Voiko masennuksesta ja itsetuhoisuudesta kärsinyt opiskella sairaanhoitajaksi?
Kommentit (31)
Voi. Ammatti se on siinä missä muutkin.
Aika epätodennäköstä mielestäni. Anteeksi vaan. 😯
Masennus on sairaus, josta paranee hoidolla, joten tietenkin voi. Toipumisprosessi sitäpaitsi opettaa elämästä, heikkoudesta ja ihmisestä paljon asioita, jotka ovat hyväksi. Kokemus kärsimyksestä on henkilökohtainen ja saattaa jopa olla eduksi hoitotyössä. Sama koskee muitakin vakavia sairauksia, esim. syöpää.
Terapeuttituttava sanoi kerran, että jos masennuksesta ei olisi ihmiskunnalle mitään hyötyä, se olisi hävinnyt evoluution myötä jo vuosisatoja sitten. Ne "hyödyt" voivat olla näkymättömiä, mutta silti vaikuttavia.
Kyllä voi. Alalla työskentelee kaikista sairauksista itsekin kärsiviä ja vaikka terveenä alkaisi opinnot,voi elämä tuoda tullessaan mitä tahansa.
Masennus on niin yleistä että ehkä joka toinen hoitaja tekee töitä masentuneena.
Potilaana toivon, ettei se olisi mahdollista. Masentunut sairaanhoitaja voi tappaa potilaita siinä missä masentunut lentäjä matkustajiakin.
Vierailija kirjoitti:
Potilaana toivon, ettei se olisi mahdollista. Masentunut sairaanhoitaja voi tappaa potilaita siinä missä masentunut lentäjä matkustajiakin.
"Ihmisenä" toivon ettei se olisi mahdollista. Masentunut ihminen voi tappaa toisen ihmisen siinä missä masentunut sairaanhoitaja potilaansa. Olisiko tähän mitään lopullista ratkaisua? Kuinka masennus hoidetaan taatusti pysyvällä tavalla?
Kyllä voi! Ainahan pääsee saikulle, jos tulee hieman huonompi kausi. Jos ala kiinnostaa, niin eikun opiskelemaan vaan. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Potilaana toivon, ettei se olisi mahdollista. Masentunut sairaanhoitaja voi tappaa potilaita siinä missä masentunut lentäjä matkustajiakin.
"Ihmisenä" toivon ettei se olisi mahdollista. Masentunut ihminen voi tappaa toisen ihmisen siinä missä masentunut sairaanhoitaja potilaansa. Olisiko tähän mitään lopullista ratkaisua? Kuinka masennus hoidetaan taatusti pysyvällä tavalla?
Mitä te horisette, ei masennus tarkoita sitä että ihminen olisi psykopaatti.
Vierailija kirjoitti:
Masennus on niin yleistä että ehkä joka toinen hoitaja tekee töitä masentuneena.
Ohoh, ehkä ei kuitenkaan lääkärin diagnosoimaa masennusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Masennus on niin yleistä että ehkä joka toinen hoitaja tekee töitä masentuneena.
Ohoh, ehkä ei kuitenkaan lääkärin diagnosoimaa masennusta.
Ei ehkä ihan joka toinen, mutta tilastollisesti suuri osa.
Jos jaksaa sen kiusaamisen mitä naisvaltaisilla aloilla on. Ja jatkuvan kiireen ja paineen alla työskentelyn.
Sh
Ei nyt niin hirveän pitkä aika ole siitä kun täällä tyrmättiin täysin lähihoitajan työhön mahdollisuus, jos on vastaava oireita.
Monissa paikoissa yhä sairaanhoitaja vastaa esim lääkkeiden jakamisesta...
Vierailija kirjoitti:
Mitä mieltä olette?
Tärkeää minusta olisi, että syyt masennukseen ja itsetuhoisuuteen olisi selvitetty. Sh:n työssä täytyy kuitenkin pystyä pitämään omat tunteet erillään potilaan tunteista; tunteita ja empatiaa pitää pystyä osoittamaan, mutta oma psyyke pitää olla kasassa. Jos on liian paljon läpikäymättömiä asioita omassa elämässä, rankat potilastarinat voivat olla uhka omalle psyykelle.
Vierailija kirjoitti:
Voi. Ammatti se on siinä missä muutkin.
Ei ihan samanlainen, mitä muut. Sh:n työssä kohdataan heikoilla olevia potilaita, joita pitää pystyä kohtaamaan riippumatta omasta esim elämän tilanteesta. Ihmisten kanssa työskentely vaatii tiettyä persoonallisuutta olla vuorovaikutuksessa, siksihän noihin ammatteihin on yleensä soveltuvuustestit.
Opiskelen ekaa vuotta lääkiksessä, ja harkkatyön verikokeissa sairaanhoitaja näki käteni ja katsoi sitä ja sanoi "ohhoh, jaahas". Tuntui vähän pahalta, koska en ole oikeastaan ikinä ennen saanut mitään kommenttia arvista, käteni ei ole siis mitenkään täynnä isoja arpia vaan muutama monen vuoden takainen aika pikkuinen valkoinen arpi ranteessa. Sellaisia ihan siinä rajalla, näkeekö niistä edes mitä ne ovat (kirkkaan valkoiset arvet tietty erottuu, mutta kun niitä on vain muutama, niin pikaisella vilkaisulla ei välttämättä ajattelisi viiltelyarviksi). Koskaan ei ole esim terveyskeskuksessa verikokeissa katsottu oudosti, saatika kommentoitu, sillä arvet ovat pieniä ja selvästi jo aika vanhoja. Olen päässyt niiden olemassaolosta yli, en piilottele niitä, ihan reippaasti nostin hihan kuten kuka tahansa muukin kun verikoetta otettiin, ja olen reippaan ja freesin näköinen, en mikään "stereotyyppinen masentunut", liekö se sitten hoitajan yllättänyt, ettei nykyistä/aiempaa masennusta voi suoraan ulkonäöstä päätellä. Vähän ihmetytti että hoitaja oikein ääneen kommentoi, ei olisi kyllä tarvinnut :D
Itse ajattelen niin, ettei arpien olemassaolo millään tavalla tee minusta vähemmän lääkikseen sopivaa. Voin huonosti 13-veenä, nyt olen 20-vuotias ja mieleltäni terve, ja kaikeksi onneksi arpeni ovat todella pieniä eivätkä omasta mielestäni siis mitenkään huomiotaherättäviä. En häpeä niitä, jos kysyttäisiin, sanoisin että varhaisteininä voin huonosti, mutta onneksi ne ajat nykyisin tuntuu yhtä kaukaisilta kuin mitä ovatkin. En ole nykyisin epästabiili, vaikka 13-vuotiaana olinkin. Ajattelisin samalla tavalla vaikka arvet olisivat isompiakin, mutta täytyy sanoa että olen todella onnellinen, etteivät käteni ole yhtä karun näköiset kuin joillain muilla onnettomilla nuorena masennuksen sairastaneilla. Tosin luulen, että vaikka olisivatkin, kehtaisin silti kulkea lyhyissä hihoissa. Tunnen itseni niin eri ihmiseksi nykyisin, ne ajat ovat kuin jonkun toisen elämästä, en varmaan osaisi hävetä, mutta harmittelisin kyllä.
Joten joo, jos minä voin opiskella lääkäriksi, niin sinäkin voit opiskella sairaanhoitajaksi.
Riippuu taustalla olevista syistä (miksi sairastunut, mitä muita mahdollisia diagnooseja) ja miten on toipunut. Sairaanhoitajan työssä (olipa työ missä hyvänsä, ei pelkästään psykiatrialla) joutuu kohtaamaan päivittäin karujakin ihmiskohtaloita, jotka voivat olla hoitajalle henkisesti varsin kuormittavia. Usein masennukseen taipuvaiset ihmiset ovat alttiita murehtimaan myös toisten asioita ja saattavat jumittaa liikaa pohtimaan ihmisten tilanteita. Silloin työ kuormittaa psyykkisesti liikaa, eikä hyvin jaksettuja työvuosia ole kovin paljoa jäljellä. Persoonallisuuden mahdollisimman ehjä rakenne antaa toki suojaa.
Käyttäjä2079 kirjoitti:
Masennus on sairaus, josta paranee hoidolla, joten tietenkin voi. Toipumisprosessi sitäpaitsi opettaa elämästä, heikkoudesta ja ihmisestä paljon asioita, jotka ovat hyväksi. Kokemus kärsimyksestä on henkilökohtainen ja saattaa jopa olla eduksi hoitotyössä. Sama koskee muitakin vakavia sairauksia, esim. syöpää.
Terapeuttituttava sanoi kerran, että jos masennuksesta ei olisi ihmiskunnalle mitään hyötyä, se olisi hävinnyt evoluution myötä jo vuosisatoja sitten. Ne "hyödyt" voivat olla näkymättömiä, mutta silti vaikuttavia.
Olen pahoillani, mutta masennuksesta ei todellakaan aina toivuta. Depressio on yksi kärjessä olevista diagnooseista, jonka vuoksi jäädään sairaseläkkeelle, myös nuorilla ihmisillä.
Tietenkin.