Mikä siinä on niin prkleen vaikeaa tutustua toiseen KUNNOLLA ja vasta sitten alkaa niitä muksuja vääntämään?

Vierailija kirjoitti:

Sinä olet ap niin mustavalkoinen. Et ymmärrä ilmiselvästi sitä, että on ihan eri asia tehdä lapsi pikaisesti 20-vuotiaana, kuin tehdä nopeat päätökset 40-vuotiaana. Vanhempana on varallisuutta, joka nyt ei tietenkään onnea tuo, mutta mahdollistaa monien elämää helpottavien palvelujen ostamista ja hankkimista. Kun siivooja käy kerran viikossa, niin eipä tarvitse nillittää siivousvuoroista, kun kerran kaksi viikossa on palkattu vauvalle yövahti, ja käydään itse hotellissa nukkumassa, niin sitähän ollaan pirteämpiä kuin 25-vuotiaat , 18-kesäisestä yhdessä olleet, lapsen saaneet kaksiossa, jossa koliikkivauvan kirkuna kuuluu kaikkialle.

Buahahaa! Nelikymppisille ei synny koliikkivauvoja tai muuten kehitysvammaisia lapsia? 18-kesäisestä saakka yhdessä olleena asuttiin lapsen syntyessä itse rakentamassamme omakotitalossa, jossa ei koliikkivauva kirkunut. Ihqua yleistämistä sulla. Siivoojakin kävi, huonoksi todettiin palvelu joten siivotaan itse paremmalla tuloksella :D. Nyt nelikymppisenä säälitään näitä nelikymppisiä vanhempia, jotka näyttävät kersojensa isovanhemmilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin kyllähän tuo  lasten teon odotus on ihan ok 23-vuotiaana, mutta sanopa tuo sama 33-vuotiaalle naiselle , joka toivoo neljä lasta, 37-vuotiaalle, joka toivoo kahta lasta tai 42-vuotiaalle, joka olisi onnellinen, jos saisi edes yhden.

Tuon ikäisinä ystäväni löysivät ne ensimmäiset kunnon rakkaudet.

T. täti-ihminen

Eli mielummin sutaisee hätäpäissään jonkun kanssa ilman mitään edellytyksiä siitä että lapsi saisi ehjän kodin ja molemmat vanhemmat. Itsekästä mielestäni.

N23

Eipä kukaan tuntemani perhe ole lapsia hyvään hyvyyttään hankkineet. Jopa onnellisen ydinperheen kakarat ovat hankittuja vanhempien itsekkäiden syiden ja halujen takia.

Minä en ymmärrä naisia, jotka ei vahingon sattuessa epämääräisessä elämäntilanteessa tee aborttia. Sitten sitä vauvaa kutsutaan "pieneksi ihmeeksi", vaikka kaikki tietää, että se oli vahinko. Toki tuollaista toimintaa voi kutsua "vastuunkannoksi", mutta sitä vastuuta voisi kantaa jo ennen kuin kakat on housuissa. Kyllä, meilläkin on hajonnut kondomi, mutta kumppani haki minulle je:n välittömästi.

23-vuotiaana minullakin oli aika mustavalkoinen maailmankuva. Nyt vanhempana tietää, että elämä on lyhyt ja arvaamaton, vaikka kuinka yrittäisi ennustaa. Luultavasti sinullekin tulee uudenlaisia näkökulmia sitä mukaa, kun aikaa kuluu.

Vierailija kirjoitti:

Minä en ymmärrä naisia, jotka ei vahingon sattuessa epämääräisessä elämäntilanteessa tee aborttia. Sitten sitä vauvaa kutsutaan "pieneksi ihmeeksi", vaikka kaikki tietää, että se oli vahinko. Toki tuollaista toimintaa voi kutsua "vastuunkannoksi", mutta sitä vastuuta voisi kantaa jo ennen kuin kakat on housuissa. Kyllä, meilläkin on hajonnut kondomi, mutta kumppani haki minulle je:n välittömästi.

Mikä on epämääräinen elämäntilanne? Työtön? Koulut kesken? Alkoholisti/narkkari?

Jos pitäisi aina olla se täydellinen elämäntilanne niin eipä tässä maassa montaa lasta syntyisi.

Kuule, elämää ei voi ennustaa. Ex-miehen kanssa olimme kahdeksan vuotta yhdessä ja suhteemme oli noin ulospäin aivan tasapainoinen. Lastakin yritettiin, muttei onneksi saatu. Ero siitä tuli ihan muista syistä. Nykyisen tapasin heinäkuussa, tapailtiin kolme kuukautta ja päähänpistosta keksittiin, että halutaan lapsi. No, sehän tärppäsi heti. Muutettiin yhteen vasta neljä kuukautta ennen lapsen syntymää. Ja onnellista parisuhdetta takana nyt 16 vuotta... ja kaksi lastakin.

Mulla on pitkä liitto, yli 20 vuotta ja naimisiin on menty 6 vuotta tuntemisen jälkeen ja toivottuja lapsia kolme kappaletta sitten siitä aika nopeaan tahtiin.

Tapasin miehen juuri 23-vuotiaana, sitä oli edeltänyt yksi pidempi, jo lukiossa alkanut suhde. Meille oli tärkeää ja fiksua odottaa, eikä siinä mikään kiire ollut kesken opiskelujen ja työelämään pyristelyn. Olimme nuoria ja naivejakin, kuten nyt parikymppiset ovat.

Sitten kaveripiiriin kuuluu niitä, jotka on 34-vuotiaina kohdanneet sen kumppanin ja edenneet nopeasti. Ihan yhtä onnellisia ovat. Tuttavista muutama pariskunta on eronnut, taustoista ei voi vetää mitään yhtenäistä linjaa - on teini-ikäisestä seurustelleita ja on nopeasti edenneitä ja siltä väliltä.

Kyllä mä väittäisin myös, että vanhempana on jo karttunut sellaista elämänkokemusta, jota ei vielä parikymppisellä ole. Huomaa helpommin asioita siellä ensihuuman takana. On jo koettu nuoruus, reissut, opiskelut ja työelämääkin on ykeensä takana. On valmiimpi sellaiseen tavalliseen arkeen.

Järkipuhetta ap👏🏻👏🏻👏🏻

Ääriolosuhteissa (lapsiperhearki!) ihmisestä voi tulla esiin yllättäviä piirteitä. Kaikkien psyyke ei esimerkiksi kestä viiden vuoden valvomista. Vaikea ennakoida, muuttuvia tekijöitä liikaa luotettavan ennusteen laatimiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinä olet ap niin mustavalkoinen. Et ymmärrä ilmiselvästi sitä, että on ihan eri asia tehdä lapsi pikaisesti 20-vuotiaana, kuin tehdä nopeat päätökset 40-vuotiaana. Vanhempana on varallisuutta, joka nyt ei tietenkään onnea tuo, mutta mahdollistaa monien elämää helpottavien palvelujen ostamista ja hankkimista. Kun siivooja käy kerran viikossa, niin eipä tarvitse nillittää siivousvuoroista, kun kerran kaksi viikossa on palkattu vauvalle yövahti, ja käydään itse hotellissa nukkumassa, niin sitähän ollaan pirteämpiä kuin 25-vuotiaat , 18-kesäisestä yhdessä olleet, lapsen saaneet kaksiossa, jossa koliikkivauvan kirkuna kuuluu kaikkialle.

Buahahaa! Nelikymppisille ei synny koliikkivauvoja tai muuten kehitysvammaisia lapsia? 18-kesäisestä saakka yhdessä olleena asuttiin lapsen syntyessä itse rakentamassamme omakotitalossa, jossa ei koliikkivauva kirkunut. Ihqua yleistämistä sulla. Siivoojakin kävi, huonoksi todettiin palvelu joten siivotaan itse paremmalla tuloksella :D. Nyt nelikymppisenä säälitään näitä nelikymppisiä vanhempia, jotka näyttävät kersojensa isovanhemmilta.

Mitä säälimistä nelikymppisissä vanhemmissa on vaikka näyttäisivät miltä? Eikö tärkeintä ole hyvät vanhemmat, jotka pitävät huolta omista lapsistaan ja mielellään ilman hirveän suuria yhteiskunnan avustuksia.

Aina on näitä besserwissereitä, jotka tietävät, miten ja kenen ja milloin asiat kuuluu tehdä. Elämä voi vain yllättää, molempiin suuntiin. Lapsettomuudesta kärsineelle, yhdenyön jutun jälkeen raskaaksituleminen voi olla lähes lottovoitto. Toiselle taas 10 vuoden avioliiton jatkeeksi saatu lapsi voi olla painajaisen alku.

Eikä missään ole sanottu, etteikö yh:n lapsi voi olla paljon onnellisempi, kun ydinperheessä elävä.

Elämä on arvaamatonta.

En kyllä ymmärrä että miten muka kahdessakaan vuodessa arki ei tulisi esille ja bla bla bla. Aika nopeasti sitä oppii toisen tuntemaan ja ne mahdolliset huonotkin puolet nousee puolen vuoden sisällä esiin jos viettää tarpeeksi tiiviistii aikaa yhdessä.

Itse ihmettelen suomalaisille tyypillistä jahkausta. Odotetaan ja odotetaan. Ei mennä naimisiin tai hankita lapsia seitsemään vuoteen kun halutaan olla niin varmoja ennen virallista sitoutumista. Jos tuossa ajassa ei tule varmaksi niin sitten on luultavasti väärä kumppani.

Me menimme naimisiin puolen vuoden seurustelun jälkeen. Alkurakkauden huumassa. Saimme lapsen, kun olimme olleet yhdessä kolme vuotta. Juuri silloin, kun suhteessa alkaa muutenkin olla ensihuuma ohi ja arki astuu kuvioihin. Vauvavuosi oli helvettiä, kun ei ollut mikään "syön, nukun ja nauran"-vauva. Silloin riideltiin ensimmäiset kerrat ja hampaat irvessä pidettiin parisuhdetta yllä.

Vasta nyt olen tajunnut miten huonosti olemme toisemme tunteneet, ja miten hyvä tuuri on käynyt, kun se toinen on todella ollut se oikea. Enkä tiedä olisiko meidän suhde näin hyvä ja vahva, jollemme olisi tehneet asioita juuri näin. Mutta huonosti tässä olisi todellakin voinut käydä, jollei molemmilla olisi ollut niin vaikeinakin aikoina tärkeintä yrittää kaikkensa lapsen ydinperheen puolesta.

Myönnän mielessäni pudistelevani päätäni, kun joku muu etenee yhtä nopeaa tahtia kuin me. Me olemme pysyneet yhdessä. Moni samaa vauhtia etenevä ei pysy.

Onhan tuo ap:n ideaali hieno, minustakin se oli juuri noin kaksikymppisenä. Yhdeksän vuotta odotettiin ennen vauvaa, luulin tuntevani mieheni erittäin hyvin - ja nyt olemme eron partaalla ja puolisostani on paljastunut täysin uusia puolia. Niin se perhearki vaan yllätti. Ja nyt kolmekymppisenä puollan täysin ystävieni ratkaisuja, jos päättävät uuden kumppanin kanssa hankkia lapsia nopeasti. Ovat kuitenkin aikuisia, vastuuntuntoisia ihmisiä, joilla muuten on elämän puitteet kunnossa. Sitä ei sitten kukaan tiedä onnistuuko se parisuhde loppupeleissä vai ei, tuskin tahdosta jää kiinni. Olkoon itsekästä, lapsen hankkiminen yleensä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ymmärrä naisia, jotka ei vahingon sattuessa epämääräisessä elämäntilanteessa tee aborttia. Sitten sitä vauvaa kutsutaan "pieneksi ihmeeksi", vaikka kaikki tietää, että se oli vahinko. Toki tuollaista toimintaa voi kutsua "vastuunkannoksi", mutta sitä vastuuta voisi kantaa jo ennen kuin kakat on housuissa. Kyllä, meilläkin on hajonnut kondomi, mutta kumppani haki minulle je:n välittömästi.

Mikä on epämääräinen elämäntilanne? Työtön? Koulut kesken? Alkoholisti/narkkari?

Jos pitäisi aina olla se täydellinen elämäntilanne niin eipä tässä maassa montaa lasta syntyisi.

Täydellisen ja huonon tilanteen väliin mahtuu aika paljon hyviä ja soveltamiskelpoisia elämäntilanteita. Ei todellakaan tarvitse olla rivaria, perheautoa, design-rattaita ja gugguu-potkupukuja voidakseen hankkia lapsia. Mutta järki käteen. Jos on koulut kesken ja tulee raskaaksi 2 kk panosuhteen seurauksena, tms ihanaa, niin miksi se abortti ei käy mielessä? Vai mennäänkö siinä samalla yolo-asenteella eteenpäin kuin on paksuksi tultukin? Vai tekeekö vauvahormonit ääriuskovaiseksi ja sokaisee järjen? Meillä on hieno keksintö, jota saa käyttää. Ehkäisy ja abortti.

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten olla yhdessä edes 18 vuotta että lapset saa täyspäisen kodin?

Hei ihmiset, olemme 2010-luvulla, meillä on ERITTÄIN tehokkaita ehkäisykeinoja olemassa. Lisäksi psykologia on tutkinut parisuhteen vaiheet niin hyvin, että tiedämme, että parisuhteen ensivaiheet sumentavat järjellisen arviointikyvyn.

Siispä, miksi helvetissä puksauttelette niitä muksuja alle parin vuoden "tuntemisen" jälkeen? Aito arki ei todellakaan ala vielä kahdessa vuodessakaan!

Mielestäni neljän-viidenkin vuoden odotus on pieni hinta siitä, että ei tule hätäpäissään tehtyä muksua väärän ihmisen kanssa.

N23

Nimimerkkisi kertoi sen, että et tiedä tarpeeksi tästä elämästä. Tutustuttiin exän kanssa kunnolla 7 vuotta, mentiin naimisiin ja alettiin tehdä lapsia. Tehtiin vielä edellisenä iltana kun hän seuraavana päivänä ilmoitti haluavansa erota. Niin, eikä asiasta oltu keskusteltu kertaakaan sitä ennen ja perhettä perustettiin molempien halusta, tai niin hän ainakin sanoi.

Onneksi en tullut raskaaksi!!

Nykyisen miehen kanssa alettiin tehdä vuosien seurustelun jälkeen lapsia, joista eka on 12 v ja toinen 10 v ja ei ole mitään aikomusta erota.

Että ei se pitkä,tutustuminen ole tae yhtään millekään.

Mun tuttavapiirissä ei ole juuri näitä, jotka hankkii lapsia heti uuteen suhteeseen, mutta sen sijaan läheisimmissä on 10 parisuhdetta, joissa on oltu pitkään ja hartaasti yhdessä ennen lasta/lapsia ja näistä 2 on päättynyt eroon ja 2 on eron partaalla, lisäksi yhdessä oli vakava kriisi, mutta pääsivät yli.

Muuten kyllä kannatan ap.n ajatusta, mutta siinä on se että jos on pitkään yhdessä ennen lapsia niin se väistämättä tarkoittaa, että on menty aika nuorina yhteen. Ja nuorena ei välttämättä tiedä mitä haluaa elämältä. Vanhempana taas tosiaan lasten hankinnan kanssa voi tulla kiire (on todella helppo 23-vuotiaan sanoa, että 38-vuotiaan kuuluisi jättää yrittämättä lapsia/jättää kokonaan lapset tekemättä ennemmin kuin ottaa riski siitä, että toinen ei olekaan hyvä isä/puoliso).