Elämäni sairaana.

Olin 15-vuotias, kun rupesin oirehtimaan.
Toisinaan olo tuntui epätodelliselta, kuin olisin katsonut itseäni kehoni ulkopuolisena tarkkailijana, tällöin sain myös typerimmät ja lennokkaimmat ideani. En paljoa miettinyt mitä teen, en näinä jaksoina mieti vieläkään, en pysty.

Toisinaan taas.. Olo on kuin helvetissä, syytän itseäni kaikesta huonosta, mitä on tapahtunut, oli sitten vaikka miten pikkuasioita. Tunnen äärimmäistä vihaa. En kuitenkaan näytä sitä ulospäin. (Ajoittain saattaa näkyä pienenä äkäisyytenä). Olen todella alamaissa, enkä meinaa jaksaa mitään, välillä jopa sängystä nouseminen tuottaa tuskaa.

Kun sairastuin, ei ollut tietoa mikä mussa on vialla. Ajattelin ensin, että joku murrosiän vaihe, joka menee ohi.. Nyt 11 vuotta myöhemmin tiedän, että tulen elämään tämän kanssa lopun ikääni, kuinka kauan se on? Sitä en tiedä...

Muistan sen "Normaalin" olon ennen sairastumistani, se on olo, minkä itselleni haluaisin, muuta en pyydä. Mutta mitä kovemmin yritän, sitä pahemmin nykyiset olotilat iskevät vasten kasvoja.

Tämän sairauden takia, musta tuntuu kuin olisin samaan aikaan kaksi eri ihmistä. Mutta kuitenkin kaikki pään sisällä pitää kestää yksin.
En osaa avautua, en kenellekkään, en kunnolla.

Nykyinen olotilani on enimmäkseen tuota jälkimmäistä, siis depressiota.. Mietin välillä kaiken lopettamista, mutta en halua luovuttaa.

En tiedä miksi kirjoitan tätä, pakko vaan avautua johonkin. Kiitos jos jaksoit lukea.