Pöyreä pullukka=( (Pitkä vuodatus....)

Nyt se on siis taas alkanut. Kolmas raskaus ja itselläni on pullukka olo, joka masentaa ja tekee olosta epänaisellisen ja epähaluttavan. En tunne itseäni ollenkaan naiseksi. Lapsi on siis toivottu ja haluttu, itseni kanssa käyn vain taistelua kun omat muotoni muuttuvat taas. Itken omaa kömpelyyttäni, pysyviä muutoksia kehossani, seksikkyyteni on nollissa ja itsetuntoni maassa.



Mieheni on tunnollinen isä ja auttaa minua kaikissa kotiaskareissa. Hoitaa meitä kun olemme sairaita ja osaa sanoa, että rakastaa minua, että olen hänen rakkautensa. En vaadi häneltä rakkaudentunnustuksia vaan hän sanoo sen silloin kun hänestä siltä tuntuu eli joka viikko saan tuntea sen lämmön, joka auttaa jaksamaan arjessa. Itse olen huonompi ilmaisemaan sanallisesti tunteitani, mutta yritän hänelle silittelyilläni ja läheisyydelläni kertoa mitä tunnen häntä kohtaan. Osaan myös sanoa rakkauteni sanoilla kun olemme kahdestaan lähekkäin. Suhteemme on läheinen ja avoin. Olemme olleet vuosia yhdessä.



Pelkään (syvällä sisimmässäni tiedän, että turhaan), että mieheni ei kestä katsoa minua tämännäköisenä, vaikka hän toisin sanoikin kun eilen itkuisena purkasin mikä mieltäni painaa. Itseäni häveten yritin piilottaa mahani ja muotoni peiton alle kun mies hyväili. Lopulta hän sai minut aukenemaan kuorestani. Tuli heti sen jälkeen parempi mieli.



Miehen olin ajanut väkisin viettämään poikien kanssa viikonloppuna iltaa, hän kyseli pitkin viikkoa, että pitäisikö perua ja oli sanonut, että hänen osallistumisensa riippuu minun ja lasten voinnista. Minä kuitenkin työnsin hänet, sillä ei hän usein käy ulkona. Viihtyy perheensä parissa. Käymme molemmat vain muutaman kerran vuodessa ulkona, minä harvemmin. Nykyään minä käyn tyttöjen kanssa ja mies poikien kanssa, kun ennen se oli (ennen lapsia), että me olimme yhdessä.



Nyt kuitenkin minua kävi harmittamaan kun en itse pysty osallistumaan hauskanpitoon, ennen olimme yhdessä aina mukana näissä illanvietoissa ja meillä oli ratkiriemukasta! Olisin kyllä saanut lapset hoitoon, mutta oma oloni on sitä möngertämistä ison masun kanssa ja supisteluja. Olisin ollut vain taakka kaikille.



Eikä oloani yhtään parantanut se, että mies kertoi, että joku nainen oli tullut hänelle baarissa juttelemaan ja mieheni oli kertonut hänelle minusta, näyttänyt kuvaani ja kertonut, että meille on tulossa kolmas vauva. Siis ihan viatonta, mutta oloni oli kauhea, että minä olen tällainen norsu (siis itsestäni hieman voin kertoa sen, että olen alle kolmekymppinen ja kilot ovat normaalit) ja miehelle tulee eteen normaalivartaloisia naisia, jotka pystyvät pitämään hauskaa kun taas minä olen sidottuna kotiini lasten kanssa ja tämän ison vatsani kanssa... En haluaisi pitää itseäni nukkavieruna kotiäitinä, sillä pidän itsestäni kyllä huolta.



Kaiken lisäksi olen kauheassa flunssassa ja eilen oli merkkipäivämme. Sitä ei juhlistettu mitenkään vaan mies sanoi, että sitten kun olemme terveitä tästä kauheasta nuhasta ja särystä. Mies oli tietenkin väsynyt koko illanvietosta ja minä olin väsynyt valvomisesta, toinen lapsista valvotti hieman yöllä ja raskaus väsyttää. Silti olisin kaivannut hyväksyntää, haleja ja rakkautta. Tunsin itseni niin pieneksi ja syrjityksi kun kumpikaan ei jaksanut mitään, paitsi vasta sen itkuni jälkeen jolloin mies rauhoitteli minua, silitteli muotojani ja sain minut rentoutuneeksi (eihän se loppujen lopuksi silittelyyn jäänyt vaikka yritin estellä, mies sai minut tuntemaan itseni halutuksi). Sen jälkeen sain unen hyvin kiinni.



Tiedän, että hormoneilla on osuutensa tähän. Olen herkkä ja itkuinen sen takia. Onneksi tämä menee pian ohi ja olen taas normaali kunnes taas hormonit hyökkäävät päälle. Muistaakseni ensimmäisessä raskaudessa koin samanlaisia tunteita, kun jännitin esikoisen syntymää ja äkkiä muuttuvia muotojani.



No lisätään vielä tähän, että tämä viikko on yhtä juoksemista asioilla. On messuja ja esittelykäyntejä, miehen koulutusta kahtena iltana ja anopillekin pitäisi mennä. Haluaisin jäädä kotiin ja saada rauhoittua rauhassa tästä hormonimylläkästä ja saada rakkautta läheisesti, jotta pystyisin taas keräämään itseni kasaan. En pysty keskittymään itseeni kun hoidan lapsiani, en pysty keskittymään parisuhteeseemme ennen kuin lapset nukahtavat unille, yleensä klo 21 aikaan. Kaipaan huomiota mieheltäni enemmän kuin ennen, hyväksyntää muodoilleni, jotka olen nyt todlla huomannut. En uskalla sanoa miehelleni, etten jaksa lähteä reissaamaan anopille vaan haluaisin sylihoitoa.



Tiedän, että saatan kuulostaa turhamaiselta, mutta tiedän etten ole ainoa raskaana oleva äiti, joka tuntee samoin. Tämä kuuluu raskauteen. Palkintohan on aivan jumalainen!!!



Tämä purkaminen auttoi minua hieman, kiitos kun jaksoit lukea.