Lapseni ovat kamalia vinkujia ja itkijöitä, miksi?

Pyydät käyttämään normaalia ääntä....eli se video ei TODELLAKAAN mene vinkumalla päälle tai lapanen käteen...kyllä ne pikkuhiljaa oppivat mikä on meininki =)

Nimittäin juuri tuollainen on ollut jo monta, monta kuukautta. Jos lapsi vinkuu, käskee tai kiukkuaa (esim. kysyy jotain) AINA sanomme, " miten tuon sanoisit nätimmin/ystävällisemmin? jne. Muistutuksen jälkeen yleensä tulee ystävällinen versio samasta kysymyksestä.

Jos huutaa/vinkuu videota päälle (mitä meillä ei katsota joka päivä), sanon esim. näin: että video ei mene käskemällä päälle, jos kauniisti pyytää ja rauhallisesti jaksatte odottaa, voin videon laittaa.



Jos lapset huutavat turhasta/tappelevat /itkevät vain ajan kuluksi, ohjaan lastenhuoneeseen ja sanon:äiti on allerginen metelille, minun korviini sattuu. Saat itkeä, mutta itke täällä ja tule muiden joukkoon kun olet rauhoittunut.



ap

Olisikohan pitänyt alistaa ne pienestä pitäen, niin pelkäisivät edes sen verran, että olisivat vinkumatta? Tässä alkaa ajattelemaan jo ruumiillisen kurituksen hyviä puoliakin. Jos ottaisi luunapit ja tukkapöllyt käyttöön.



Vai kuinka hemmetin kauan tässä saa toistaa, toistaa, toistaa ja toistaa, ennekuin nuo opit kaaliin menee? Harmittaakin jo, kun varmasti muut ihmiset ajattelevat, että meillä ei ole sääntöjä ollenkaan kun kakarat on tuollaisia kauhukakaroita.



ap

Kyllä meidän vanhempien pitäisi jaksaa kuunnella lasten kitinääkin. Sulkemalla lapsen lastenhuoneeseen, kun kitisee, osoitat hänelle, että vain hiljaisena ja kilttinä hän kelpaa. Ei hyvä!



Mutta se vielä tulee mieleen, että nukkuvatko lapset tarpeeksi? Ovatko kenties väsyneitä? Sehän tekee kenestä vaan kiukkuisen ja kitisevän.



Onko elämänne liian stressaavaa muuten? Onko liikaa menoa ja meininkiä. Pysähtykää ja viettäkää rauhassa leikkien aikaa myös kotona. Meillä tuo on auttanut.

Jotenkin tuntuu että kerjäävät huomiota. Siis meillä. Silti itseäkin kiukuttaa illalla, kun ainut mitä päivästä muistaa (vaikka yhdessä ois tehty mitä) vain sen narinan.

Entäs jos siirryt seuraavan vaiheeseen sen nelivuotiaan kanssa? Kun lapsi vinkuu videoooo, niin sanoisit tiukemmin, etkö ymmärrä, että meillä ei kiljuta! Koska kiljuit, et katso mitään videota - äiti suuttui nyt!! Ja tästä lähtien kun kiljut, en enää suostu kuuntelemaan sitä. Saat kiljua yksinäsi omassa huoneessasi! Sitten viet lapsen huoneeseensa ja vaikka vähän kovemmin kopautat oven kiinni. Kuulostaa siltä, että lapsesi kuitenkin jotenkin kokevat, että sinulle voi kiljua ja että he ovat niskan päällä. Kiljuminen on keino saada äiti hyppäämään.

Mielestäni nelivuotias ei tuossa itke mitään suruaan tai kamppaile uhmansa kanssa, vaan pyörittää äitiään kiljumalla. Terrorisoi kodin ilmapiiria. En ole sitä mieltä, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Meillä oli vaihe, jossa tytär kiljui kuin sirkkeli kunnes ääni oli käheä. Hän sai kiljua omassa huoneessaan, mutta ei ruokapöydän ääressä, kun muut syövät. Ja minäkin tarvitsen ruokaa. Ruokarauha äideille! En todellakaan suostunut kuuntelemaan tuota nelivuotiaan flasettiin kohoavaa mehuaaaaa mehuaaaa en juo vettä en juo maitoa mehuaaaa äitiiiiii annat!!!!

perille, ettei saavuta sillä mitään. Sen sijaan muuten käytös on ärsyttävän huonoa. Tavaroita heitellään, joka paikassa juostaan. Sitten kun pitäisi vaikka kävellä portaat ylös, ihan varmasti se ei sovi.

Minulla on 2v ja 4v lapset ja ihan samanlaista on kuin mitä kerroit. Meillä lapset, varsinkin 4v, nukkuu liian vähän. Saisi kyllä nukkua tarpeeksi, kun olen vielä kotonakin, mutta ei malta. Aamulla herää johonkin ääneen ja sitten nousee ylös, vaikka ei tarvitsisi. Päiväunia ei nuku. Niinä päivinä, kun hän on nukkunut kunnon yöunet, on helpompaa.



Tosi ärsyttävää se jatkuva kitinä...

Kuulosti niin tutulta. Itse pidän kiinni siitä, ettei vinkumalla saavuta mitään. Mutta ei se ole vinkumista lopettanut. Mikään ei ole auttanut.

hyvänä pitäminen, hoivaaminen?

Vierailija:

Kyllä meidän vanhempien pitäisi jaksaa kuunnella lasten kitinääkin. Sulkemalla lapsen lastenhuoneeseen, kun kitisee, osoitat hänelle, että vain hiljaisena ja kilttinä hän kelpaa. Ei hyvä!

Mutta se vielä tulee mieleen, että nukkuvatko lapset tarpeeksi? Ovatko kenties väsyneitä? Sehän tekee kenestä vaan kiukkuisen ja kitisevän.

Onko elämänne liian stressaavaa muuten? Onko liikaa menoa ja meininkiä. Pysähtykää ja viettäkää rauhassa leikkien aikaa myös kotona. Meillä tuo on auttanut.

Kun se ei ole ihan pelkkä kitinää vaan korvia huumaavaa METELIÄ. Olen urhoollisesti yrittänyt olla noteeraamatta höpö-höpöhuutoja, mutta ihan oikeasti, tärykalvoni eivät kestä! Meillä oli vasta tutun tyttö hoidossa pari yötä, ja hän kun itki, se tuntui aivan hiirulaisen henkäilyltä omien lapsieni keuhkokapasiteettiin verrattuna. Ykinkertaisesti se huuto (2-vuotiaan nimenomaan) on niin kovaa, että sitä ei pysty kuuntelemaan.

Siksi vien hänet lastenhuoneeseen, omaan sänkyyn. Ovi on auki, apposen auki. Aina sanon, saat itkeä, kiukkuntunteetkin kuuluvat elämään, mutta äidin korvat särkyvät. Äiti on allerginen metelille, siksi saat itkeä täällä omassa huoneessasi. Jos itku kestää kauankin, käyn aina välillä jotain ovella sanomassa, tai lasta silittämässä. Jäähyn jälkeen aina jutellaan, mitä tapahtui ja miksi. Mielestäni olen lempeä vanhempi, lapsen tunteita ymmärtävä.

Lapset nukkuvat aivan riittävästi, yleensä 11-12 tuntia yössä, 1-2 tuntia päivällä. Rytmi on säännöllinen. Menevät nukkumaan mielellään, nukkumaanmneon kanssa eivät vingu yhtään ;)

Elämä on säännöllistä ja rauhallista, kai. Hoidossa ovat päivät, jossa viihtyvät hyvin. Emme kiidä iltaisin ja viikonloppuisin " kylillä" . Olemm aika perhekeskeinen ja rauhallista elämää viettävä perhe.

ap

jää helposti " levy päälle" monista asioista. Se on mielestäni outoa, että jos nämä lapset itkevät niin siitä ei meinaa tulla loppua ei sitten millään :-O Ja mä en tällä tosiaankaan tarkoita, että meidän kullanmurut, muiden kakarat! Meillä äidin tai isin syli lohduttaa pienen itkijän - itkee tämä sitten väsyä, pipiä, keskeytynyttä unta tms.



Eikä kyse ole temperemantista. Meidän kahdella lapsella on ruutia vaikka muille jakaa, mutta vinkunaa ja jatkuvaa marinaa ja tunnin kestävää itkemistä ei esiinny kuitenkaan.

4-vuotias on se kesympi tapaus näistä kahdesta. Ei oikeastaan koskaan huuda kurkku suorana, kuten 2-vuotias, mutta tiuskii, äreästi käskee tai itkuun pillahtamalla pyytää jotain (ennenkuin on edes yrittänyt ystävällisesti/normaalisti pyytää).

Koetamme mieheni kanssa hoitaa kiukuttelevat/itkuista tilanteet huumoirn varjolla, vieden lapsen huomion toisaalle tapahtumasta, samalla tietenkin sanone, että kiukku on turhaa (jos tarve vaatii).

Jotenkin harmittaa ihan vietävästi, koska mielestäni olemme mieheni kanssa molemmat todella sitoutuneita vanhemmuuteen. Yritämme parhaamme lasten kasvatuksessa ja vietämme lasten kanssa aikaa. Me ansaitsisimme kiltit lapset...prkl!! ;D

ap

Vierailija:

Mielestäni nelivuotias ei tuossa itke mitään suruaan tai kamppaile uhmansa kanssa, vaan pyörittää äitiään kiljumalla. Terrorisoi kodin ilmapiiria. En ole sitä mieltä, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Meillä oli vaihe, jossa tytär kiljui kuin sirkkeli kunnes ääni oli käheä. Hän sai kiljua omassa huoneessaan, mutta ei ruokapöydän ääressä, kun muut syövät. Ja minäkin tarvitsen ruokaa. Ruokarauha äideille! En todellakaan suostunut kuuntelemaan tuota nelivuotiaan flasettiin kohoavaa mehuaaaaa mehuaaaa en juo vettä en juo maitoa mehuaaaa äitiiiiii annat!!!!

Huomaatko teidän perheen ja veljesi perheen kasvatustavoissa mitään erilaista? Onko sinulla hajuakaan, miksi teidän lapsenne ovat niin erilailla käyttäytyviä?



Tuntuu, että meidän lapset ovat tyytymättömiä melkeinpä koko ajan. Eivät osaa alkaa leikkimään leluilla, eivät piirrä tms. Aina ja jokapaikassa on ainoa leikki vain peräkanaa juokseminen, hyppiminen sohvalla tai tappelu. Vinkuminen on sitten mukava lisämauste tuohon kaikkeen. Kun alkavat riehua, ohjaan jonkun leikin ääreen ja " laitan leikin alulle" ja hipsin sitten kotihommiin. Aika usein mies tai minä myös leikimme lasten kanssa, rakennamme legoilla tai leikimme eläintarhaa, pelaamme lautapelejä jne. Mutta itse lapset tarttuvat leluihin erittäin harvoin.



Blääh.



ap

Lapset ovat kaikki eri luonteisia, ja teidän lapset voivat olla perustyytymättömiä/ kärsimättömiä ilman että olette tehneet mitään väärin.



Yritä ottaa paljon kodin ulkopuolista aikaa -jaksat sitten taas meteliä paremmin. Ota joskus toinen lapsi mukaasi ja tehkää jotain mikä on molemmista kivaa.



Iän myötä lasten kiukuttelun tapa joka tapauksessa muuttuu. Esim. kouluikäisen kanssa voit jo tehdä sopimuksia ja selittää asioita enemmän.

ja suutu joskus eli näytä lapselle, että kiukkuaminen ja vinkuminen ei auta asiaa. Ole niinkuin, et kuuntelisi. Ehkä sorrut aina selittelemään, korjaamaan ja pyytämään sanomaan nätisti jne. Lapsille on joskus hyvä tehdä selväksi milloin todellakin saa riittää.

Ilmaiset asian juuri kuin minä.



Mutta en usko että teet mitään väärin. Minulla toinen lapsi ei ole lainkaan vinkujatyyppiä, ei juuri koskaan turhasta kitise. Toinen on kuin lapsesi. Tai pahempi.... Pää sinisenä huutaa pienestäkin asiasta, käy mahalleen maahan ja huutaa ja potkii. Lopettaa heti kun saa haluamansa. Ei vingu vain saadakseen jonkin typerän jutun läpi, vaan ihan kaikesta.



Ei sussa ole mitään vikaa. Kieltämättä minäkin niin ajattelen toisinaa, mutta mulla on onneksi yksi kitisemätön versio...

kaikkiin pyyntöihin sillä samalla sekunnilla? Eli esim. video mahd.äkkiä luukkuun ennenkuin huuto alkaa? Lapset eivät ole oppineet odottamaan vaan tottuneet siihen, että äiti pistää töpinäksi vaikka kyse olisi vähäpätöisestäkin asiasta. Lapset oppivat käyttämään sitä nopeasti hyväkseen, ettei äiti kestä huutoa, vaikka se itse pyyntö ei menisikään huutamalla läpi.



Vaikea muuten arvailla, toiset lapset vaan ovat sellaisia ja ikäkin vaikuttaa. Meillä toimi se, että opeteltiin odottamaan. Video menee luukkuun vasta kun äiti saa ruuan tekemisen siihen jamaan, että ehtii ja tumppu menee käteen sitten kun on vuoro pukea se. Ihan rauhallisessa tahdissa toimitaan ellei satuta itseään tms. kiireellisempää. Alkoi kummasti vikinä laantua ja tarpeitakin ilmeni vähemmän (ennen ei muuta ollutkaan kuin pyyntöjä sekunnin välein).

Täytyypä tarkastella tekemisiäni, en osaa nyt suoralta kädeltä objektiivisesti vastata tuohon. Mutta esim. tänäänkin (olin luvannut, että saavat katsoa videon) sanoin, että ruuan jälkeen saatte katsoa videon. Lapset tietysti ryntäsivät heti olohuoneeseen katsomaan dvd-koteloita ja huusivat " tämä, tämä! Tule jo laittamaan päälle!" Vastasin, että en ehdi ihan vielä, leikkikää hetki, niin tulen kohta. Järjestin ruuat kaappiin ja astiat tiskikoneeseen.

Mutta ehkä tuossa pukemisessa voisi olla perää. En anna periksi kiukutteluille, eivätkä saa tahtoaan läpi, mutta ehkä tiedostamattani kiirehdin pukemista, ajatellen, että kohta se taas alkaa, nopeasti nyt tumput käteen jne? Täytyypä tarkkailla. Jos ottaisin oikein suurennuslasin alle oman viilipytty-asenteen, h-i-d-a-s-t-e-t-u-i-l-l-a liikkeillä seuraavat pukemiset :D

ap

Vierailija:

kaikkiin pyyntöihin sillä samalla sekunnilla? Eli esim. video mahd.äkkiä luukkuun ennenkuin huuto alkaa? Lapset eivät ole oppineet odottamaan vaan tottuneet siihen, että äiti pistää töpinäksi vaikka kyse olisi vähäpätöisestäkin asiasta. Lapset oppivat käyttämään sitä nopeasti hyväkseen, ettei äiti kestä huutoa, vaikka se itse pyyntö ei menisikään huutamalla läpi.

Vaikea muuten arvailla, toiset lapset vaan ovat sellaisia ja ikäkin vaikuttaa. Meillä toimi se, että opeteltiin odottamaan. Video menee luukkuun vasta kun äiti saa ruuan tekemisen siihen jamaan, että ehtii ja tumppu menee käteen sitten kun on vuoro pukea se. Ihan rauhallisessa tahdissa toimitaan ellei satuta itseään tms. kiireellisempää. Alkoi kummasti vikinä laantua ja tarpeitakin ilmeni vähemmän (ennen ei muuta ollutkaan kuin pyyntöjä sekunnin välein).