Lapseni ovat kamalia vinkujia ja itkijöitä, miksi?

En usko olevani " selittelijä" (" katsoppas kun....eikös juu...tehtäiskös näin...enthän viitsisi...). Olen kyllä aika jämerä täti tarvitaessa, siitä on lepertely ja selittely kaukana ;D

Ja luulisi heille olevan selvää, että äitikin suuttuu. Siitäkin puhumme, että jokainen joskus suuttuu (aikuisetkin), mutta jokaisen omaa rauhaa, tunteita ja tilaa pitää kunnioittaa suuttumuksesta huolimatta (esim. jos tekee mieli HUUUUUTAAAA, saa niin tehdä ja siten purkaa kiukkua, mutta muuiden ei tarvitse tärykalvojaan toisen kiukulle uhrata.)

ap

Vierailija:

ja suutu joskus eli näytä lapselle, että kiukkuaminen ja vinkuminen ei auta asiaa. Ole niinkuin, et kuuntelisi. Ehkä sorrut aina selittelemään, korjaamaan ja pyytämään sanomaan nätisti jne. Lapsille on joskus hyvä tehdä selväksi milloin todellakin saa riittää.

Ette uskokaan, kuinka ihanaa on kuulla, että en välttämättä olekaan aivan kelvoton äiti :) Sekin mieleen hiipii, kun lapset ovat hankalia, vaikka kuinka koettaisi toimia maalaisjärjen ja sydämen mukaan.



Sanoitte muutamat, että " jotkut lapset vaan on perustyytymättömiä, eikä sille oikein mitään voi" . Niinhän se voi olla toki. Esikoinen oli vieläkin pippurisempi tapaus 2-vuotiaana kuin tämä kuopus. Nyt 4-vuotiaana on jo paaaaaljon helpompi ja tasaisempi. Uskon (ja toivon) että sama juttu tulee kuopuksellakin. Kun puhe kehittyy ja ikää tulee, on helpompi keskustelemalla saada tilannetta kuriin. Nyt puhuminen 2-vuotiaan kanssa on lähinnä lassoamistasäkkipimeässä. Ei oikein tiedä, mitä sanoista tarttuu...mitä ymmärtää ja mitä kuuleekaan huutonsa läpi.



Ehkä se vaan on niin, että kun jaksaa pysyä rauhallisena, toistaa ja toistaa, samoja asioita toistaa niin pikkuhiljaa helpottaa. Eikös se vanha kansakin sano, että " kertaus on opintojen äiti" ;D



Kiitos ystävät, jaksan taas paremmin jatkaa tätä väsytystaisteluani lasten suhteen.



ap

" Auttaisiko ylimääräinen sylissäpitäminen

hyvänä pitäminen, hoivaaminen"



Meillä halitaan, sylitellään ja hoivataan joka päivä useaan kertaan. 4-vuotias sanookin, että äiti se aina vaan pussaa ja halaa -höh! Mutta olen huomannut, että vaikka lapsi ei halailuani aina oikein jaksaisi, on se tarttunut häneenkin. Usien hän kapsahtaa kaulaani ja huokaisee " minä rakastan teitä(koko perhettä) hirveästi" .



Että ihan kamalan paljon enempää ei oikein voi ylimääräisiä hoivata enää...lähellä on jo nyt, etteivät lapset mukiloi halailevaa äitiä kauemmas näilläkin sylittelyn määrillä. Hih.



ap

Oli vaikea myöntää, että vika voisi olla itsessäni. Olin niin tottunut ajattelemaan, että lapset vaan ovat tyytymättömiä. Ehkä niin joskus onkin, mutta ainakin voi miettiä pienetkin jutut omassa toiminnassa, joilla saattaa olla vaikutusta. Monesti ne ovat ihan tiedostamattomia.



Itse kiirehdin tekemisiäni huomaamattani melkein stressiksi asti. Vaikkei huutamalla saatu tahtoa läpi, niin monissa tilanteissa pyrin tukkimaan lasten suut ennen kuin ne edes aukesivat:) Ja kun en joskus kerennytkään ' ajoissa' , hermostuin herkästi kun lapsetkin hermostuivat. Pakka käännettiin nurin ja lapset saivat totutella elämään enemmän siinä tahdissa kuin minä haluan ja sietämään tunnetta, ettei kaikki tipu kuin automaatista.



Tämä oivallus paitsi laannutti ininää niin myös poisti kireän tunnelman arjesta. Kun opin ottamaan rennosti, lapsetkin olivat rennommin.



- Se aiempi

nuorempi lapsi 3vuotias ja rääkyy pahalla äänellä jos ei saa haluamaansa! ja ei tosiaankaan saa periksi joten meillä rääkyy päivät!! ja herrrrrrrrmot meneeeeeeeee!! voimia ja jaksamisia sinne kohtalo tovereille!!

Kävikö niin, että vanhempi on jotenkin taantunut vauvamaiseksi vinkujaksi nuoremman tullessa kilpailijaksi? Ja nuorempi sitten matkii isompaa sisarustaan ja niin on kuoro valmis?



Meidän resepti on ollut korostaa isomman isommuutta ja sen mukanaan tuomaa erilaisuutta, tyyliin että pikkusisko nyt ei vielä ehkä ymmärrä tätä, mutta sinähän olet jo niin iso, että jaksat vähän odottaa. Edistystä on tapahtunut: kun isompi on rauhoittunut, ei pienempikään niin enää keuhkoa, tai jos keuhkoaakin, ei isompi lähde enää niin helposti mukaan.

Noinhan se on, omia virheitä on vaikea nähdä. Vaikka olen yrittänyt oikein hakea omasta toiminnastani syytä, en ole sitä löytänyt. Siksi aloinkin teiltä vinkkejä kyselemään ;) Mutta tuossa rauhallisuuden korostamisessa aion nyt petrata, se voi olla osasyy.



ap

Vierailija:

Kävikö niin, että vanhempi on jotenkin taantunut vauvamaiseksi vinkujaksi nuoremman tullessa kilpailijaksi? Ja nuorempi sitten matkii isompaa sisarustaan ja niin on kuoro valmis?

Meidän resepti on ollut korostaa isomman isommuutta ja sen mukanaan tuomaa erilaisuutta, tyyliin että pikkusisko nyt ei vielä ehkä ymmärrä tätä, mutta sinähän olet jo niin iso, että jaksat vähän odottaa. Edistystä on tapahtunut: kun isompi on rauhoittunut, ei pienempikään niin enää keuhkoa, tai jos keuhkoaakin, ei isompi lähde enää niin helposti mukaan.

Kuopuksen synnyttyä elämä oli aikamoista n. vuoden verran. Kuopus oli huono nukkuja, itkuisa ja todella usein sairas. Samoihin aikoihin esikoinenkin alkoi sairastella. Talo oli täynnä itkua ja harmia. Voi olla, että nämä tavat ovat vain juonteita menneisyydestä, ja kuopus-parka ei osaa ajatella toisenlaista kommunikointia! Nyt elämä on erilaista, eivät sairasta ja nukutaan kunnolla, mutta itku jatkuu.

Meillä kyllä isompaa kannustetaan ja kehutaan, olemaan esimerkkinä pienemmälle, kun on kerran isompi ja ymmärtää enemmän. Ja kehutaan, että on hyvä opettaja pienemmälle.

Kiitos tästä viestistä, ajattelemisen aihetta tällekin päivälle.

ap

esikoinen herkkä ja perusluonteeltaankin jo ns. itkupilli eli vinkuu ja itkee herkästi asioista ja varsinkin 2-3v. iässä oli aika mahdotonta itkemistä. Kuopus taas oli tosi sairas koko ekan elinvuotensa ja koska pieni oli niin sairas tuli hänen itkuihin yritettyä vastata mahdollisimman nopeasti ja itkua riitti. Isompi jäi hieman taka-alalle. Nyt lapset 3v. ja 5v. ja meillä meno viimeisen vuoden ollut kuten teillä. Siskollani taasen on kaksi todella rauhallista lasta. Uskon että meillä lapset ovat jo luonteeltaan tuollaisia vinkujia mutta tuo pikkuveljen syntymä ja sairastelu loivat myös mallin miten toimittiin itkujen alkaessa ja nyt vaativat samaa toimintaa edelleen vaikka sairastamiset ovat ohi. Ja meillä muuten nyt myös kolmas lapsi 1v. joka ollut kuin auringonpaiste tähän asti mutta huomaa että on alkanut ottamaan mallia sisaruksiltaan. Meillä lapset eivät myöskään siedä ollenkaan komentamista vaan siitäkin seuraa itku. Olemme molemmat kasvatusalalla miehen kanssa töissä joten homman pitäisi olla hanskassa mutta suutarin alpsella ei ollut kenkiä ja meillä on raivostuttavat, vinkuvat lapset jotka ovat kuin ei kasvatettu olisi ollenkaan. Ainut milloin käyttäytyvät on kun ollaan kodin ulkopuollella jossain vieraammassa paikassa.

Kyseessä on persoonallisuuden ilmentymä. Minulla on myös 4½-vuotias vinkuja tai määkijä, kuten me sanomme. Samoin minulla on 2½-vuotias kuopus, joka ei ole koskaan määkinyt vaan on reipas ja aikaansaapa kaikessa mihin ryhtyy.



Nämä ovat luonteenpiirteitä ja tuon määkijän kanssa totisesti hermot menevät välillä. Hänen maailmassaan asioista tehdään vaikeampia kuin ne ovatkaan. Hän tarvitsee tukea voidakseen lähestyä asioita eri tavoin, kuin oma luonne sanelee. Selkeästi on myös nähtävissä, että ikä tekee tehtävänsä eli lapsikin alkaa näkemään asioiden mittasuhteet. Se, että lapanen ei mene heti käteen, ei ole vinkumisen arvoista.

ja siinä todella on perää! Meillä on 2-vuotias, joka isälleen on pahimmillaan juuri tuollainen vaativa kiukuttelija. Minulle kiukuttelee hyvin harvoin. Mieskin myöntää, että kyse on siitä, että hän ei kestä kuunnella lapsen marinaa, vaan hyppää heti hermostuneena toteuttamaan pyyntöjä. Hän on muutenkin luonteeltaan pikaisempi ja hermostuneempi tyyppi kuin minä.



Meidän poikaan todella tehoaa tuo, että pistetään odottamaan: Äiti tyhjentää ensin tiskikoneen, äiti lukee lehden loppuun, sitten laitetaan video jne. Ja vaikka kuinka vaikealta tuntuisi jatkaa kaikessa rauhassa puuhiaan lasten maristessa, teeskentelet, ettei kitinällä ole sinuun mitään vaikutusta. Näin lapsetkin oppivat esimerkin voimalla, ettei kaiken tarvitse tapahtua heti ja että maailma ei kaadu pieneen odotteluun. Muutenkin olisi hyvä saada elämään sellainen rauhallisempi, laiskempi " välimerellinen" rytmi. Kiire ja hermostuneisuus saa monet lapset hyppimään seinille.



Niin, ja myönnän tosiaan, että lapsissa on eroja ja sinulle on varmasti sattunut kaksi harvinaisen vaikeaa tapausta. Mutta tsemppiä kuitenkin, hyviä neuvoja olet ainakin saanut.

Kerroin tuolla aikaisemmin miehen veljen lapsista. Meidän perheiden suurin ero on se, että meidän lapset nukkuvat ja syövät paljon ja ovat pitkiä ikäisikseen. Eli siis säännöllisyys syömisissä ja nukkumisissa.



Veljen perheessä syöminen on suurta valtataistelua ja huonoa syömistä korvataan jatkuvalla napostelulla. Iltaisin mennään nukkumaan noin klo 23, herätään 8-9 ja päiväunet lopetettiin alle 2-vuotiaina.



Mutta sinähän ap kerroit, että teillä on säännölliset syömiset ja nukkumiset :-) Kyllä se varmaan niin on, että esikoinen on vähän taantunut pikkusisaruksen tulon myötä ja kuopus matkii isompaa sisarusta. Tsemppiä vain!!! Kyllä ne pian pääsee ripille ;-D

Meillä on kolme (!) kitisijä-vikisijä-inisijä-määkijää ja äiti, joka yrittää pysyä selväpäisenä...



Onneksi vanhin on nyt seesteisessä vaiheessa, kohta sitten varmaan iskee jo joku esiteini-sanojen venyttely-kuhnastelija esiin.



Kaksi pienempää (5 ja 4) ovat kyllä vinkumisen mestareita. Kun ei jakseta odottaa hetkeäkään, kaiken pitäisi sujua ajatusta nopeammin ja äidin pitäisi se tajuta " yhyhyyyy,ääääää" - lauseesta.



Olen yrittänyt opettaa kärsivällisyyttä (myös itselleni), yrittänyt selittää, että autan, jos tietäisin mistä kiikastaa. Äiti ei ole ajatustenlukija, joka ymmärtäisi aina, mitä tuo " äääääää" sillä kertaa tarkoittaa. Ja myös tuo ihan sama juttu kuin ap:llä on käytössä: äiti on allerginen metelille, omassa huoneessa saa räyhätä ja palata muiden joukkoon, kunhan kommunikointi on ystävällisempää.



Meillä asiat sujuvat pikkuhiljaa lasten kasvaessa hieman helpommin, takapakkeja kyllä tulee melkein päivittäin. Mutta joskus meillä jo hullutellaan asian tiimoilta, eli jos esim ulos lähdettäessä kitinä alkaa yltyä, heittäydyn itse samaan, osoittelen ulkovaatteita/ kenkää/ tumppua ja sanon vain " yh yh" ja makaan reporankana eteisen lattialla. Yleensä tällä saadaan kitisijäkin nauramaan ja unohtamaan kitinän aihe ja ne vaatteet menee huomaamatta päälle. En sitten tiedä, onko kauhean kasvatuksellista, mutta toimivaa ja äidinkin hermot kestää taas paremmin.

Meillä on myös kaksivuotias vinkuville, jonka puhe on pelkkää kitinää aina silloin, kun minulla on PMS-oireita. Silloin mangun ja vingun itsekin joka asiasta, esim. " miksi ihmeessä ne lelut piti paiskoa lattialle?" , " miksi sinä venkuroit pukeutuessa?" , " mitä sinä taas vingut?" . Tuollaisia asioita ei saa sanottua normaalilla äänellä ja tämä vinkuminen tarttuu lapsiinkin. Onneksi tätä on vain muutamana päivänä kuukaudesta.

Eli opeta kärsivällisyyttä. Jos ei osata pyytää kauniisti: " Äiti hanska meni huonosti autatko?" , anna olla ja anna parkua. Jos vinkuminen ei lopu, leffa pannaan takas kuoreen ja kaappiin. Koittelee TODELLA omia hermoja jonkun aikaa, mutta lapset oppii ylättävän nopeesti, että omalla käytöksellä VAIKUTTAA siihen, millaista oma elämä on. Ja kaksivuotiaskin voi jo hetken parkua ilman, että siitä on mitään haittaa. Jos alkaa oma hermo mennä, poistu paikalta. Ilmoitat vaan, että mitään ei tule enenkuin ääni kellossa muuttuu.



Luunapit en usko että auttaa, kun he varmaan ihan vilpittömästi itse uskovat, että vinkuen asiat järjestyy ja se on siis hyvä tapa toimia.