiireissä.Kuka työt silloin tekisi?Poden aina huonoa omatuntoa etten ole tarpeeksi hyvä äiti.

Vierailija kirjoitti:

Monet vanhemmat käyvät töissä.

Ja sitten töiden jälkeen ollaan hätää kärsimässä, kun ei voi tehdä mitään vaan pitää olla lasten kanssa. Tai sitten ei voi olla lasten kanssa kun on kotitöitä ...

Ennen ( eli noin pari vuosikymmentä sitten) lapset olivat mukana keittiössäkin, ja isän mukana traktorissa ja milloin missäkin.

Yksi lapseni oli päivähoidossa vielä silloin , kun isosisko oli jo koulussa ja tuli aina koulun jälkeen heti kotiin. Päivähoitolainen oli kateellinen siitä, kun ei saanut olla kotona ja tehdä kaikkea kivaa...

Mihin perustuu tämä käsitys siinä, että lapset eivät jollain tavalla ole mukana perheen normaalissa elämässä?

Mulle on kaksikin pitkän linjan kehityspsykologian tutkijaa todennut, että lasten kannalta paras muutos mitä viime vuosikymmeninä on tapahtunut, on se, että lapsiin keskitytään nykyään ja heidän kanssaan vietetään aikaa.

Ei lasten kanssa varmasti tarvitse koko aikaa leikkiä. Mulle kuitenkin herää avauksesta kysymys, että jos lapset hankitaan täysin "muun elämän oheen", ja ei haluta lainkaan leikkiä, eikä olla kiinnostuneita heidän tunteistaan tai kokemuksistaan (tai jakseta kuunnella niitä), niin miksi lapsia sitten hankitaan? En oikeasti kysy vittuillakseni, vaan ihmettelen asiaa. Aiemmin sosiaaliset paineet hankkia lapsia olivat suuret, ehkäisyäkään ei välttämättä ollut saatavilla ja lapsia tarvittiin vanhuudenturvaksi tai jatkamaan maatilaa jne. Nykyään mikään näistä ei päde, joten miksi? Eikö olisi paljon helpompaa jatkaa sitä omaa elämää ilman lapsia, jotka kuitenkin vaativat jonkinlaista huolenpitoa, vaikka kuinka pitäisi niitä siinä sivussa?

Muuten meillä lapset on ja tulee ja menee siinä missä aikuisetkin, mutta kun alan saippuaa tekemään, heitän kaikki ihmiset ja elukat talosta ulos.

Tosiaan, ei mistään tule mitään, jos vain ja ainoastaan lapsen ehdoilla mennään. Toki otetaan huomioon se, että kun ne lapset on siinä mukana, että asiat ei ehkä tapahdu just silleen niin kuin itse ajattelin ja tekis, vaan tulee viivästyksiä, joutuu lopettamaan jotain kesken ja aloittamaan toista hommaa ja siihen kesken jääneeseen sitten palataan paremmalla ajalla. Arkiaskareet tehdään vaikka lapsi haluais tehdä jotain muuta ja lapsen annetaan auttaa ja osallistua, eihän ne muuten opi. Sitten kun on kotityöt tehty voidaan leikkiä tai puuhata jotain lapselle mieluista.

Olis kamalaa, jos töiden jälkeen koko huomio pitäis laittaa lapseen ja sen kanssa leikkimiseen ja sitten vasta kun lapsi on nukkumassa, pääsis tekemään kotitöitä ja omia juttuja.

Vierailija kirjoitti:

Mulle on kaksikin pitkän linjan kehityspsykologian tutkijaa todennut, että lasten kannalta paras muutos mitä viime vuosikymmeninä on tapahtunut, on se, että lapsiin keskitytään nykyään ja heidän kanssaan vietetään aikaa.

Ja samalla meillä on hälyttävä määrä 3-vuotiaita, joiden puheenkehitys on jäljessä, koska vanhemmat keskittyvät ennemin puhelimeensa kuin lapseensa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä lapset kasvoi muun arjen ohessa. Silti he eivät karanneet pihasta, päätyneet läheiseen jokeen tai juosseet tielle. En muista leikkineeni kanssaan, sen sijaan olen legoillut, pelannut lautapelejä ja minigolfannut sekä suunnistanut pihassa. Lapset ovat saaneet rakentaa majoja, kiipeillä omenapuissa ja vaahteroissa, kaivaa pihaan kuoppia (enää en muista, että miksi, mutta silloin se oli heille tärkeää), rakentaa lumiluolia kinoksiin jne. Ja täyttää pesukonetta, tyhjentää tiskikonetta, lajitella ruuveja, kantaa polttopuita, korjata aitaa ...

Ei "kuin silloin ennen" tarkoita sitä, että lapset olisi yksin tai ilman valvontaa.

Ihan hyviä lapsia näistä tuli, nyt jo kaikki aikuisia ja yliopistossa. Edelleen osaavat ommella napit ja pyyhkiä pölyt nihkeällä liinalla.

kiva että teillä on kaikki mennyt hyvin ja olet siitä onnellinen. Kuitenkin tuo boldattu argumentti on naurettava. Monesta huumehörhön lapsestakin tulee ihan hyvä aikuinen. Ja itsarin tehneen äijän lapsesta. Ja väkivaltaisen äidin... tulee tai ei tule, siinä on paljon tuuria mukana plus jokaisella lapsella on yksilöllinen kestokyky.

Sun lapset eivät karanneet pieninä pihasta eivätkä jääneet autojen alle tai hukkuneet läheisiin jokiin tai lampiin. Aika monet vahtimattomat lapset kuitenkin ovat karanneet ja hukkuneet...

Sen lisäksi monet nykypäivän aikuiset käyvät terapioissa ja syövät masennuslääkkeitä tai muita psyykenlääkkeitä (1/5 suomalaisista syö tilastojen mukaan)

tilastot ovat vahvempi evidenssi kuin sun henkilökohtainen elämä. Ja tilastojen mukaan nykypäivän lapsilla on asiat kaikilla mittareilla paremmin kuin ennenvanhaan. Lapset todennäköisemmin selviävät hengissä aikuisiksi. Lapsia todennäköisemmin kohdellaan hyvin eikä pahoinpidellä. Lapset syövät ravinteikkaampaa ruokaa jne... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle on kaksikin pitkän linjan kehityspsykologian tutkijaa todennut, että lasten kannalta paras muutos mitä viime vuosikymmeninä on tapahtunut, on se, että lapsiin keskitytään nykyään ja heidän kanssaan vietetään aikaa.

Ja samalla meillä on hälyttävä määrä 3-vuotiaita, joiden puheenkehitys on jäljessä, koska vanhemmat keskittyvät ennemin puhelimeensa kuin lapseensa.

Käsittääkseni tämä puheenkehitys/älypuhelimet-juttu on enemmän anekdotaalinen. Mitään määriä en ole kuullut ainakaan perustellusti esitettävän. Mutta nämä tutkijat puhuivat nimenomaan samasta kasvatuskulttuurin muutoksesta kuin ap, eivät älypuhelimien mahdollisista vaikutuksista.