luunapit, tukistukset, läippäisyt, kuritus..
Miks ihmeessä näistä edes keskustellaan jatkuvasti monessa ketjussa?
Mikä vanhempia riivaa?? Missä menee raja???
Siinä, että lapsen fyysiseen koskemattomuuteen ei kajota rankaisumielessä. Viesti on melko ristiriitainen, jos opetat lapsellesi, ettei fyysistä väkivaltaa saa käyttää ja käytät sitä itse lapseen.
Pieni lapsi ei edes ymmärrä miksi äiti lyö/tukistaa. Syy-seuraussuhteen ymmärtäminen kehittyy vasta 2-3 vuoden jälkeen. Perusturvallisuushan siinä kärsii, kun se kaikkein tärkein ihminen, josta on täysin riippuvainen, satuttaa.
Olen kuullut eprusteluja: kyllä tukistan, enhän itsekään saanut traumoja, vaikka selkääni sain monesti... Tätäkö kierrettäkö sitten pitää jatkaa? Vai onko se jokin primitiivinen kosto omista kokemuksista seuraavalle sukupolvelle?
Riiviöitähän ne omat kullannuput toisinaan ovat. Onneksi kuitenkin useimmiten liikkuvaisia jne. Kukaan ei toivo lapsensa nyhjäävän nurkassa yksin apaattisena.
Rakastakaa lapsianne! Puhukaa vaikka keijukaisten juhlasta tai traktorin takarenkaan vaihdosta tasavertaisina. Huomiota, hyväksyntää ja syliä ne riiviöt useimmiten etsivät tempuillaan.
Totta toisinaan joutuu myös rankaisemaan. Jäähypenkki, lelu jäähylle, viikkorahan menetys jne
Täällä muuten hyviä ratkaisukeskeisiä vinkkejä:
http://www.kidsskills.org/fin/
Kommentit (3)
Mutta, meillä tosiaan oli pojalla n. 6-vuoden iässä niin järkyttävän voimakas uhmakausi, että tuli muutaman kerran erittäin väsyneenä, vihaisena ja kaikki muut mieleen tulleet konstit kokeilleena tukistettua.Tämän tunnustin myös neuvolassa ja eivätpä nuo olleet ekaksi sossutätille soittamassa, vaan terveydenhoitaja ymmärsi hyvin. Lapset ON erilaisia. Siinä missä meidän pojalle ei oo ikinä auttanut raivairitilanteessa puhua mitään, koska hän vaan huutaa ja raivoaa kurkkusuorana, niin tyttömme (2v7kk) kanssa asiat selviää 95%:sti puhumalla ja rauhallisella jutustelulla.
En itsekään hyväksy ruumiillista kurittamista, tuli itselle tosi huono omatunto niistä tukistamisista. MUTTA, minusta on taas liioiteltua väittää, että koko lapsen elämä menee pilalle parista tukistamisesta, varsinkin jos asiasta puhutaan jälkeen päin lapsen kanssa.
Ja en nyt halua yleistää, mutta joskus tuntuu että täällä kaikkein äänekkäimmin kurittamista vastaan ovat ne alle 2-vuotiaiden kultanuppujen äidit, jotka eivät välttämättä edes tiedä, kuinka raastavaa isomman lapsen kanssa ainainen taistelu voi olla...
Välillä olo on kuin rikkinäisellä levysoittimella, joka soittaa samaa raitaa (ikuinen jauhaminen samoista asioista). Missään olosuhteissa mulla ei kuitenkaa ole oikeutta rangaista lastani fyysisesti. Erilaiset jäähyvariaatiot ja etuuksien menetykset kyllä ovat tuttuja. Sorrun myös toisinaan lahjontaan (häpeän). Aina asiasta kuitenkin keskustellaan.
Olen muuten huomannut, miten väsymys, ruokavalio (sokerihumala, jotkin lisäaineet jne), huomionkaipuu jne vaikuttavat ratkaisevasti käytökseen. Kiukkuinen uhmis saattaa kummasti kesyyntyä yhteisestä lukuhetkestä/uintireissusta/hiihtolenkistä tms. huomiosta
Tiedän: välillä väsyttää ja ketuttaa. Itsepä olen lapsen hankkinut, en kadu ja uhmis loppuu viimeistään, kun murkkuikä alkaa..
Olen pari kertaa oikein kunnolla suuttunut miehelle kun hän on ottanut 2v tyttöämme tukasta kiinni. Siis en voi millään hyväksyä sitä, en....Ääntä olen 2 kertaa korottanut hänelle mutten nipistänyt, ottanut tukasta tms enkä millään usko että siitä olisi mitään hyötyä. Juttelen hänelle kunnolla jos hän ei tottele, menen hänen viereen ja pyydän että hän katsoo mua silmiin (siihen oppinut jo) ja selitän miksi ei voi esim heittää leluja miten huvittaa. Uskon että liian moni tukistaa tms lapsiaan, surullista.