Lue keskustelun säännöt.
Miten voin haluta kuolla kun en ole masentunut?
22.09.2016 |
Olen aikaisemmin elämässäni kokenut oikean, vakavan masennuksen, mutta sitten noussut siitä. Tuolloin sairastaessani olin pitkiä aikoja lähes toimintakyvytön, itsetuhoinen, melankolinen ja vain varjo itsestäni. Itsetuntoni oli nollassa, minulla ei ollut oikeaa elämää ja olin kaikin puolin hukassa itseni kanssa jne. Tiedän siis varsin hyvin, mitä depressio tarkoittaa. Tästä pahimmasta on kuitenkin nyt jo pari vuotta aikaa, ja olen sen aikana ja jälkeen saanut monenlaista apua. Koko elämäni on muuttunut entisestä, enkä tunnista itseäni enää tuosta entisestä "sairaasta" minästä.
Olen kuitenkin hämmentynyt nykyisestä uudesta tilanteestani. Kaikki on ihan hyvin, tai sanotaanko ainakin, menossa hyvään suuntaan. Olen periaatteessa parantunut - olen toimintakykyinen, usein jopa aktiivinen ja iloinen, minulla on ihmissuhteita, itsetuntoni ja itsetuntemukseni on hyvällä mallilla, minulla on haaveita, harrastan paljon jne. Silti joka ikinen päivä minut valtaa jossakin kohtaa se sama ahdistus ja tunne siitä, että ihan oikeasti haluan kuolla. Enkä ymmärrä mistä tämä johtuu, sillä kaiken pitäisi nykyään olla toisin. Voin mielestäni niin paljon paremmin ja kaikki on päällisin puolin muuttunut, mutta SILTI tuo sama kamala ahdistus seuraa perässä. Usein minusta tuntuu jopa, että haluaisin kuolla paljon enemmän kuin elää suurimpiakaan haaveitani. Tätä en kuitenkaan ole uskaltanut kertoa edes terapeutille ja joskus pelkään, että tulen olemaan yksi niistä ihmisistä joka tekee itsemurhan joskus ilman mitään "varoitusta". Mitä tämä oikein on? Miksi en osaa olla onnellinen tai elää "oikein"? Voinko olla edelleen jollain tasolla masentunut ilman että tiedän sitä itse?
Tiedän että kuulostan varmasti hullulta, mutta en osaa selittää tätä paremminkaan. Vaikka olisin kuinka onnellinen, se ei ikään kuin tunnu miltään tai vain "riitä" koska tämä kuoleman kaipuu(?) on jostain käsittämättömästä syystä aina kuitenkin suurempi. Olen myös aika varma ettei kukaan uskoisi tätä minusta päällepäin ja läheiseni järkyttyisivät jos kertoisin edes sen että itken joka päivä. Osaan aina ihmisten seurassa nimittäin esittää täysin päinvastaista tunnetilaa mitä tunnen. Mistä tämä johtuu ja onko tässä mitään mitä voin tehdä? Kaikki perinteiset keinot kun on jo käyty läpi, ja parantuminen ON jo muilla tasoilla tapahtunut. Vai voiko olla, että minua ei varsinaisesti edes vaivaa mikään vaan ihan oikeasti haluan kuolla ilman että siinä on mitään sairautta tai traagista? Ehkä minun ei vain ole tarkoitus olla täällä? Tätä kirjoittaessani olen täysin tyyni eikä ajatus itsemurhasta ahdista minua ollenkaan. Ainut mikä ahdistaa on läheisille tuottama suru, viha ja pettymys.
Kommentit (7)
Uskalla vaan kertoa kaikki terapeutille, sulla sentään on sellainen.
Mullekin olisi helpotus lopettaa tämä kituutus, mutta muiden takia menen päivästä toiseen, joskus on jopa kivojakin hetkiä. Päälle päin yritän olla ok, yleensä onnistun. Mies tietää pienen osan mun tuntemuksista, mutten halua liikaa rassata häntä. Olen jo suunnitellut että kun lapset ovat omillaan niin poistun vaikka jonkun onnettomuuden kautta, ilman että kukaan muu kärsii. Siihen on vielä aikaa, mutta sen ajatuksen voimalla jaksan tehdä sen mitä täytyy ja olla hyvä äiti ja vaimo. Yöllä itken ja annan hetken luvan itselleni päästää ne tunteet pintaan mistä ei saa puhua eikä näyttää.
Toivon todella että pääset pois tästä ahdistuksesta, ei tämä ole elämää vaan kuoleman odotusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisin kertoa samanlaisen tarinan. Ainoat asiat, mitkä pitävät minut hengissä, ovat pieni tyttäreni ja koirani.
Minulla kans samantyyppisiä tunteita ollut samantyyppisessä tilanteessa, eli parannuttua. Mulla se liittyy jotenkin siihen, kun masentuneena kävi niin syvällä että se muutti vähän omaa maailmankuvaa. Kuolema ei jotenkin pelota enää. Tuntuu että masentuneena silmäni avautuivat sille, mikä on elämässä tärkeätä. sen jälkeen tuntee olonsa terveellä tavalla mitättömäksi, omat murheet tuntuu pieniltä kun näkee mitä maailmassa on pielessä.. Mulla masennus joutui ulkoisista paineista joita otin turhaan, joten kun niiden vaatimuksista luopui, ja tajusi että on vaan hiekanjyvä meressä tällä planeetalla.. niin periaatteessa tulee välillä sitten ajatuksia, että ei sillä olisi merkitystä jos kuolisi. Itselle tämä on ehkä pikemminkin filosofinen dilemma. Mutta suhtaudun itsekin siihen niin, että mielenkiintoista tämä elämä on, jos ei muuta :)
Jos tunnet ettei kukaan oikeasti ymmärrä sinua. Minulla on näin ja olen voinut sen takia hyvin pahoin jo vuosia. Minua syytettiin muolle pahan tekemisestä, vaikka oikeasti asetelma on niin päin, että minulle oltiin pahoja koko ajan ja minua ei ymmärretty, eikä minulle annettu ihmisarvoista kohtelua. Vähemmästäkin tulee paha olla ja haluaisi kuolla. Vaikka en tod halua. Haluan saattaa muut ihmiset vastuuseen pahoista teoistaan tai vaihtoehtoisesti heittää heidät vittuun ja elää itsekseni, sillä ainoa, joka tulee ikinä minua ymmärtämään ja ymmärtää olen minä itse, ei kukaan muu.
Ja se on surullista se, mutta tämä on maailman tila mutta enpä ole asiasta vastuussa. Enkä voi tai halua ketään pakottaa minua ymmärtämäänkään.
Ehkä masennus on jättänyt jonkin tuollaisen ajatusradan aivoihisi, joka aktivoituu helposti. On vain niin tottunut menemään siihen ajatukseen, mikä ennen sairastumista olisi kauhistuttanut.
Toisaalta paraneminenhan on kerroksittaista. Osa sinusta on parantunut, mutta elämänilo ei ole palautunut täysin. Itket joka päivä ja koet ahdistusta, ei kuulosta siltä että masennus olisi aivan kokonaan kadonnut.
Elämäsi kuulostaa kuitenkin ihan siedettävältä, kun iloon ja haaveiluunkin välillä pystyt, joten miksipä et porskuttaisi mukana sen ajan, mikä sinulle annetaan. Ehkä kuolemantoiveetkin katoavat vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän hyvin mistä puhut ap. Minä en tosin niinkään ole ollut ikinä masentunut, minulla on ahdistusta ja traumaperöistä stressiä, toki masennuksen kaltaista noihinkin on kuulunut, mutta olen aina ollut hyvin toimintakykyinen jne. Kuolema-ajatukset ne vain on ja pysyy. Olen nuori, minulla on maailman täydellisin poikaystävä, muutimme juuri yhteen ja suunnittelemme elämäämme. Minulla on paljon menetyksiä taustalla, mutta tällö hetkellä kaiken pitäisi olla hyvin. Mutta välillä kun mietin tulevaisuuttani, tulee mieleen, että haluaisin mieluummin kuolla kuin elää sen.
Vierailija kirjoitti:
Jos tunnet ettei kukaan oikeasti ymmärrä sinua. Minulla on näin ja olen voinut sen takia hyvin pahoin jo vuosia. Minua syytettiin muolle pahan tekemisestä, vaikka oikeasti asetelma on niin päin, että minulle oltiin pahoja koko ajan ja minua ei ymmärretty, eikä minulle annettu ihmisarvoista kohtelua. Vähemmästäkin tulee paha olla ja haluaisi kuolla. Vaikka en tod halua. Haluan saattaa muut ihmiset vastuuseen pahoista teoistaan tai vaihtoehtoisesti heittää heidät vittuun ja elää itsekseni, sillä ainoa, joka tulee ikinä minua ymmärtämään ja ymmärtää olen minä itse, ei kukaan muu.
Ja se on surullista se, mutta tämä on maailman tila mutta enpä ole asiasta vastuussa. Enkä voi tai halua ketään pakottaa minua ymmärtämäänkään.
Minulla on myös hyvin samankaltainen juttu menneisyydessä, joka on varmaan luonut arvottomuuden tunnetta. On kai vaan hyväksyttävä, että kukaan ei tule koskaan ymmärtämään.
Hei,
Et ole ainut. Vastaavaa tapahtuu kaiken aikaa monella muullakin depressiopotilaalla.
Onko tutkittu 2suuntaisen mielialahäiriön mahdollisuus. Ihminen voi olla tavallaan tiedostamattaan masentunut, vaikka tuo sanallinen ilmaisu on huono.
Elämänhalua vaillaoleva olisi ehkä parempi.
Elämä voi tuntua joutavalta ja tyhjänpäiväiseltä, raskaaltakin, ja kaikki kuolevat lopulta.
Miksi suotta kiirehtiä asiaa. Se yksi asia on demokraattinen ja koskee kaikkia.
Olet muille arvokkaampi kuin mitä itse näet tai tajuat.