Onko syövässä mitään hyvää

Varmaan se, että sait tietää, mikä on vikana ja jäit henkiin. Kaikki kun ei saa sitä jatkoaikaa, minkä itsekin ymmärrät.

Jotkut osaa arvostaa elämää eri tavalla tuollaisen kokemuksen jälkeen, kun ymmärtää, että terveys ja elämä 90-vuotiaaksi ei ole itsestäänselvyyksiä.

Ei mitään muuta hyvää ollut kuin se että oli suht koht helposti hoidettava syöpä.

Itse en ole syöpää kokenut, mutta syövän sairastamisen ja hoidot olen seurannut todella läheltä. Isäni sairastui verrattain nuorena (alle 60-vuotiaana) eturauhassyöpään puolitoista vuotta sitten, mutta onneksi syövän aggressiivisuudesta huolimatta hänet saatiin parannettua. Minä ainakin koen, että syövän sairastaminen toi paljon positiivista - lapsuudenperheeni on toki ollut melko läheinen aina, mutta nyt tuntuu, että kahdestaan asuvat vanhemmat puhuvat keskenään paljon enemmän ja muutenkin perheemme on lähentynyt paljon.

Asioista puhutaan yleisestikin paljon enemmän ja vaikka hoidoissa kulkeminen Helsingissä (vanhemmat asuvat Pohjois-Suomessa) olikin rankkaa, olimme äidin kanssa lähes koko hoitojen ajan isän tukena, mistä hän on kiittänyt jälkeenpäin vuolaasti. Ei olisi kuulemma selvinnyt yksin ja oli ihanaa, kuinka äidin kanssa saimme puhuttua "järkeä" aina, kun oli heikompi hetki ja tuntui, ettei hoidot kuitenkaan tehoa ja syöpä leviää ja tämä oli nyt tässä. Ja samoin kuin ap, olen erittäin kiitollinen isäni saamasta hyvästä hoidosta. Toivon, että isällä on samanlaisia fiiliksiä - uskaltaa elää täysillä ja arvostaa asioita eri tavalla.

En löydä syövästä mitään hyvää, syövän hoidosta kylläkin.

Olen käynyt läpi kaikki mahdolliset hoidot ja olen nykylääketieteelle ja suomalaisille lääkäreille ja hoitajille erittäin kiitollinen. Olen saanut jatkoaikaa, josta tietenkin yritän ottaa kaiken irti.

Syöpä ei kuitenkaan ole tehnyt minusta millään lailla parempaa tai valaistuneempaa ihmistä. En näe maailmaa uusin silmin enkä esimerkiksi rakasta läheisiäni sen enempää kuin jo ennestään rakastin. Vanhat vikani ovat tallella (toivottavasti tietysti myös hyvät puoleni). No, elämän rajallisuuden ymmärrän paljon konkreettisemmin kuin ennen.

Syöpä on raadollinen tauti, ja jos saisin valita, sairastuinko siihen vai en, valinta olisi helppo.

Mikä tahansa sairaus voi joskus toimia herättelijänä. Se voi esim. muistuttaa, että pitää pysähtyä välillä, tai että pitää huolehtia myös itsestä eikä aina vain muista.

Jos sen saa oikea henkilö.

Eipä syövässä miten haluttavaa ole, siinä kylläkin miten arvostan elämää sen jälkeen. Erityisesti kun viereltäni vietiin läheinen samaan tautiin aiemmin.

Kyllä ne ikävätkin luonteenpiirteet pysyvät matkassa, mutta koen "kerääväni karmaa". Joten kaikkein tärkeintä ei olekaan "minäminä", vaan se, että olen sovussa elämäni ja arvojeni kanssa.

Lisäaika tuntuu arvokkaammalta.

Henk.koht. ketuttaa noi kaikki hurskastelijat, jotka pakkosyöttää meille tuota "nyt varmaan arvostatte elämää ym enemmän". Kyllä me arvostimme perhettä ja ihan tavallisia asioita maasta taivaaseen ennen syöpääkin. Olimme mieheni kanssa onnemme kukkuloilla, kun yksinäisten, raskaiden ja kurjien vuosien jälkeen löysimme toisemme ja saimme maailman ihanimman perheen ja vihdoinkin oli alkanut paistaa päivä risukasaan. Iloitsimme hyvin pienistä asioista ja priorisoimme perheen. Olimme onnellisia, kun vihdoin aloimme vähän tienata ja vuosien pitkä koulutus alkoi tuottaa palkkaa. 

Sitten tuli syöpä. Rankka, vaarallinen, pitkähoitoinen ja vei koko elämältä pohjan. Joka ikinen säästöön saatu penni meni lääkkeisiin, sairaalamaksuihin. Luojan kiitos asuimme vuokralla ja vauvalla ei ollut koliikkia. Se pelko, kun jää yksin kolmen pienen lapsen kanssa pärjäämään ja kaikki sairastivat kaiken mahdollisen ja mies lähestulkoon kuolee rankkoihin hoitoihin.. Joo en näe mitään hyvää syövässä. Rikkoi sen pienen onnen, joka merkitsi meille koko elämän. Jäljellä on tolkuton stressi taloudellisen pärjäämisen, tulevaisuuden epävarmuuden, henkisten ja fyysisten arpien parantelun suhteen. 

Jos olisi ollut edes helppo lapsuus toisella tai olisimme rikkaita tai jotain, niin varmaan olisi helpompi kestää. Nyt se lyhyt ihanuus, josta saimme pari vuotta nauttia tuntuu parodiselta vitsiltä, ansalta. Annetttiin maistaa hyvää elämää ja vietiin pois. 

Että siinä teille "arvostan elämää enemmän". Olen aivan pohjattoman katkera. 

Ei. Kun tietää, ettei tässä montaa vuotta enää hilluta. Olis ollu vielä kiva juhlia viiskymppisetkin kunnolla, mutta tasan ei käy onnen lahjat, tuskin sinnittelen enää sinne asti.

Vierailija kirjoitti:

Henk.koht. ketuttaa noi kaikki hurskastelijat, jotka pakkosyöttää meille tuota "nyt varmaan arvostatte elämää ym enemmän". Kyllä me arvostimme perhettä ja ihan tavallisia asioita maasta taivaaseen ennen syöpääkin. Olimme mieheni kanssa onnemme kukkuloilla, kun yksinäisten, raskaiden ja kurjien vuosien jälkeen löysimme toisemme ja saimme maailman ihanimman perheen ja vihdoinkin oli alkanut paistaa päivä risukasaan. Iloitsimme hyvin pienistä asioista ja priorisoimme perheen. Olimme onnellisia, kun vihdoin aloimme vähän tienata ja vuosien pitkä koulutus alkoi tuottaa palkkaa. 

Sitten tuli syöpä. Rankka, vaarallinen, pitkähoitoinen ja vei koko elämältä pohjan. Joka ikinen säästöön saatu penni meni lääkkeisiin, sairaalamaksuihin. Luojan kiitos asuimme vuokralla ja vauvalla ei ollut koliikkia. Se pelko, kun jää yksin kolmen pienen lapsen kanssa pärjäämään ja kaikki sairastivat kaiken mahdollisen ja mies lähestulkoon kuolee rankkoihin hoitoihin.. Joo en näe mitään hyvää syövässä. Rikkoi sen pienen onnen, joka merkitsi meille koko elämän. Jäljellä on tolkuton stressi taloudellisen pärjäämisen, tulevaisuuden epävarmuuden, henkisten ja fyysisten arpien parantelun suhteen. 

Jos olisi ollut edes helppo lapsuus toisella tai olisimme rikkaita tai jotain, niin varmaan olisi helpompi kestää. Nyt se lyhyt ihanuus, josta saimme pari vuotta nauttia tuntuu parodiselta vitsiltä, ansalta. Annetttiin maistaa hyvää elämää ja vietiin pois. 

Että siinä teille "arvostan elämää enemmän". Olen aivan pohjattoman katkera. 

Tämän artikkelin ( nuori )kirjoittaja on itse sairastanut syöpää pitkään, ja pohtii itse asiaa, eli onko syövässä mitään hyvää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Henk.koht. ketuttaa noi kaikki hurskastelijat, jotka pakkosyöttää meille tuota "nyt varmaan arvostatte elämää ym enemmän". Kyllä me arvostimme perhettä ja ihan tavallisia asioita maasta taivaaseen ennen syöpääkin. Olimme mieheni kanssa onnemme kukkuloilla, kun yksinäisten, raskaiden ja kurjien vuosien jälkeen löysimme toisemme ja saimme maailman ihanimman perheen ja vihdoinkin oli alkanut paistaa päivä risukasaan. Iloitsimme hyvin pienistä asioista ja priorisoimme perheen. Olimme onnellisia, kun vihdoin aloimme vähän tienata ja vuosien pitkä koulutus alkoi tuottaa palkkaa. 

Sitten tuli syöpä. Rankka, vaarallinen, pitkähoitoinen ja vei koko elämältä pohjan. Joka ikinen säästöön saatu penni meni lääkkeisiin, sairaalamaksuihin. Luojan kiitos asuimme vuokralla ja vauvalla ei ollut koliikkia. Se pelko, kun jää yksin kolmen pienen lapsen kanssa pärjäämään ja kaikki sairastivat kaiken mahdollisen ja mies lähestulkoon kuolee rankkoihin hoitoihin.. Joo en näe mitään hyvää syövässä. Rikkoi sen pienen onnen, joka merkitsi meille koko elämän. Jäljellä on tolkuton stressi taloudellisen pärjäämisen, tulevaisuuden epävarmuuden, henkisten ja fyysisten arpien parantelun suhteen. 

Jos olisi ollut edes helppo lapsuus toisella tai olisimme rikkaita tai jotain, niin varmaan olisi helpompi kestää. Nyt se lyhyt ihanuus, josta saimme pari vuotta nauttia tuntuu parodiselta vitsiltä, ansalta. Annetttiin maistaa hyvää elämää ja vietiin pois. 

Että siinä teille "arvostan elämää enemmän". Olen aivan pohjattoman katkera. 

Tämän artikkelin ( nuori )kirjoittaja on itse sairastanut syöpää pitkään, ja pohtii itse asiaa, eli onko syövässä mitään hyvää?

No väännetään rautalangasta: en minä enkä mieheni ole löytäneet siitä paskasta mitään hyvää. 

On ihmisiä, jotka romantisoivat oman sairastumisensa ja glorioifoivat sitä. 

Sitten on niitä, jotka katsoo sitä silmästä silmään ja näkevät siinä yhtä vähän hyvää kuin, että pullat palaa uuniin, auton ajaa mäsäksi, salama iskee taloon polttaen sen, ilmastonmuutos tuhoaa maapallon ja katulapset itkee nälkäänsä. 

Ihan lääketieteellisessä mielessä voi kai olla? En nyt löydä yhtä artikkelia, mutta siinä kerrottiin, että syöpä yleensä suojelee joltain vielä pahemmalta. Se on siis tavallaan suojamekanismi jotain vastaan, mikä takuulla voisi tappaa? Eihän se suojelulta tietenkään äkkiseltään tunnu, mutta on elimistöllä sille varmasti syynsä, miksi se kehittää syövän. Syöpä onkin siis tavallaan kahdesta pahasta se vähän pienempi paha.

Minulla ei ole ollut syöpää, mutta tunnen ihmisiä, jotka ovat sen sairastaneet (toiset kuolivat, toiset jäivät hoitojen jälkeen henkiin). Olen myös seurannut somessa joidenkuiden syöpää sairastavien videoblogeja.

Syöpää sairastavat ovat itse maininneet seuraavat hyvät asiat:

- syöpään sairastuminen on "katalyytti", se voi saada aikaan muutosta elämässä nopeasti, myös hyvissä asioissa

- syöpään sairastuminen on "opettaja", se opettaa suuria ja syviä asioita elämästä

Monet ovat usein miettineet, millaista olisi sairastua syöpään, joka voi olla kuolemaan johtava sairaus. Syöpään sairastuneilla on tämä tieto.  Eli tieto ja ymmärrys lisääntyy. Olen itse joskus ajatellut, millaista on olla tsunamissa. Ne, jotka ovat olleet tsunamissa, tietävät sen. En itse haluaisi joutua ikinä tsunamiin, mutta jotta saa tietää, millaista on olla tsunamissa, täytyy joutua tsunamiin itse. Se on sen tiedon hinta.

Syöpään sairastuminen ja sen tuoma kuoleman varjo omaan elämään voi aiheuttaa sen, että lujittaa tai uudistaa ihmissuhteita tärkeiden ihmisten kanssa. Jokainen valinta saa painoarvoa, kun kuoleman mahdollisuus on konkreettisesti läsnä.