Olen huomannut, että olen alkanut tuntemaan lastani kohtaan samanlaisia tunteita, mitä minä ilmeisesti olen omassa lapsuudessani joutunut kokemaan :/

Isompi lapsi on nyt 4 v. Hän on välillä hankala ja takertuva, johon minä helposti reagoin kielteisesti ja lasta torjuvasti. Etenkin jos olen itse väsynyt. Ne tunteet kumpuaa jostain todella syvältä ja olen tajunnut että ne on varmaan samoja käytösmalleja, mitä olen omassa lapsuudessa kohdannut. Olen varmaan ns. lievästi välttelevästi kiintynyt. Olen paljon lukenut lasten kasvatuksesta, kiintymyssuhdemalleista jne ihan jo ammattini vuoksi, mutta myös puhtaasta kiinnostuksesta.

Kuopusta kohtaan en tunne vielä näitä kielteisiä tunteita samalla tapaa, enkä tuntenut esikoistakaan kohtaan tässä määrin kun hän oli pienempi. Päinvastoin tuntuu että esikoisen ollessa pieni jaksoin todella hyvin vastaanottaa niitä negatiivisia tunnetiloja jne. Nyt suusta on alkanut lipsahdella sammakoita kuten "olet jo iso, kyllä sun pitää osata itse" ja "älä nyt viitti vinkua tuolla tapaa, mene omaan huoneeseen vinkumaan". Siis samoja fraaseja mitä olen itsekkin lapsena kuullut, jos olen ollut huonolla tuulella tms.. Oma äitini aina luonnehtii minua sanoilla kiltti ja ahkera, mutta en koekkaan että kotona välttämättä olisin muuta saanut ollakkaan. Olin se kiltti tyttö aina.

Koen että omat lapseni ovat turvallisesti kiintyneitä:

" Turvallisesti kiintyneet lapset ovat tottuneet luottamaan äidin saatavilla oloon. He käyttävät äitiä tukikohtanaan tutkiessaan maailmaa. Lapsi voi tuoda ilmi kaikki tunteensa, kielteisetkin, ja saa turvaa ja hoivaa ollessaan pettyneitä ja vihaisia. Lapsi on elänyt ympäristössä, jossa vallitsee rytmi, säännönmukaisuus ja ennakoitavuus. Nuoruudessa nämä lapset kokevat läheisyyden helppona ja heillä on realistinen näkemys omista mahdollisuuksistaan. Toisaalta he voivat pettyä ihmissuhteissaan kun huomaavat, että muut eivät olekaan aina hyväntahtoisia."

Itse koen olevani (ja kuulemma suurin osa suomalaisista on! ) :

" Välttelevästi kiintynyt lapsi ei käytä äitiä turvapesänä eli ei hae läheisyyttä ja välttää tunneilmaisuja. Äiti reagoi lapsen tarpeisiin rankaisevalla tavalla, koska lapsen tarpeet muistuttavat häntä omista kipeistä asioista. Lapsi on tottelevainen, kiltti, mutta yksinäinen ja pakenee mielikuvitusmaailmaan. Lapsi kokee, että äitiin voi luottaa, mutta häneen ei voi vedota tunteilla. Lapsen ja vanhemman välillä on fyysinen ja emotionaalinen etäisyys. Nuoruudessa nämä lapset loistavat suorituksillaan ja älyllään, mutta heillä on vaikeus luoda intiimejä suhteita." http://elavatvedet.fi/

Sekava sepustus, anteeksi siitä. Mutta siis, pelkään että aiheutan lapsilleni jotain vaurioita psyykkeeseen, jos en opi käsittelemään näitä omia negatiivisia tunteitani rakentavalla tavalla. :( Mistä voisin hakea apua? Neuvolan terkka tuntuu jotenkin liian tutulta, en haluaisi siellä puhua. Mutta onko se ainut vaihtoehto? Rahaa yksityiseen terapiaan ei ole.